(suomalaistettu muoto nimestä Paulus, jonka merkitys on ’pieni, vähäinen’).

Benjaminin heimoon kuulunut israelilainen ja Jeesuksen Kristuksen apostoli (Ef 1:1; Fil 3:5). Vaikka tällä apostolilla olikin ehkä lapsesta saakka ollut sekä heprealainen nimi Saul että roomalainen nimi Paulus (Ap 9:17; 2Pi 3:15), hän on saattanut päättää käyttää roomalaista nimeään, koska hänet oli valtuutettu julistamaan hyvää uutista ei-juutalaisille (Ap 9:15; Ga 2:7, 8).

Paavali syntyi Tarsoksessa, joka oli huomattava kaupunki Kilikiassa (Ap 21:39; 22:3). Hänen vanhempansa olivat heprealaisia, ja ilmeisesti he kuuluivat juutalaisuuden farisealaiseen haaraan (Ap 23:6; Fil 3:5). Hän oli Rooman kansalainen syntymästään saakka (Ap 22:28), ehkä siksi, että hänen isälleen oli myönnetty kansalaisoikeudet joidenkin tämän suorittamien palvelusten vuoksi. Luultavasti Paavali oppi teltantekijän ammatin isältään (Ap 18:3). Paavali sai kuitenkin Jerusalemissa opetusta oppineelta fariseukselta Gamalielilta, mikä viittaa siihen, että hän kuului huomattavaan perheeseen (Ap 22:3; 5:34). Hän osasi ainakin kreikan ja heprean kieltä (Ap 21:37–40). Siihen aikaan kun Paavali matkusti lähetystyöntekijänä, hän oli naimaton (1Ko 7:8). Noihin aikoihin, tai mahdollisesti jo aiemminkin, hänen sisarensa ja sisarenpoikansa asuivat Jerusalemissa (Ap 23:16–22).

Apostoli Paavalilla oli etu kirjoittaa enemmän Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoja kuin kellään muulla. Hän sai yliluonnollisia näkyjä (2Ko 12:1–5), ja pyhän hengen avulla hän pystyi puhumaan useita vieraita kieliä (1Ko 14:18).

Vaino, kääntymys, palveluksen alkuvaiheet. Saul eli Paavali mainitaan Raamatussa ensimmäisen kerran ”nuorena miehenä”, jonka jalkojen juureen Kristuksen opetuslapsen Stefanoksen kivittäneet väärät todistajat laskivat päällysvaippansa (Ap 6:13; 7:58). Paavali hyväksyi Stefanoksen murhan, ja koska hänen palava intonsa perinteiden puolesta johti häntä harhaan, hän alkoi ankarasti vainota Kristuksen seuraajia. Kun heitä oli määrä teloittaa, hän äänesti heitä vastaan. Heidän oikeudenkäynneissään synagogissa hän yritti pakottaa heidät luopumaan uskostaan. Hän ulotti vainon muihinkin kaupunkeihin kuin Jerusalemiin ja hankki jopa ylimmäiseltä papilta kirjallisen valtuutuksen etsiä Kristuksen opetuslapsia pohjoisessa aina Syyrian Damaskosta myöten, sitoa heidät ja tuoda heidät Jerusalemiin, luultavasti sanhedrinin toimeenpanemaa oikeudenkäyntiä varten. (Ap 8:1, 3; 9:1, 2; 26:10, 11; Ga 1:13, 14.)

Paavalin lähestyessä Damaskosta Kristus Jeesus ilmestyi hänelle leimahtavassa valossa ja valtuutti hänet sen palvelijaksi ja todistajaksi, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän vielä näkisi. Vaikka Paavalin matkatoveritkin kaatuivat maahan tämän ilmestyksen vuoksi ja kuulivat jonkun puhuvan, ainoastaan Paavali ymmärsi, mitä puhuttiin, ja vain hän tuli sokeaksi, minkä vuoksi häntä piti taluttaa kädestä Damaskokseen. (Ap 9:3–8; 22:6–11; 26:12–18.) Hän ei syönyt eikä juonut kolmeen päivään. Kun Paavali sitten Damaskoksessa rukoili erään Juudaksen talossa, hän näki näyssä, että Kristuksen opetuslapsi Ananias tulisi palauttamaan hänen näkönsä. Kun näky oli toteutunut, Paavali kastettiin, hän  sai pyhää henkeä, nautti ruokaa ja vahvistui. (Ap 9:9–19.)

Apostolien tekojen 9:20–25:ssä kerrotaan, että Paavali oli jonkin aikaa opetuslasten kanssa Damaskoksessa ja alkoi ”heti” saarnata sikäläisissä synagogissa. Siinä kuvaillaan hänen saarnaamistoimintaansa siihen asti, kun hänen oli pakko lähteä Damaskoksesta henkeään uhanneen salajuonen vuoksi. Toisaalta Paavalin kirjeessä galatalaisille hänen sanotaan menneen kääntymyksensä jälkeen Arabiaan ja palanneen sitten Damaskokseen (Ga 1:15–17). Tämän Arabian-matkan ajankohtaa ei voida täsmällisesti määrittää noihin muihin tapahtumiin nähden.

