Viro

TERVETULOA Viroon! Tämän ”ihastuttavan Baltian helmen” kauneus kietoo sinut varmasti pauloihinsa: täällä on metsiä ja niittyjä, maalauksellisia pieniä rannikkokaupunkeja sekä yli 1 400 järveä ja runsaat 1 500 saarta. Lähes puolta maa-alasta peittää sankka metsä ja aluskasvillisuus jäänteenä metsästä, joka muinoin kasvoi lähes koko Euroopan alueella. Viro on Euroopan pienimpiä maita, ei juuri Sveitsiä tai Tanskaa suurempi.

Tulet huomaamaan, että tämän viehättävän maan ystävällisillä, joskin pidättyväisillä, asukkailla on monia hienoja ominaisuuksia. Lähes koko väestö on lukutaitoista, ja yleensä he ovat hyvin koulutettuja ja lukevat mielellään. Noin 30 prosenttia puhuu venäjää, mutta virallinen kieli on viro. Se ei ole helpoimpia kieliä oppia. Siinä on esimerkiksi monia ’saarta’ tarkoittavia sanoja sen mukaan, miltä saari näyttää ja minkä kokoinen tai ikäinen se on.

MYRSKYISÄ MENNEISYYS

Viroa ovat hallinneet mahtavat naapurit toinen toisensa perään. Saksalaiset ritarit ja tanskalaiset joukot tunkeutuivat maahan 1200-luvun alussa, minkä jälkeen Tanska, Liettua, Norja, Puola, Venäjä ja Ruotsi taistelivat sen herruudesta vuosisatojen kuluessa.

Yli sata vuotta jatkuneen Ruotsin vallan jälkeen Venäjä otti maan hallintaansa vuonna 1721. Vuonna 1918 alkanut lyhyt itsenäisyyden aika päättyi  vuonna 1940, jolloin Neuvostoliitto liitti Viron itseensä. Vuonna 1941 alueen miehitti natsi-Saksa, joka kuitenkin menetti sen takaisin Neuvostoliitolle vuonna 1944. Viro kuului Neuvostoliittoon lähes 50 vuotta, kunnes se vuonna 1991 ensimmäisenä neuvostotasavaltana julistautui itsenäiseksi.

Miten nämä tapahtumat vaikuttivat Viron Jehovan todistajiin? Mitä tosi Jumalan palvelijoille tapahtui Saksan tyrannimaisen miehityksen aikana ja vaikeana neuvostoaikana? Seuraava kertomus heidän uskostaan, rohkeudestaan ja kekseliäisyydestään julman vainon edessä on jännittävää luettavaa.

VÄÄRÄN USKONNON JÄTTÄMÄT ARVET

Viroon 1200-luvulla hyökänneet ristiretkeläiset pakottivat kansan omaksumaan ”kristillisyyden” miekalla uhaten. Kääntyminen oli kuitenkin vain pintapuolista. Jälkeenpäin kokonaisten kylien asukkaat huuhtoivat itsensä ja talonsa vedellä puhdistautuakseen pakkokasteesta ja palasivat harjoittamaan pakanauskontoaan. Ihmiset jatkoivat luonnonpalvontaa ja pakanallisten riittien noudattamista, kunnes ne aikanaan sulautuivat katolisuuteen.

1600-luvulla virolaisia käännytettiin luterilaisiksi, mutta myöhemmin Venäjän ortodoksisesta kirkosta tuli valtionkirkko. Vuonna 1925 kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Erään selvityksen mukaan nykyään vain 14 prosenttia virolaisista katsoo uskonnon kuuluvan tärkeänä osana päivittäiseen elämäänsä.

Viime aikoina monet vilpittömät virolaiset ovat kuitenkin ottaneet ilomielin vastaan Jumalan sanan  parantavan palsamin, ”terveellisen opetuksen”, joka on ”onnellisen Jumalan loistoisan hyvän uutisen mukaista” (1. Tim. 1:10, 11). Niinpä vuodesta 1991 lähtien Jumalan valtakuntaa julistavien Jehovan todistajien määrä on lisääntynyt alle 1 000:sta yli 4 000:een. Mutta miten hyvä uutinen alun perin saapui tähän pieneen maahan?

”ONHAN SINULLA SUU”

1900-luvun alussa Martin Kose ja hänen veljensä Hugo saivat Yhdysvalloissa kirjallisuutta raamatuntutkijoilta, joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin. Martin oli innoissaan oppimastaan, mutta häntä huolestutti kotimaansa tilanne, sillä hän tiesi, ettei siellä ollut raamatuntutkijoita. Saatuaan eräästä kirjasesta selville New Yorkissa sijaitsevan päätoimiston osoitteen hän meni käymään siellä ja kertoi huolestaan J. F. Rutherfordille, joka valvoi noihin aikoihin raamatuntutkijoiden työtä.

