Varo tapoja jotka eivät miellytä Jumalaa

PIENELLÄ pihalla Afrikan porottavan auringon alla on avonainen ruumisarkku. Kun saattoväki kulkee sen ohitse ilmaistakseen murhettaan, muuan vanha mies pysähtyy. Suru kuvastuu hänen silmistään, kun hän kumartuu kuolleen miehen puoleen ja sanoo: ”Mikset kertonut minulle, että olit lähdössä? Miksi jätit minut tällä tavalla? Autatko minua edelleen nyt kun olet mennyt takaisin?”

Eräässä toisessa osassa Afrikkaa syntyy lapsi. Kenenkään ei anneta nähdä sitä. Vasta jonkin ajan kuluttua lapsi tuodaan nähtäville ja sille annetaan nimi erityisessä nimenantoseremoniassa.

Joidenkin mielestä saattaa olla outoa, että kuolleelle puhutaan tai että vastasyntynyt pidetään ihmisiltä piilossa. Mutta joissakin kulttuureissa ja yhteiskunnissa ihmisten näkemykseen kuolemasta ja syntymästä vaikuttaa erittäin voimakas uskomus, jonka mukaan kuolleet eivät todellisuudessa ole kuolleita vaan ovat elossa ja tietoisia olemassaolostaan.

Tämä uskomus on niin luja, että siitä on tullut olennainen osa niitä tapoja ja rituaaleja, jotka kattavat lähes kaikki elämän alueet. Miljoonat esimerkiksi uskovat, että elämän tärkeät taitekohdat, kuten syntymä,  murrosikään tuleminen, avioituminen, lapsensaanti ja kuolema, ovat eri vaiheita matkalla esi-isien luo henkimaailmaan. Siellä kuolleen uskotaan vaikuttavan edelleen aktiivisesti niiden elämään, jotka hän on jättänyt jälkeensä. Hän voi lisäksi jatkaa elämän kiertokulkua jälleensyntymisen kautta.

Kitkaton siirtyminen vaiheesta toiseen yritetään varmistaa erilaisin seremonioin ja riitein. Näihin tapoihin vaikuttaa uskomus, jonka mukaan jokin osa ihmisestä jää eloon hänen kuollessaan. Tosi kristityt karttavat kaikkia tähän uskomukseen liittyviä tapoja. Miksi?

Mikä on kuolleiden tila?

Raamattu kuvailee selvästi kuolleiden tilaa. Se sanoo yksinkertaisesti: ”Elävät tietävät kuolevansa, mutta kuolleet eivät tiedä yhtään mitään – – heidän rakkautensa ja vihansa ja mustasukkaisuutensa ovat jo hävinneet – – ei ole työtä eikä suunnittelua eikä tietoa eikä viisautta Šeolissa [ihmiskunnan yhteisessä haudassa], paikassa johon olet menossa.” (Saarnaaja 9:5, 6, 10.) Jumalan tosi palvojat ovat jo kauan uskoneet tähän Raamatun perustotuuteen. He ymmärtävät, että sielu ei suinkaan ole kuolematon, vaan että se voi kuolla ja tuhoutua (Hesekiel 18:4). He tietävät myös, ettei ole olemassa kuolleiden henkiä (Psalmit 146:4). Ennen muinoin Jehova käski kansaansa erottautumaan täysin kaikista sellaisista tavoista tai rituaaleista, jotka liittyivät uskomukseen, jonka mukaan kuolleet ovat tietoisia olentoja ja voivat vaikuttaa ihmisten elämään (5. Mooseksen kirja 14:1; 18:9–13; Jesaja 8:19, 20).

Myös ensimmäisellä vuosisadalla eläneet kristityt karttoivat kaikkia perinteisiä tapoja ja riittejä, jotka liittyivät vääriin uskonnollisiin opetuksiin (2. Korinttilaisille 6:15–17). Nykyään Jehovan todistajat – rodusta, heimosta tai taustasta riippumatta – karttavat perinteitä ja tapoja, jotka ovat yhteydessä siihen väärään opetukseen, että jokin osa ihmisestä jää eloon hänen kuollessaan.