Paavali saattoi mennä Arabiaan heti kääntymyksensä jälkeen mietiskelläkseen häntä koskevaa Jumalan tahtoa. Siinä tapauksessa Luukkaan käyttämä sana ”heti” tarkoitti sitä, että Paavali aloitti saarnaamistyönsä heti sen jälkeen, kun hän oli palannut Damaskokseen ja sikäläisten opetuslasten pariin. Galatalaiskirjeen 1:17:ssä Paavali kuitenkin ilmeisesti tähdentää sitä, ettei hän mennyt heti Jerusalemiin ja että ainoa paikka, johon hän tuossa alkuvaiheessa meni Damaskoksen lisäksi, oli Arabia. Hän ei siis välttämättä mennyt Arabiaan heti kääntymyksensä jälkeen. Ehkä Paavali vietti ensin joitakin päiviä Damaskoksessa ja teki nopeasti julkisesti tunnetuksi luopumisensa aiemmasta vastustuksestaan ilmaisemalla uskonsa Kristukseen synagogissa. Sen jälkeen hän saattoi käydä Arabiassa (minkä varsinaista tarkoitusta ei paljasteta) ja palattuaan jatkaa saarnaamista Damaskoksessa sekä voimistua siinä niin paljon, että hänen vastustajansa alkoivat tavoitella hänen henkeään. Nuo kaksi kertomusta eivät ole ristiriidassa keskenään vaan pikemminkin täydentävät toisiaan, ja avoimeksi jää ainoastaan tapahtumien täsmällinen järjestys, mitä ei yksinkertaisesti kerrota.

Kun Paavali saapui Jerusalemiin (ehkä v. 36; Galatalaiskirjeen 1:18:ssa mainitut kolme vuotta voivat tarkoittaa osia kolmesta vuodesta), hän havaitsi, etteivät sikäläiset veljet uskoneet hänen olevan opetuslapsi. Mutta ”Barnabas tuli hänen avukseen ja vei hänet apostolien luo”, ilmeisesti Pietarin ja ”Jaakobin, Herran veljen”, luo. (Vaikka Jaakob ei ollutkaan yksi niistä 12:sta, häntä voitiin sanoa apostoliksi, koska hän toimi apostolina Jerusalemin seurakunnassa.) Paavali viipyi Keefaan (Pietarin) luona 15 päivää. Ollessaan Jerusalemissa Paavali puhui rohkeasti Jeesuksen nimessä. Kun veljet saivat tietää, että kreikankieliset juutalaiset yrittivät sen vuoksi tappaa Paavalin, he ”toivat hänet alas Kesareaan ja lähettivät hänet Tarsokseen”. (Ap 9:26–30; Ga 1:18–21.)

Ilmeisesti Paavalilla oli (n. v. 41) etu saada yliluonnollinen näky, joka oli niin todellinen, ettei hän tiennyt, oliko hän ruumiissa vai poissa ruumiista, kun hänet temmattiin ”kolmanteen taivaaseen”. ”Kolmas taivas” näyttää viittaavan messiaanisen Valtakunnan ylivertaiseen hallintoon. (2Ko 12:1–4.)

Myöhemmin Barnabas vei Saulin Tarsoksesta Antiokiaan auttamaan paikallisten kreikankielisten parissa tehtävässä työssä. Kun Paavali ja Barnabas olivat työskennelleet Antiokiassa vuoden verran, seurakunta lähetti heidät vuoden 46 tienoilla Jerusalemiin mukanaan avustusta sikäläisille veljille. (Ap 11:22–30.) He palasivat Antiokiaan mukanaan Johannes Markus (Ap 12:25). Sen jälkeen pyhä henki määräsi, että Paavali ja Barnabas piti erottaa erikoistyöhön (Ap 13:1, 2).

Ensimmäinen lähetysmatka. (Kartta, 2. osa, s. 747.) Hengen määräyksestä Paavali aloitti Barnabaan kanssa ensimmäisen lähetysmatkansa (n. v. 47–48), ja Johannes Markus toimi heidän apulaisenaan. He lähtivät matkaan Seleukiasta, Antiokian satamakaupungista, ja purjehtivat Kyprokseen. Kyproksen itärannikolla sijaitsevan Salamiin synagogissa he alkoivat ”julistaa Jumalan sanaa”. Kuljettuaan saaren halki he saapuivat länsirannikolle Pafokseen. Siellä noita Elymas yritti vastustaa todistamista prokonsuli Sergius Paulukselle. Silloin Paavali sai aikaan Elymaan tilapäisen sokeutumisen. Perin pohjin hämmästyneenä siitä, mitä tapahtui, Sergius Paulus tuli uskovaksi. (Ap 13:4–12.)