”Mitä minun pitäisi tehdä?” kysyi Martin.

”Onhan sinulla suu”, vastasi veli Rutherford. ”Mene takaisin ja käytä sitä.”

Juuri niin Martin teki. Vuoden 1923 tienoilla  hän palasi Viroon ja alkoi saarnata, ja hänestä tuli maan ensimmäinen raamatuntutkija. Martin opetti Raamatun totuuksia myös perheelleen, ja hänen pojastaan Adolfista tuli uskollinen Jumalan palvelija, joka osoittautui todelliseksi tukipilariksi myöhempinä vaikeina aikoina. Martinin veljestä Hugostakin tuli raamatuntutkija, mutta hän ei palannut pysyvästi kotimaahansa.

”ET TULE OLEMAAN YKSIN”

Lontoossa vuonna 1926 pidetyssä raamatuntutkijoiden konventissa veli Rutherford kysyi, ketkä haluaisivat lähteä saarnaamaan Baltian maihin. Albert West, Percy Dunham ja James Williams nostivat kätensä. Pian tämän jälkeen he saivat tehtäväkseen organisoida hyvän uutisen saarnaamistyön Virossa, Latviassa ja Liettuassa. William Dey, joka toimi tuolloin valvojana Tanskassa sijaitsevassa Pohjois-Euroopan toimistossa, lähti Albert Westin kanssa Viron pääkaupunkiin Tallinnaan. Kun Albertille oli löytynyt sieltä asunto, veli Dey taputti häntä olalle ja sanoi: ”Näkemiin sitten, Albert. Et tule olemaan yksin. Vartiotorni tulee pian!”

Englannista, Saksasta ja joistakin muista maista saapui avuksi kolporteeraajia, joiksi tienraivaajia tuolloin kutsuttiin. He eivät kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi aikaa, sillä viisumien uusiminen oli vaikeaa.  Suomalaiset kolporteeraajat kotiutuivat nopeasti, ovathan viro ja suomi sukulaiskieliä. Kymmenet ulkomailta tulleet kokoaikaiset saarnaajat kylvivät runsaasti Valtakunnan siemeniä. Ulkomaalaisissa oli uutuudenviehätystä, joten heidät otettiin lämpimästi vastaan, ja usein heille annettiin lempinimiä, kuten ”Soome Miina” (Suomen Miina). Jos taas puhuja oli Britanniasta, hänet saatettiin esitellä vain sanomalla, että hän oli ”Londonist”.

ENSIMMÄINEN HAARATOIMISTO

Sopivia toimistotiloja oli harvassa, ja koska ulkomaalaisia luultiin rikkaiksi, heiltä pyydettiin korkeampaa vuokraa. Vuonna 1926 Tallinnassa kuitenkin avattiin haaratoimisto pienessä huoneistossa Kreutzwaldikatu 17:ssä, ja haaratoimistonpalvelijana alkoi toimia Albert West. Samana vuonna julkaistiin ensimmäiset vironkieliset kirjaset, muun muassa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!

 Nuori virolaisnainen Hilda Ang kuuli totuudesta ystäviltään. Kun hän meni haaratoimistoon hakemaan kirjallisuutta, muuan saksalainen veli kysyi häneltä, haluaisiko hän auttaa tätä esitelmän kääntämisessä. Hilda suostui, ja vuonna 1928 hänet pyydettiin toimistoon kääntäjäksi. Myöhemmin hän meni naimisiin englantilaisen Alexander Brydsonin kanssa, joka oli muuttanut Viroon saarnaamaan kokoaikaisesti. Hildasta tuli tehokas ja ahkera kääntäjä, ja kun työ myöhemmin meni maan alle ja hänen oli miehensä kanssa lähdettävä Virosta, hän jatkoi salaista käännöstyötä ulkomailta käsin kymmenien vuosien ajan. Yhdessä Brydsonit toimivat kokoaikaisessa palveluksessa yhteensä yli sata vuotta!

Vuonna 1928 raamatuntutkijat julkaisivat ensimmäisen vironkielisen kirjansa Jumalan harppu. Ennen  toista maailmansotaa viroksi julkaistiin myös Vartiotornia sekä seitsemän muuta kirjaa ja useita kirjasia.

ALKUAIKOJEN EVANKELISTOJA

Kolporteeraajat kävivät pyörillä läpi laajoja alueita ja nukkuivat siellä, mistä kulloinkin löytyi majapaikka, olipa se maatalo tai heinäsuova. Ihmiset olivat köyhiä, mutta he kuuntelivat mielellään Valtakunnan sanomaa. Niinpä nämä onnelliset kokoaikaiset saarnaajat olivat palveluksessa 150–200 tuntia kuussa; eräs heistä raportoi yhdessä kuussa jopa 239 tuntia! Heidän palvelukselleen oli tunnusomaista ahkeruus, rohkeus ja kestävyys. Esimerkiksi erään sisaren ensimmäinen kerta kenttäpalveluksessa alkoi seuraavalla tavalla:

”Osaatko ajaa pyörällä?” kysyi innokas suomalainen sisar.