Mikä voi auttaa kristittyjä ratkaisemaan, noudattaako jotain tiettyä tapaa vai ei? On harkittava huolellisesti, kytkeytyykö se mahdollisesti johonkin epäraamatulliseen opetukseen, kuten uskomukseen, jonka mukaan kuolleiden henget vaikuttavat elossa olevien elämään. Lisäksi on pohdittava, kompastuttaisiko jonkin tavan noudattaminen tai johonkin seremoniaan osallistuminen jotkut, jotka ovat perillä Jehovan todistajien uskonkäsityksistä ja opetuksista. Pidetään nämä seikat mielessä, kun tarkastelemme kahta kiinnostavaa asiaa: syntymää ja kuolemaa.

Syntymään ja nimenantoon liittyvät seremoniat

Monet lapsen syntymään liittyvät tavat ovat sopivia. Mutta paikoissa, joissa syntymää pidetään siirtymisenä esi-isien henkimaailmasta ihmisten luo, tosi kristittyjen on oltava varuillaan. Esimerkiksi joissakin osissa Afrikkaa vastasyntynyt pidetään kotona ja sille annetaan nimi vasta tietyn ajan kuluttua. Odotusajan pituus saattaa vaihdella paikka paikoin, mutta se päättyy nimenantoseremoniaan, jossa lapsi tuodaan ihmisten ilmoille ja esitellään virallisesti sukulaisille ja ystäville. Tuolloin lapsen nimi ilmoitetaan läsnäolijoille.

Tätä tapaa selostetaan kirjassa Ghana—Understanding the People and Their Culture seuraavasti: ”Elämänsä ensimmäiset seitsemän päivää lapsen ajatellaan olevan ’vierailulla’ ja siirtyvän henkimaailmasta maalliseen elämään. – – Lapsi pidetään tavallisesti kotona eikä perheen ulkopuolisten ihmisten anneta nähdä sitä.”

Miksi nimenantoseremoniaa edeltää odotusaika? Kirjassa Ghana in Retrospect selitetään: ”Lapsen ei katsota olevan ihminen ennen kahdeksatta päivää. Lapsi yhdistetään lähinnä siihen toiseen maailmaan, josta se on tullut.” Kirja jatkaa: ”Koska juuri nimi ikään kuin tekee lapsesta ihmisen, pariskunta, joka pelkää lapsensa kuolevan, lykkää tavallisesti nimenantoa, kunnes he ovat varmoja lapsen  eloonjäämisestä. – – Sen vuoksi tällä rituaalilla, niin sanotulla lapsen julkisella esittelemisellä, uskotaan olevan valtava vaikutus lapseen ja sen vanhempiin. Se on seremonia, joka ohjaa lapsen ihmisten pariin tähän maailmaan.”

Nimenantoseremoniaa johtaa tavallisesti suvun vanhin. Seremonia on erilainen eri paikoissa, mutta usein siihen kuuluu juomauhrin vuodattaminen, kiitosrukoukset esi-isien hengille lapsen turvallisesta saapumisesta ja muita rituaaleja.

Seremonia huipentuu lapsen nimen ilmoittamiseen. Vaikka vanhemmat ovatkin vastuussa nimen antamisesta omalle lapselleen, muut sukulaiset vaikuttavat usein merkittävästi siihen, mikä nimi valitaan. Joihinkin nimiin saattaa kätkeytyä paikallisella kielellä vertauskuvallinen merkitys, kuten ’mennyt ja palannut’, ’äiti on tullut toisen kerran’ tai ’isä on tullut jälleen’. Joidenkin nimien merkitysten on tarkoitus estää esi-isiä viemästä vastasyntynyttä takaisin kuolleiden maailmaan.

