Ihmisten jälkeläisistä käytetään heprealaisia ja kreikkalaisia sanoja, jotka ilmaisevat erilaisia hyödyllisiä yksityiskohtia. Yleinen lasta tarkoittava heprean kielen sana on jeʹled (1Mo 21:8). Sen sukulaissana jal·dahʹ merkitsee ’tyttölasta’, ’tyttöä’ tai ’neitosta’ (Jl 3:3; Sak 8:5; 1Mo 34:4). Molemmat sanat tulevat juuresta ja·ladʹ ’synnyttää’. Kaksi muuta lapsesta käytettyä heprean sanaa (ʽō·lelʹ ja ʽō·lalʹ) tulevat verbijuuresta ʽul ’imettää’ (1Sa 22:19; Jer 6:11; 1Mo 33:13). Tavallinen pojasta tai nuoresta miehestä käytetty heprealainen sana on naʹʽar (1Mo 19:4; Tu 8:20). Samaa sanaa käytetään kuitenkin myös pienokaisista, esimerkiksi kolmen kuukauden ikäisestä Mooseksesta (2Mo 2:6; vrt. 2Sa 12:16). Heprealainen sana taf ’pienet lapset, pienokaiset’ välittää pohjimmiltaan ajatuksen sellaisista, jotka kävelevät ”sipsuttavin askelin” (1Mo 43:8; 45:19; Jes 3:16). Kreikkalaisia sanoja ovat mm. teʹknon ’lapsi’, te·kniʹon ja pai·diʹon ’lapsukainen’ sekä arʹsēn ’poikalapsi’ (Mt 10:21; Joh 13:33; Mt 2:8; Il 12:13). Kreikan sana nēʹpi·os tarkoittaa ’lasta’ (1Ko 13:11) ja sana breʹfos ’pienokaista’ (Lu 1:41). ”Poikaa” vastaavat heprean ja kreikan sanat käännetään toisinaan vastineella ”lapsi” (1Mo 3:16; Lu 20:34; ks. POIKA).

Luoja, Jehova, antoi ihmissuvulle kyvyn lisääntyä tuottamalla lapsia, joista tulisi vuorostaan aikuisia ja aikanaan omien lastensa vanhempia. Lisääntymiskäsky esitetään 1. Mooseksen kirjan 1:28:ssa. On luonnollista, että ihmiset haluavat lapsia. Muinaiset israelilaiset olivat erityisen kiinnostuneita lasten hankkimisesta, koska Jumala oli luvannut tehdä heistä mahtavan kansakunnan ja koska heidän kauttaan tulisi Abrahamin siemen, jonka välityksellä kaikki maan suvut siunaisivat itsensä (1Mo 28:14). Sen että jollakulla oli paljon lapsia, katsottiin olevan siunaus Jumalalta (Ps 127:3–5; 128:3–6). Hedelmättömyyttä pidettiin häväistyksenä (1Mo 30:23).

Raamatun aikoina pojan syntymä oli tavallisesti onnellisempi tapahtuma kuin tytön syntymä, vaikkakin perhepiirissä vanhemmat rakastivat aivan yhtä paljon tyttöä kuin poikaakin. Pojan pitäminen parempana perustui siihen, että poika varmisti suvun jatkumisen ja nimen säilymisen ja takasi omaisuuden pysymisen suvun hallussa. Miespuolisen etusijaan viittaa myös se, että Laki vaati kaksin verroin pidemmän puhdistusajan tyttölasten syntymän jälkeen (3Mo 12:2–5). Esikoispoika kuului Jehovalle, ja hänet piti lunastaa esittämällä uhri (2Mo 13:12, 13; 4Mo 18:15).

Entisaikaan vastasyntynyt pestiin ensin vedellä ja sitä hierottiin sen jälkeen suolalla (Hes 16:4). Näin tehtiin, jotta iho olisi kuivunut, vahvistunut ja kiinteytynyt. Pienokainen kiedottiin tiukasti kapaloihin (Job 38:9; Lu 2:12). Äiti imetti lasta kaksi ja puoli tai kolme vuotta tai kauemminkin. Poikkeuksellisissa olosuhteissa, esimerkiksi jos äiti kuoli tai jos häneltä ei tullut maitoa, turvauduttiin imettäjiin.