Pafoksesta Paavali ja hänen kumppaninsa purjehtivat Vähään-Aasiaan. Heidän saavuttuaan Pergeen, joka sijaitsi Pamfylia-nimisessä Rooman provinssissa, Johannes Markus jätti heidät ja palasi Jerusalemiin. Sen sijaan Paavali ja Barnabas suuntasivat kulkunsa pohjoiseen kohti Pisidian Antiokiaa. Vaikka he löysivätkin tuosta kaupungista paljon kiinnostuneita, heidät ajettiin lopulta juutalaisten yllytyksestä pois sieltä. (Ap 13:13–50.) Lannistumatta he matkasivat kaakkoon Ikonioniin, ja sielläkin juutalaiset yllyttivät ihmisjoukot heitä vastaan. Kun Paavali ja Barnabas saivat tietää, että heidät aiottiin kivittää, he pakenivat Lykaonian alueella sijaitsevaan Lystraan. Paavalin parannettua syntymästään asti ramman miehen Lystran asukkaat kuvittelivat  Paavalin ja Barnabaan olevan ruumiillistuneita jumalia. Mutta myöhemmin Ikonionista ja Pisidian Antiokiasta tulleet juutalaiset käänsivät ihmisjoukot Paavalia vastaan, niin että ne kivittivät häntä ja raahasivat hänen ruumiinsa kaupungin ulkopuolelle, koska uskoivat hänen kuolleen. Kristittyjen tovereittensa ympäröimä Paavali nousi kuitenkin ylös ja meni Lystraan. Seuraavana päivänä hän lähti Barnabaan kanssa Derbeen. Tehtyään siellä monia opetuslapsia he palasivat Lystraan, Ikonioniin ja (Pisidian) Antiokiaan ja vahvistivat ja rohkaisivat veljiä ja nimittivät vanhimpia palvelemaan noihin paikkoihin muodostettuja seurakuntia. Myöhemmin he saarnasivat Pergessä ja purjehtivat sitten Attalian satamakaupungista Syyrian Antiokiaan. (Ap 13:51–14:28.)

Ympärileikkauskiista. Eräät Juudeasta Antiokiaan (n. v. 49) tulleet miehet väittivät, että ei-juutalaiset piti ympärileikata Mooseksen lain mukaisesti, jotta he pelastuisivat. Paavali ja Barnabas kiistivät tämän. Vaikka Paavali oli apostoli, hän ei ryhtynyt ratkaisemaan asiaa omalla arvovallallaan. Sen sijaan hän meni Barnabaan, Tituksen ja eräiden muiden kanssa Jerusalemiin esittämään asian apostoleille ja sikäläisen seurakunnan vanhimmille. Silloin päätettiin, ettei pakanauskovilta vaadittu ympärileikkausta mutta heidän piti pysyä erossa epäjumalanpalveluksesta, veren syömisestä ja juomisesta ja sukupuolisesta moraalittomuudesta. Sen lisäksi, että nuo Jerusalemin seurakunnan veljet kirjoittivat asian ratkaisua koskevan kirjeen, he lähettivät Juudaksen ja Silaksen edustajinaan Antiokiaan selvittämään asiaa. Pietarin (Keefaan), Johanneksen ja opetuslapsi Jaakobin kanssa käydyssä keskustelussa päätettiin myös, että Paavali ja Barnabas jatkaisivat saarnaamista ympärileikkaamattomille pakanoille. (Ap 15:1–29; Ga 2:1–10.)

Jonkin aikaa tämän jälkeen Pietari tuli itse Syyrian Antiokiaan ja oli tekemisissä pakanakristittyjen kanssa. Mutta kun eräät juutalaiset Jerusalemista saapuivat sinne, hän ilmeisesti antoi periksi ihmispelolle ja vetäytyi pois ei-juutalaisista, mikä oli vastoin sitä hengen ohjausta, jonka mukaan lihallisilla eroilla ei ollut merkitystä Jumalalle. Jopa Barnabas johdettiin harhaan. Huomattuaan tämän Paavali rohkeasti nuhteli Pietaria julkisesti, koska tämän käytös vaikutti haitallisesti kristillisyyden edistymiseen. (Ga 2:11–14.)