Ei ole tietenkään väärin iloita lapsen syntymästä. On täysin hyväksyttävää nimetä lapsi jonkun mukaan tai antaa sille nimi, joka kertoo sen syntymään liittyvistä tapahtumista. Samoin ajankohta, jolloin lapselle päätetään antaa nimi, on henkilökohtaisesti ratkaistavissa. Kristityt, jotka haluavat miellyttää Jumalaa, varovat kuitenkin huolellisesti kaikkia sellaisia tapoja ja seremonioita, joista saisi sellaisen vaikutelman, että he uskovat vastasyntyneen olevan ”vieras”, joka on matkalla esi-isien henkimaailmasta elävien maailmaan.

Lisäksi vaikka nimenantoseremonian yleisesti ajateltaisiinkin olevan tärkeä rituaali, kristittyjen tulisi ottaa tahdikkaasti huomioon toisten omatunto ja miettiä, millaisen vaikutelman ei-uskovat saavat. Mitä saatettaisiin ajatella esimerkiksi siitä, että kristitty perhe pitäisi vastasyntyneen poissa toisten näkyvistä, kunnes nimenantoseremonia olisi suoritettu? Millaisen vaikutelman ulkopuoliset saisivat, jos annettavat nimet olisivat ristiriidassa sen vanhempien väitteen kanssa, että he opettavat Raamatun totuutta?

Kun siis kristityt päättävät, miten ja milloin he antavat nimen lapselleen, he pyrkivät tekemään ”kaiken Jumalan kunniaksi”, ettei heistä tulisi kompastumisen aiheita (1. Korinttilaisille 10:31–33). He eivät ’syrjäytä Jumalan käskyä pitääkseen perinteensä’, joiden pääasiallisena tarkoituksena on kunnioittaa kuolleita. He antavat sitä vastoin kunnian elävälle Jumalalle Jehovalle. (Markus 7:9, 13.)

Siirtyminen kuolemasta elämään

Samoin kuin syntymää monet pitävät kuolemaakin siirtymävaiheena; se, joka kuolee, siirtyy näkyvästä maailmasta kuolleiden henkien näkymättömään maailmaan. Monet ajattelevat, että jollei ihmisen kuollessa toimiteta tiettyjä hautajaisseremonioita ja -riittejä, esi-isien henget, joilla uskotaan olevan voimaa rangaista tai palkita eläviä, suuttuvat. Tämä uskomus vaikuttaa voimakkaasti siihen, millaisia hautajaisia järjestetään.

Kuolleiden lepyttämiseksi järjestettäviä hautajaisia värittää usein koko tunteiden kirjo. Ruumiin äärellä vaikeroidaan ja huudetaan hysteerisesti, kunnes hautaamisen jälkeen ratketaan juhlimaan riehakkaasti. Hillitön juhlinta, juopottelu ja äänekkään musiikin tahdissa tanssiminen ovat tavallisesti tyypillisiä tällaisille hautajaisille. Hautajaisia pidetään niin tärkeinä, että usein jopa kaikkein köyhimmät perheet yrittävät kaikin keinoin koota tarpeeksi varoja pitääkseen ”asianmukaiset hautajaiset”, vaikka siitä saattaa olla paljon vaivaa ja se voisi johtaa velkaantumiseen.

Jehovan todistajat ovat vuosien mittaan paljastaneet selvästi epäraamatullisia hautajaistapoja. * Niitä ovat valvojaiset,  juomauhrien vuodattaminen, puhuminen ja pyyntöjen esittäminen kuolleille, hautajaisten vuosipäivien vietto ja muut siihen uskomukseen perustuvat tavat, että ihmisestä jää jotakin eloon hänen kuollessaan. Tällaiset Jumalaa häpäisevät tavat ovat ’epäpuhtaita’, ”tyhjää petosta”, joka perustuu ”ihmisten perinteeseen”, ei Jumalan sanan totuuteen (Jesaja 52:11; Kolossalaisille 2:8).