Muinoin lapsille annettiin nimi heti niiden synnyttyä, ja sen antoi joko isä (1Mo 5:29; 16:15; 21:3; 35:18) tai äiti (1Mo 4:25; 29:32; 1Sa 1:20), mutta myöhemmin Israelissa annettiin pojille nimi ympärileikkauksen yhteydessä, mikä tapahtui kahdeksantena päivänä (Lu 1:59; 2:21). Toisinaan poika sai isänsä nimen, mutta tavallisesti nimi kytkeytyi jollakin tavoin syntymää edeltäneisiin tai siihen liittyneisiin olosuhteisiin tai se yhdistettiin Jehovan nimeen. Joistakin nimistä tuli ajan mittaan pelkästään perinteisiä nimiä, eikä niillä enää ollut mitään tekemistä alkuperäisen merkityksensä kanssa.

Äidit kuljettivat pieniä lapsiaan monin eri tavoin. Joskus lapsi sidottiin selkään tai sitä kannettiin olkapäillä. Jehova viittaa Jesajan välityksellä äiteihin, jotka painavat lapsiaan poveaan  vasten, nostavat heidät olkapäilleen tai kantavat heitä lonkalla, aivan lanteiden yläpuolella (Jes 49:22; 66:12). Myös Mooseksen sanat osoittavat, että lapsia kannettiin povella (4Mo 11:12).

Pääasiassa äiti hoiti poikia, kunnes nämä olivat noin viisivuotiaita. Isällä oli tietenkin ensisijainen vastuu Raamatun kirjoitusten opettamisesta lapselle pienokaisesta lähtien, ja äiti auttoi siinä (5Mo 6:7; San 1:8; Ef 6:4; 2Ti 3:15). Kun lapset varttuivat, isä antoi heille käytännön valmennusta maanviljelyssä, karjan kasvattamisessa tai jossakin käsityöammatissa, esimerkiksi puusepän taidoissa. Sekä Joosef että Daavid olivat nuorina paimenpoikia (1Mo 37:2; 1Sa 16:11).

Tytöt olivat äitinsä suoranaisessa huolenpidossa ja tietenkin isänsä vallan alaisuudessa. Kotona heille opetettiin erilaisia taloustöitä, joista olisi heille hyötyä aikuisena. Raakel oli paimentyttö (1Mo 29:6–9). Elonkorjuuaikana nuoret naiset työskentelivät pelloilla (Ru 2:5–9), ja sulamilaistyttö sanoo, että hänen veljensä panivat hänet viinitarhojen vartijaksi (Lal 1:6).

Pienet israelilaislapset osasivat nauttia virkistäytymisestä ja huvittelusta, ja leikkiessään joskus torilla he matkivat sitä, mitä olivat nähneet aikuisten tekevän (Mt 11:16, 17; Sak 8:5).

Hyvin valmennetut israelilaisnuoret muistivat kuitenkin Luojaansa nuoren miehuutensa päivinä, ja jotkut toimivat jopa hänen sananpalvelijoinaan. Samuel oli poikanen palvellessaan Jehovaa tabernaakkelissa (1Sa 2:11). Jeesus oli hyvin kiinnostunut Isänsä palvelemisesta jo 12-vuotiaana, ja hän yritti hankkia mahdollisimman paljon tietoa keskustelemalla opettajien kanssa temppelissä (Lu 2:41–49). Heprealainen pikkutyttö, jolla oli ehdoton luottamus Jehovaan ja hänen profeettaansa Elisaan, ohjasi Naamanin Elisan luokse, jotta Naaman parantuisi spitaalista (2Ku 5:2, 3). Psalmissa 148:12, 13 sekä poikien että tyttöjen käsketään ylistää Jehovaa. Raamatullisen valmennuksensa ansiosta pojat, jotka näkivät Jeesuksen temppelissä, saattoivat huutaa: ”Oi pelasta Daavidin poika!”, ja he saivat Jeesukselta kiitosta (Mt 21:15, 16).