Toinen lähetysmatka. (Kartta, 2. osa, s. 747.) Myöhemmin Paavali ja Barnabas ajattelivat mennä käymään veljien luona niissä kaupungeissa, joissa he olivat saarnanneet ensimmäisellä lähetysmatkallaan. Kiista siitä, ottaisivatko he mukaansa Johannes Markuksen, joka oli jättänyt heidät ensimmäisellä kerralla, johti Paavalin ja Barnabaan teiden eroamiseen. Sen vuoksi Paavali valitsi Silaksen (Silvanuksen) ja matkasi Syyrian halki Vähään-Aasiaan (n. v. 49–52). Ilmeisesti Lystrassa Paavali järjesti niin, että nuori Timoteus lähti hänen matkaansa, ja lisäksi hän ympärileikkasi hänet. (Ap 15:36–16:3.) Vaikka ympärileikkaus ei ollutkaan kristillinen vaatimus, puolittain juutalaisen Timoteuksen ympärileikkaamattomuus olisi epäilemättä saanut juutalaiset suhtautumaan ennakkoluuloisesti Paavalin saarnaamiseen. Siksi Paavali poisti tämän mahdollisen esteen ja toimi siten sen mukaisesti, mitä hän myöhemmin kirjoitti korinttilaisille: ”Minusta tuli juutalaisille kuin juutalainen.” (1Ko 9:20.)

Ollessaan eräänä yönä Egeanmeren rannalla sijaitsevassa Troaksessa Paavali näki näyn makedonialaisesta miehestä, joka esitti hänelle hartaan pyynnön: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” Paavali päätteli tämän olevan Jumalan tahto, ja siksi hän purjehti matkatovereineen, joihin kuului myös lääkäri Luukas, Euroopan puolelle Makedoniaan. Filippissä, joka oli Makedonian huomattavin kaupunki, Lyydiasta ja hänen huonekunnastaan tuli uskovia. Kun Paavali oli karkottanut demonin eräästä tytöstä ja saanut näin tämän menettämään ennustelutaitonsa, hänet ja Silas vangittiin. Mutta maanjäristys vapautti heidät, ja vanginvartijasta ja hänen huonekunnastaan tuli kristittyjä. Paavalin vaatimuksesta, joka perustui siihen, että hän oli Rooman kansalainen, hallintoviranomaiset tulivat henkilökohtaisesti päästämään hänet ja Silaksen pois vankilasta. Rohkaistuaan veljiä Paavali ja hänen toverinsa matkustivat Amfipoliin ja Apollonian kautta Tessalonikaan. Sinne syntyi uskovien seurakunta. Mustasukkaiset juutalaiset nostattivat kuitenkin mellakan Paavalia vastaan, minkä vuoksi veljet lähettivät hänet ja Silaksen Beroiaan. Sielläkin monet tulivat uskoviksi, mutta Tessalonikasta tulleiden juutalaisten aiheuttamat levottomuudet pakottivat Paavalin lähtemään sieltä. (Ap 16:8–17:14.)

Veljet veivät apostolin Ateenaan. Hänen saarnattuaan siellä torilla hänet vietiin Areiopagille. Hänen puolustuspuheensa sai mm. erään  tuomari Dionysioksen, joka kuului siellä kokoontuvaan oikeusistuimeen, omaksumaan kristillisyyden. (Ap 17:15–34.) Sitten Paavali meni Korinttiin, missä hän asui juutalaisen pariskunnan, Aquilan ja Priscillan, luona ja teki heidän kanssaan osa-aikatyötä teltantekijänä. Korintista Paavali ilmeisesti kirjoitti kaksi kirjettään tessalonikalaisille. Paavalin opetettua Korintissa puolentoista vuoden ajan ja perustettua sinne seurakunnan juutalaiset asettivat hänet syytteeseen Gallion edessä, mutta tämä hylkäsi syytteen. (Ap 18:1–17.) Myöhemmin Paavali purjehti Kesareaan, mutta pysähtyi ensin Efesoksessa ja saarnasi siellä. Kesareasta apostoli ”meni ylös ja tervehti seurakuntaa”, mikä tarkoittaa epäilemättä Jerusalemin seurakuntaa, ja sitten hän meni Syyrian Antiokiaan. (Ap 18:18–22.) Kenties sieltä hän kirjoitti kirjeensä galatalaisille, ellei hän ollut tehnyt sitä aiemmin Korintista.

Kolmas lähetysmatka. (Kartta, 2. osa, s. 747.) Kolmannella lähetysmatkallaan (n. v. 52–56) Paavali meni jälleen Efesokseen ja työskenteli siellä kolmisen vuotta. Efesoksesta hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä korinttilaisille ja lähetti ilmeisesti Tituksen auttamaan siellä asuvia kristittyjä. Hopeaseppä Demetrioksen lietsottua Paavalia vastaan mellakan tämä lähti Efesoksesta ja meni Makedoniaan. Saatuaan siellä Tituksen välityksellä uutisia Korintista Paavali laati toisen kirjeensä korinttilaisille. Paavali kirjoitti kirjeensä roomalaisille erittäin todennäköisesti ollessaan Korintissa, ennen kuin hän lähti Euroopasta saatuaan mukaansa Makedonian ja Akhaian veljien Jerusalemin köyhille kristityille lähettämän avustuksen. (Ap 19:1–20:4; Ro 15:25, 26; 2Ko 2:12, 13; 7:5–7.)