Paine mukautua

Perinteisten tapojen karttaminen on ollut joillekuille vaikeaa, varsinkin maissa, joissa kuolleiden kunnioittamista pidetään erittäin tärkeänä. Koska Jehovan todistajat eivät noudata tällaisia tapoja, heihin on suhtauduttu epäluuloisesti tai heitä on syytetty yhteiskunnanvastaisuudesta tai kuolleiden häpäisemisestä. Kritiikki ja voimakas painostus ovat saaneet jotkut pelkäämään erilaisena olemista, vaikka he ovatkin hyvin perillä Raamatun totuudesta (1. Pietarin kirje 3:14). Joistakuista on tuntunut, että nämä tavat kuuluvat heidän kulttuuriinsa eikä niitä voi täysin karttaa. Toiset taas ovat järkeilleet, että jos he kieltäytyvät noudattamasta perinteisiä tapoja, koko yhdyskunta alkaa vieroksua Jumalan kansaa.

Emme halua loukata toisia tarpeettomasti. Raamattu muistuttaa kuitenkin, että luja asennoituminen totuuden puolelle johtaa Jumalasta vieraantuneen maailman epäsuosioon (Johannes 15:18, 19; 2. Timoteukselle 3:12; 1. Johanneksen kirje 5:19). Asetumme totuuden puolelle mielellämme, koska tiedämme, että meidän täytyy olla erilaisia kuin ne, jotka elävät hengellisessä pimeydessä (Malakia 3:18; Galatalaisille 6:12). Aivan kuten Jeesus vastusti Saatanan asettamaa kiusausta tehdä jotakin Jumalan silmissä vastenmielistä, mekin vastustamme painetta toimia tavalla, joka ei miellytä Jumalaa (Matteus 4:3–7). Tosi kristityt eivät anna ihmispelon vaikuttaa itseensä, vaan he haluavat ennen kaikkea miellyttää Jehova Jumalaa ja kunnioittaa häntä totuuden Jumalana. Tämä ilmenee siitä, että he eivät tingi Raamatussa esitetyistä puhtaan palvonnan normeista, vaikka heitä painostetaankin. (Sananlaskut 29:25; Apostolien teot 5:29.)

Oikea suhtautuminen kuolleisiin ja Jehovan kunnioittaminen

On normaalia tuntea syvää tuskaa ja surua, kun joku meille rakas ihminen kuolee (Johannes 11:33, 35). Läheisen muiston vaaliminen ja hänen kunniallinen hautaamisensa ovat sopivia tapoja ilmaista rakkautemme häneen. Jehovan todistajat, joilla on kannettavanaan kuoleman aiheuttama suunnaton suru, kieltäytyvät kuitenkin noudattamasta mitään sellaisia perinteisiä tapoja, jotka eivät miellytä Jumalaa. Tämä ei ole helppoa niille, jotka ovat kasvaneet kulttuureissa, joissa kuolleita pelätään kovasti. Voi olla vaikeaa säilyttää tasapaino, kun tunnemme tuskaa jonkun meille läheisen kuoleman vuoksi. Uskollisia kristittyjä vahvistaa kuitenkin Jehova, ”kaiken lohdutuksen Jumala”, ja lisäksi heitä auttaa se rakkaudellinen tuki, jota toiset kristityt heille antavat (2. Korinttilaisille 1:3, 4). Tosi kristityillä on luja usko siihen, että ne tiedottomuuden tilassa olevat kuolleet, jotka ovat Jumalan muistissa, saavat jälleen kerran elää. Tämä antaa heille hyvän syyn pysyä täysin erossa epäkristillisistä hautajaistavoista, jotka kieltävät ylösnousemuksen.

Emmekö olekin riemuissamme siitä, että Jehova on kutsunut meidät ”pimeydestä ihmeelliseen valoonsa”? (1. Pietarin kirje 2:9.) Tuntiessamme syntymän aikaansaamaa iloa tai kuoleman aiheuttamaa surua saakoon voimakas halumme toimia oikein ja syvä rakkautemme Jehova Jumalaa kohtaan meidät ’vaeltamaan edelleen valon lapsina’. Älkäämme koskaan antako epäkristillisten tapojen, jotka eivät miellytä Jumalaa, saastuttaa meitä hengellisesti. (Efesolaisille 5:8.)

[Alaviite]