Vanhemmilla oli vastuu lastensa kasvattamisesta ja valmentamisesta, ja he itse toimivat opettajina ja ohjaajina sekä puheen että esimerkin avulla. Opetusohjelma oli seuraavanlainen: 1) Opetettiin Jehovan pelkoa (Ps 34:11; San 9:10). 2) Lasta kehotettiin kunnioittamaan isäänsä ja äitiään (2Mo 20:12; 3Mo 19:3; 5Mo 27:16). 3) Nuorten vaikutuksille alttiiseen mieleen juurrutettiin ahkerasti Lain sisältämää kuria ja sen käskyjen ja oppien tuntemusta sekä Jehovan tekoja ja paljastettuja totuuksia koskevaa opetusta (5Mo 4:5, 9; 6:7–21; Ps 78:5). 4) Iäkkäiden kunnioittamista korostettiin (3Mo 19:32). 5) Tottelevaisuuden tärkeys painettiin lähtemättömästi lapsen mieleen (San 4:1; 19:20; 23:22–25). 6) Käytännöllistä valmennusta aikuiselämää varten tähdennettiin: tytöille opetettiin esimerkiksi kotitöitä ja pojille isänsä ammatti tai jokin muu ammatti. 7) Luku- ja kirjoitustaitoa opetettiin.

Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli useimmissa kaupungeissa synagogia, ja myöhemmin niissä opetettiin poikia. Lisäksi lapset saivat uskonnollista opetusta, kun vanhemmat ottivat heidät mukaansa mennessään kansankokouksiin, joita järjestettiin Jehovan palvontaa ja ylistystä varten (5Mo 31:12, 13; Ne 12:43). Jeesuksen vanhemmat olivat vieneet hänet Jerusalemiin pesahin viettoon. Paluumatkalla he alkoivat kaipailla häntä ja löysivät hänet temppelistä, ”jossa hän istui opettajien keskellä ja kuunteli heitä ja kyseli heiltä” (Lu 2:41–50). (Ks. KASVATUS, KOULUTUS.)

Jos pojasta tuli jossakin tapauksessa parantumattoman kapinallinen toistuvista varoituksista ja tarpeenmukaisesta kurituksesta huolimatta, ryhdyttiin entistä ankarampiin toimiin. Poika vietiin kaupungin vanhinten eteen, ja sen jälkeen kun vanhemmat olivat todistaneet, että hän oli parantumaton pahantekijä, tuo rikollinen joutui kärsimään kuolemanrangaistuksen: hänet kivitettiin. Ilmeisesti näin toimittiin silloin kun oli kysymys pojasta, jota ei enää voitu sanoa lapseksi, sillä Raamattu kuvailee häntä ”ahmatiksi ja juopoksi” (5Mo 21:18–21). Se joka löi isäänsä tai äitiään tai kirosi vanhempiaan, surmattiin. Näin ankariin toimiin ryhdyttiin, jotta kansakunta voisi poistaa keskuudestaan pahan ja jotta ’koko Israel kuulisi ja pelkäisi’. Tällainen lainrikkojien rankaiseminen ehkäisi suuresti kansakunnan keskuudessa taipumusta nuorisorikollisuuteen tai vanhempien arvovallan halveksimiseen. (2Mo 21:15, 17; Mt 15:4; Mr 7:10.)

Joukko pikkupoikia osoitti suurta epäkunnioitusta Jumalan nimittämää profeettaa Elisaa kohtaan, kun he pilkkasivat häntä huutaen: ”Mene ylös, kaljupää! Mene ylös, kaljupää!” He halusivat Elisan, jolla oli Elian tuttu vaate, joko jatkavan matkaansa ylös Beteliin tai kohoavan  maasta, niin kuin Elian otaksuttiin tehneen (2Ku 2:11). He eivät halunneet hänen olevan lähistöllä. Lopulta Elisa kääntyi ja kirosi heidät Jehovan nimessä. ”Silloin tuli kaksi naaraskarhua metsiköstä ja raateli heistä neljäkymmentäkaksi lasta.” (2Ku 2:23, 24.)

Jeesus ennusti, että lapset nousisivat vanhempiaan vastaan ja vanhemmat lapsiaan vastaan sen kannan vuoksi, jonka he omaksuisivat hänen seuraajinaan (Mt 10:21; Mr 13:12). Apostoli Paavali ennusti, että niihin suuriin ongelmiin, jotka olisivat ”viimeisten päivien” tunnusmerkkinä, kuuluisivat mm. vanhemmilleen tottelemattomat lapset ja luonnollisen kiintymyksen puute (2Ti 3:1–3).