Matkallaan Jerusalemiin Paavali piti esitelmän Troaksessa ja herätti henkiin tapaturmaisesti kuolleen Eutykoksen. Hän pysähtyi myös Miletoksessa, missä hän tapasi Efesoksen seurakunnan valvojat, puhui heille kerraten omaa palvelustaan Aasian piirikunnassa ja kannusti heitä noudattamaan hänen esimerkkiään. (Ap 20:6–38.)

Pidätys. Jatkaessaan matkaansa Paavali tapasi kristittyjä profeettoja, jotka ennustivat, että kahleet odottaisivat häntä Jerusalemissa (Ap 21:4–14; vrt. 20:22, 23). Nämä profetiat täyttyivät. Kun Paavali oli temppelissä puhdistautumassa palvontamenojen mukaan, Aasiasta tulleet juutalaiset lietsoivat joukkoväkivaltaa häntä kohtaan, mutta roomalaiset sotilaat pelastivat apostolin (Ap 21:26–33). Ollessaan kasarmiin johtavilla portailla Paavali sai luvan puhua juutalaisille. Heti kun hän mainitsi valtuutuksensa saarnata pakanoille, väkivalta puhkesi uudelleen. (Ap 21:34–22:22.) Kasarmissa Paavali oikaistiin ruoskittavaksi, jotta olisi saatu selville, mihin hän oli syyllistynyt. Apostoli esti ruoskimisen kertomalla, että hän oli Rooman kansalainen. Seuraavana päivänä Paavalin tapausta käsiteltiin sanhedrinissa. Ilmeisesti Paavali tajusi, ettei hän saisi oikeudenmukaista käsittelyä, ja yritti siksi synnyttää fariseusten ja saddukeusten välille jakauman nostamalla häntä koskevien syytteiden perustaksi ylösnousemuksen. Koska Paavali uskoi ylösnousemukseen ja oli ”fariseusten poika”, hän sanoi olevansa itsekin fariseus ja sai siten saddukeukset, jotka eivät uskoneet ylösnousemukseen, ja fariseukset vastakkain. (Ap 22:23–23:10.)

Vankina olevaa Paavalia vastaan laaditun salajuonen vuoksi hänet piti siirtää Jerusalemista Kesareaan. Joitakin päiviä myöhemmin ylimmäinen pappi Ananias, eräät juutalaisten vanhimmat ja julkinen puhuja Tertullus tulivat Kesareaan esittämään syytöksensä Paavalia vastaan käskynhaltija Felixin edessä, ja he syyttivät Paavalia kapinan lietsonnasta ja yrityksestä loukata temppelin pyhyyttä. Apostoli osoitti, ettei heillä ollut mitään todisteita häntä vastaan esittämilleen syytteille. Felix piti kuitenkin lahjusten toivossa Paavalia vangittuna kaksi vuotta. Aikanaan Felixin seuraajaksi tuli Festus ja juutalaiset esittivät syytöksensä uudelleen. Tapaus käsiteltiin jälleen Kesareassa, ja estääkseen oikeudenkäynnin siirtämisen Jerusalemiin Paavali vetosi keisariin. Esitettyään asiansa myöhemmin kuningas Herodes Agrippa II:n edessä Paavali lähetettiin joidenkin muiden vankien kanssa Roomaan noin vuonna 58. (Ap 23:12–27:1.)

Ensimmäinen ja toinen vankeus Roomassa. Matkalla Paavali ja hänen mukanaan olleet haaksirikkoutuivat Maltan saarelle. Vietettyään talven siellä he saapuivat lopulta Roomaan. (Kartta, 2. osa, s. 750.) Paavali sai asua omassa vuokratalossaan, joskin sotilaiden vartioimana. Pian saapumisensa jälkeen Paavali järjesti kokouksen juutalaisten huomattavimpien miesten kanssa. Mutta vain jotkut uskoivat. Apostoli jatkoi saarnaamista kaikille niille, jotka tulivat hänen luokseen kahden vuoden aikana, noin vuosina 59–61. (Ap 27:2–28:31.) Tänä aikana hän kirjoitti myös kirjeensä efesolaisille (4:1; 6:20), filippiläisille (1:7, 12–14), kolossalaisille (4:18), Filemonille (jae 9) ja ilmeisesti myös heprealaisille  (kuva, 2. osa, s. 750). Vaikuttaa siltä, että keisari Nero julisti Paavalin syyttömäksi ja vapautti hänet. Nähtävästi Paavali palasi takaisin lähetystyöhön Timoteuksen ja Tituksen kanssa. Jätettyään Timoteuksen Efesokseen ja Tituksen Kreetaan Paavali kirjoitti heille luultavasti Makedoniasta kirjeitä, jotka koskivat heidän tehtäviään (1Ti 1:3; Tit 1:5). Ei tiedetä, ulottiko apostoli Paavali toimintansa Espanjaan ennen viimeistä vankeuttaan Roomassa (Ro 15:24). Tuon vankeuden aikana (n. v. 65) Paavali kirjoitti toisen kirjeensä Timoteukselle ja viittasi siinä siihen, että hänen kuolemansa oli aivan lähellä (2Ti 4:6–8). Todennäköisesti Paavali kärsi pian sen jälkeen marttyyrikuoleman Neron käskystä.

Jäljittelemisen arvoinen esimerkki. Koska apostoli Paavali jäljitteli uskollisesti Kristuksen esimerkkiä, hän saattoi sanoa: ”Tulkaa minun jäljittelijöikseni.” (1Ko 4:16; 11:1; Fil 3:17.) Paavali seurasi valppaasti Jumalan hengen ohjausta (Ap 13:2–5; 16:9, 10). Hän ei ollut Jumalan sanan kaupustelija vaan puhui täysin vilpittömästi (2Ko 2:17). Vaikka Paavali olikin hyvin koulutettu, hän ei yrittänyt tehdä puheellaan vaikutusta toisiin (1Ko 2:1–5), eikä hän yrittänyt miellyttää ihmisiä (Ga 1:10). Hän ei tehnyt itsepintaisesti sitä, mitä hänellä oli oikeus tehdä, vaan otti huomioon ne ihmiset, joille hän saarnasi, ja varoi huolellisesti kompastuttamasta toisia (1Ko 9:19–26; 2Ko 6:3).

Paavali teki palveluksessaan innokkaasti kaikkensa, kun hän matkusti tuhansia kilometrejä maitse ja meritse ja perusti monia seurakuntia Eurooppaan ja Vähään-Aasiaan. Siksi hän ei tarvinnut musteella kirjoitettuja suosituskirjeitä vaan saattoi viitata eläviin kirjeisiin, ihmisiin joista oli tullut uskovia hänen ponnistelujensa kautta (2Ko 3:1–3). Hän tunnusti kuitenkin nöyrästi olevansa orja (Fil 1:1), jonka velvollisuus oli julistaa hyvää uutista (1Ko 9:16). Hän ei ottanut kunniaa itselleen vaan antoi kaiken kunnian Jumalalle tunnustaen, että Jumala oli vastuussa kasvusta (1Ko 3:5–9) ja teki hänet riittävän päteväksi palvelukseen (2Ko 3:5, 6). Apostoli Paavali piti palvelustaan suuressa arvossa, kirkasti sitä ja katsoi, että sen saaminen oli osoitus Jumalan ja hänen Poikansa armosta (Ro 11:13; 2Ko 4:1; 1Ti 1:12, 13). Timoteukselle hän kirjoitti: ”Minulle osoitettiin kuitenkin armoa siitä syystä, että Kristus Jeesus voisi minussa huomattavimmin osoittaa kaiken pitkämielisyytensä näytteeksi niille, jotka tulevat perustamaan uskonsa häneen, mikä koituu ikuiseksi elämäksi.” (1Ti 1:16.)

Koska Paavali oli aiemmin vainonnut kristittyjä, hän ei pitänyt itseään kelvollisena siihen, että häntä kutsuttaisiin apostoliksi, ja hän tunnusti, että hän oli sellainen vain Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä. Varmistaakseen sen, ettei tätä ansaitsematonta hyvyyttä ollut osoitettu hänelle turhaan, Paavali näki enemmän vaivaa kuin muut apostolit. Hän tajusi kuitenkin, että hän saattoi jatkaa palvelustaan vain Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden vuoksi. (1Ko 15:9, 10.) ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa minua”, sanoi Paavali (Fil 4:13). Hän kesti valittamatta monenlaista. Verratessaan omia kokemuksiaan muiden kokemuksiin hän kirjoitti (n. v. 55): ”Vaivannäöissä runsaammin, vankiloissa runsaammin, lyöntien alaisena ylen määrin, usein lähellä kuolemaa. Juutalaisilta sain viisi kertaa yhtä vaille neljäkymmentä lyöntiä, kolme kertaa minua piestiin raipoilla, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa koin haaksirikon, vuorokauden olen viettänyt syvässä meressä; usein matkoilla, vaaroissa jokien tähden, vaaroissa maantierosvojen tähden, vaaroissa oman heimokuntani taholta, vaaroissa kansakuntien taholta, vaaroissa kaupungissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valeveljien keskuudessa, vaivannäössä ja uurastuksessa, usein öitä valvottaessa, nälässä ja janossa, monesti ruoasta pidättyen, vilussa ja alastomuudessa. Näiden ulkonaisten seikkojen lisäksi päälleni vyöryy päivästä päivään huoli kaikista seurakunnista.” (2Ko 11:23–28; 6:4–10; 7:5.) Tämän kaiken ja tulevien vuosien koettelemusten lisäksi Paavalin täytyi tulla toimeen ’lihassaan olevan piikin’ kanssa (2Ko 12:7), joka oli mahdollisesti jokin silmävamma tai muu vaiva (vrt. Ap 23:1–5; Ga 4:15; 6:11).