Esittäessään kristillisen seurakunnan valvojien ja avustavien palvelijoiden pätevyysvaatimuksia apostoli Paavali mainitsi nimenomaan, että näihin asemiin valittavien miesten tuli olla sellaisia, joiden ”lapset ovat uskovia, eivät irstailusta syytettyjä eivätkä niskoittelevia”, ja että näiden lasten on oltava alamaisia kaikella vakavuudella, sillä kuten Paavali sanoo: ”Jos tosiaan joku ei osaa johtaa omaa huonekuntaansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?” (Tit 1:6; 1Ti 3:4, 5, 12.)

Vanhempien valta. Vanhempien, varsinkin perheen isän, valta oli varsin laaja. Niin kauan kuin isä oli elossa ja pystyi hoitamaan huonekunnan asioita, pojat olivat hänelle alamaisia. Mutta jos poika perusti aikanaan erillisen perheen, hänestä tuli oman huonekuntansa pää. Isä saattoi myydä lapsensa tilapäiseen orjuuteen maksaakseen velkansa (2Mo 21:7; 2Ku 4:1; Mt 18:25). Isällä oli valta mitätöidä tyttärensä tekemä juhlallinen lupaus. Hän ei kuitenkaan voinut valtansa turvin kieltää tytärtään palvomasta Jehovaa eikä estää häntä tottelemasta Jehovan käskyjä, koska isä oli Israelin kansakunnan jäsenenä vihkiytynyt Jumalalle ja täysin Jumalan lain alainen. (4Mo 30:3–5, 16.) Vanhempien valta ilmeni myös avioliittoasioissa, sillä vanhemmat valitsivat pojilleen vaimon tai tekivät avioliittojärjestelyt (1Mo 21:21; 2Mo 21:8–11; Tu 14:1–3). Leski tai eronnut nainen saattoi palata isänsä kotiin ja alistua jälleen hänen valtaansa (1Mo 38:11).

Perintöoikeus tuli isän kautta. Kaksosten syntyessä tarkkailtiin huolellisesti, kumpi lapsista tuli maailmaan ensiksi (1Mo 38:28), sillä esikoispoika sai kaksi osaa isänsä perinnöstä, kun taas toinen poika sai vain yhden osan (5Mo 21:17; 1Mo 25:1–6). Vanhempi poika omaksui isänsä kuoltua tavallisesti vastuun huolehtia perheen naispuolisista jäsenistä. Lankousavioliitosta syntynyt poika kasvatettiin kuolleen miehen poikana, ja hän peri hänen omaisuutensa (5Mo 25:6; Ru 4:10, 17).

Kuvaannollista käyttöä. Raamatun kielenkäytössä sanoilla ”lapsi” ja ”lapset” on varsin laaja merkitys. Israelin jälkeläisistä käytetään ilmausta ”lihan lapset”, ja Jesaja sanoo heitä myös ”rikkomuksen lapsiksi”, koska he kapinoivat Jehovaa vastaan (Ro 9:8; Jes 57:4). Apostolien päivinä jumalattomat ihmiset luokiteltiin ”kirotuiksi lapsiksi” ja ”Panettelijan lapsiksi” (2Pi 2:14; 1Jo 3:10). Sitä vastoin niitä, jotka uskoivat Kristukseen ja joista tuli hengestä siinneitä, sanotaan ”Jumalan lapsiksi” (Joh 1:12; Ro 8:16). Opetuslapsia sanotaan usein lapsukaisiksi (Joh 13:33; Hpr 2:13).

Niitä ihmisiä, jotka saavat ylösnousemuksen kuolleista, sanotaan ”ylösnousemuksen lapsiksi” (Lu 20:36); lisäksi ne, jotka ovat Kristuksen perijätovereita, ovat ”lupauksen lapsia” (Ro 9:8) tai ”vapaan naisen lapsia” (Ga 4:31). Kaikkien niiden, jotka haluavat saada elämän taivasten valtakunnassa, täytyy ilmaista lapsille tyypillisiä ominaisuuksia: nöyryyttä, vastaanottavaisuutta ja luottavaisuutta (Mt 18:2–4). Niitä miehiä ja naisia, jotka pyrkivät tottelemaan Jumalaa ilmentämällä totuuden valoa omassa elämässään, kuvaillaan ”tottelevaisiksi lapsiksi” ja ”valon lapsiksi” (1Pi 1:14; Ef 5:8).

Paavali neuvoi Korintin seurakuntaan kuuluvia kuin lapsia ’avartumaan’ kiintymyksessään; sitä ennen hän oli varoittanut heitä tulemasta ymmärryskyvyltään lapsiksi (2Ko 6:13; 1Ko 14:20).