Koska Paavali oli epätäydellinen, hän kävi jatkuvaa taistelua mielensä ja syntisen lihansa välillä (Ro 7:21–24). Mutta hän ei luovuttanut. Hän sanoi: ”Minä kuritan lyönnein ruumistani ja johdatan sitä kuin orjaa, etten itse toisille saarnattuani tulisi mitenkään kelpaamattomaksi.” (1Ko 9:27.) Paavali piti aina mielessään sen loistoisan palkinnon, että hän saisi elää kuolemattomana taivaassa. Hän katsoi, etteivät kaikki hänen kärsimyksensä olleet mitään verrattuna uskollisuuden palkaksi saatavaan kirkkauteen. (Ro 8:18; Fil 3:6–14.) Siksi Paavali saattoi kirjoittaa ilmeisesti vähän ennen kuolemaansa: ”Olen taistellut hyvän taistelun, olen juoksun päättänyt, uskon  säilyttänyt. Tästä lähtien minulle on varattuna vanhurskauden kruunu.” (2Ti 4:7, 8.)

Henkeytettynä apostolina Paavalilla oli valta käskeä ja antaa määräyksiä, ja hän tekikin niin (1Ko 14:37; 16:1; Kol 4:10; 1Te 4:2, 11; vrt. 1Ti 4:11), mutta mieluummin hän vetosi veljiin rakkauden perusteella ja pyysi heitä hartaasti ”Jumalan sääliväisyyden” ja ”Kristuksen lempeyden ja huomaavaisuuden” kautta (Ro 12:1; 2Ko 6:11–13; 8:8; 10:1; Flm 8, 9). Hän oli hellävarainen ja osoitti hellää kiintymystä heitä kohtaan sekä kehotti ja lohdutti heitä isällisesti (1Te 2:7, 8, 11, 12). Vaikka hänellä oli oikeus saada aineellista tukea veljiltä, hän teki mieluummin työtä käsillään, jottei olisi ollut kallis taakka toisille (Ap 20:33–35; 1Ko 9:18; 1Te 2:6, 9). Sen vuoksi Paavalin ja niiden välillä, joita hän palveli, oli läheinen veljellisen kiintymyksen side. Efesoksen seurakunnan valvojille tuotti suurta tuskaa ja he liikuttuivat kyyneliin, kun he saivat tietää, etteivät he ehkä enää näkisi hänen kasvojaan (Ap 20:37, 38). Paavali oli hyvin kiinnostunut kristittyjen tovereittensa hengellisestä hyvinvoinnista, ja hän halusi tehdä kaiken voitavansa auttaakseen heitä tekemään taivaallisen kutsumisensa varmaksi (Ro 1:11; 15:15, 16; Kol 2:1, 2). Hän muisti heitä jatkuvasti rukouksissaan (Ro 1:8, 9; 2Ko 13:7; Ef 3:14–19; Fil 1:3–5, 9–11; Kol 1:3, 9–12; 1Te 1:2, 3; 2Te 1:3) ja pyysi, että hekin rukoilisivat hänen puolestaan (Ro 15:30–32; 2Ko 1:11). Toisten kristittyjen usko rohkaisi häntä (Ro 1:12). Toisaalta Paavali oli luja sen puolesta, mikä on oikein, eikä hän epäröinyt oikaista edes apostolitoveriaan, kun se oli tarpeen hyvän uutisen edistämiseksi (1Ko 5:1–13; Ga 2:11–14).

Oliko Paavali yksi 12 apostolista?

Vaikka Paavalilla oli vahva vakaumus ja todisteita omasta apostoliudestaan, hän ei koskaan sanonut kuuluvansa ”niiden kahdentoista” joukkoon. Ennen helluntaita kristittyjen kokous oli Pietarin raamatullisen kehotuksen vuoksi etsinyt uuden apostolin uskottoman Juudas Iskariotin tilalle. Kaksi opetuslasta valittiin ehdokkaiksi kenties kokouksen miespuolisten jäsenten äänestyksen perusteella (sillä Pietari sanoi heille puhuessaan: ”Miehet, veljet”; Ap 1:16). Sitten he rukoilivat Jehova Jumalalta (vrt. Ap 1:24:ää 1Sa 16:7:ään ja Ap 15:7, 8:aan), että Hän osoittaisi, kumman noista kahdesta hän oli valinnut tuon uskottoman apostolin tilalle. Rukoiltuaan he heittivät arpaa, ja ”arpa lankesi Mattiaalle” (Ap 1:15–26; vrt. San 16:33).

Ei ole mitään syytä epäillä sitä, että Mattias oli Jumalan oma valinta. Paavalista tuli tosin käännyttyään hyvin huomattava ja hänen vaivannäkönsä ylitti kaikkien muiden apostolien vaivannäön (1Ko 15:9, 10), mutta mikään ei osoita, että Paavali olisi ollut henkilökohtaisesti ennalta määrätty apostoliksi, jolloin Jumala olisi itse asiassa pidättynyt toimimasta kristittyjen kokouksen esittämän rukouksen mukaisesti, pitänyt avoinna Juudaksen vapaaksi jättämää paikkaa, kunnes Paavali olisi kääntynyt, ja näin ollen tehnyt Mattiaan valinnasta pelkästään kristittyjen kokouksen sattumanvaraisen toimenpiteen. On päinvastoin luotettavia todisteita siitä, että Jumala nimitti Mattiaan Juudaksen tilalle.

Pyhän hengen vuodattaminen helluntaina antoi apostoleille ainutlaatuisia kykyjä; vain heidän osoitetaan pystyneen välittämään vastakastetuille hengen ihmelahjoja panemalla kätensä heidän päälleen (ks. APOSTOLI: Yliluonnollisia kykyjä). Jos Mattias ei olisi todellisuudessa ollut Jumalan valitsema, tämän kyvyn puuttuminen olisi ollut ilmeistä kaikille. Raamatun mukaan asia ei ollut niin. Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas oli mukana Paavalin matkoilla ja joissakin tämän tehtävissä, joten Apostolien tekojen kirja heijastaa epäilemättä Paavalin omaa näkemystä asioista ja on sopusoinnussa sen kanssa. Siinä kerrotaan, että ”ne kaksitoista” nimittivät ne seitsemän miestä, joiden oli määrä käsitellä ruoanjakeluongelma. Tämä tapahtui vuoden 33 helluntain jälkeen mutta ennen Paavalin kääntymystä. Mattias siis tunnistetaan tässä yhdeksi ”niistä kahdestatoista”, ja hän oli muiden apostolien mukana panemassa kätensä noiden seitsemän tehtävään määrätyn päälle. (Ap 6:1–6.)

Kumman – Mattiaan vai Paavalin – nimi sitten esiintyy Johanneksen näyssä näkemän Uuden Jerusalemin ”kahdentoista peruskiven” joukossa? (Il 21:2, 14.) Jotkut voisivat päätellä, että Paavali olisi todennäköisempi vaihtoehto. Hänen palveluksellaan ja varsinkin sillä, että hän kirjoitti suuren osan Raamatun kreikkalaisista kirjoituksista (hänet luetaan 14 kirjeen kirjoittajaksi), oli erittäin suuri vaikutus kristilliseen seurakuntaan. Näissä suhteissa Paavali jätti varjoonsa Mattiaan, jota ei enää mainita suoranaisesti Apostolien tekojen 1. luvun jälkeen.

Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että Paavali jätti varjoonsa selvästi myös monet alkuperäisistä 12 apostolista, joista joitakuita mainitaan  tuskin muulloin kuin apostoleita lueteltaessa. Siihen mennessä kun Paavali kääntyi, kristillinen seurakunta, hengellinen Israel, oli jo perustettu ja se oli kasvanut ehkä ainakin vuoden ajan. Toisaalta Paavalin ensimmäinen kanoninen kirje kirjoitettiin nähtävästi vasta vuoden 50 tienoilla (ks. TESSALONIKALAISKIRJEET) eli peräti 17 vuotta sen jälkeen kun hengellisen Israelin uusi kansakunta oli perustettu vuoden 33 helluntaina. Nämä seikat samoin kuin aiemmin tässä artikkelissa mainitut todisteet siis selventävät asiaa. Näyttää sen vuoksi järkevältä, ettei Paavalin myöhemmin saama apostolius vaikuttanut millään tavalla Jumalan alkuperäiseen valintaan, nimittäin Mattiaan valintaan Juudaksen tilalle ”Karitsan kahdentoista apostolin” joukkoon.

Mikä sitten oli Paavalin apostoliuden tarkoitus? Itse Jeesus sanoi, että Paavali oli asetettu apostoliksi erikoistarkoitusta varten, ei Juudaksen tilalle vaan palvelemaan ’kansakuntien apostolina [kansakunnille lähetettynä]’ (Ap 9:4–6, 15), ja Paavali tiesi tämän olevan hänen apostoliutensa tarkoitus (Ga 1:15, 16; 2:7, 8; Ro 1:5; 1Ti 2:7). Tämän vuoksi hänen apostoliuttaan ei tarvittu perustukseksi siinä vaiheessa, kun hengellinen Israel perustettiin vuoden 33 helluntaina.