”Osaan”, vastasi uusi sisar.

”Lähdetäänpä sitten Saarenmaalle”, sanoi suomalaissisar reippaasti viitaten Viron suurimpaan saareen, joka sijaitsi noin 200 kilometrin päässä.

Heidän saavuttuaan ensimmäiseen kylään Saarenmaalla suomalaissisar ehdotti: ”Aloita sinä tältä laidalta, niin minä aloitan tuolta toiselta. Tavataan sitten illalla keskellä kylää.” Uusi sisar ei ollut koskaan aikaisemmin ollut saarnaamistyössä. Mutta heti ensimmäisellä ovella hän tunsi Jehovan auttavan häntä ja sai nopeasti niin paljon varmuutta, että saattoi nauttia loppuajasta.

Hellin Aaltonen (myöhemmin Grönlund) tapasi joitakin Vormsin saarelta olevia ihmisiä ja huomasi, että he puhuivat outoa kieltä.

 ”Ettekö te puhu viroa?” hän kysyi saarelaisilta.

”Me puhumme ruotsia”, he vastasivat.

”No onko teillä ruotsinkielisiä kirjoja?” kysyi Hellin.

”Ei meillä ole ollut niitä moneen sataan vuoteen”, kuului heidän liioiteltu vastauksensa.

Hellin tajusi Vormsin asukkaiden tarvitsevan ruotsinkielisiä julkaisuja ja päätti lähteä sinne Fanny Hietalan kanssa, joka osasi ruotsia.

”Otimme toimistosta mukaan kaikki ruotsinkieliset kirjat ja lähdimme Vormsiin veneellä”, muisteli Hellin. ”Kävimme koko saaren läpi kolmessa päivässä ja levitimme lähes kaikki mukanamme olleet julkaisut. Kymmeniä vuosia myöhemmin kuulin, että muuan Ruotsissa asuva veli oli oppinut totuuden kirjoista, joita hän oli saanut Vormsissa!” Valtakunnan julistajat saivat yhä uudelleen kokea omakohtaisesti Saarnaajan 11:6:n paikkansapitävyyden: ”Kylvä siemenesi aamulla äläkä anna kätesi levätä iltaan mennessä, sillä ethän tiedä, missä se menestyy.”

KOLPORTEERAAJIEN HAASTEITA

Kolporteeraajien työ ei ollut helppoa. Talvella he hiihtivät tai kävelivät 20–40 kilometriä päivässä. Ilma oli hyytävän kylmä ja mukavat majapaikat harvassa. Mukaan saattoi ottaa vain vähän ruokaa ja muita välttämättömyyksiä, sillä kirjallisuuslaatikotkin oli kuljetettava itse. Rankkasateella tiet menivät huonoon kuntoon, ja yöt jouduttiin monesti viettämään taivasalla. Tämä vaativa palvelusmuoto kysyi  todella paljon sinnikkyyttä ja fyysistä voimaa. Mitä nämä antaumukselliset saarnaajat kaikesta huolimatta ajattelivat palveluksestaan?

”Minulta ei koskaan puuttunut mitään todella tärkeää”, muisteli Vilho Eloranta, innokas suomalaisveli, joka saarnasi kokoaikaisesti syrjäseuduilla kuukausia kerrallaan. ”Useimpina päivinä sain ruokaa ja yösijan vastineeksi kirjallisuudesta. En tarvinnut rahaa juuri lainkaan. Illalla aloin kysellä majapaikkaa, ja yleensä sain jäädä yöksi, varsinkin jos oli myöhä tai seuraavaan taloon oli pitkä matka.”

Vilho jatkoi: ”Halusin niin kovasti viedä Valtakunnan sanomaa ihmisille, että vaatimattomat elinolot eivät mitenkään vähentäneet saarnaamistyöstä saamaani iloa ja tyytyväisyyttä.”

Nämä ahkerat veljet ja sisaret valmistivat tietä tulevalle kasvulle levittämällä valtavasti julkaisuja. Vuonna 1929 kourallinen evankelistoja levitti kaikkiaan 53 704 kirjaa ja kirjasta.

”Virossa oli noin 30 kolporteeraajaa”, muisteli Adolf Kose, ”ja he kävivät läpi koko maan ennen toista maailmansotaa.”

Noiden alkuaikojen uutterien saarnaajien työ kantaa yhä hedelmää. Esimerkiksi 1990-luvun alkupuolella Jehovan todistajat tapasivat iäkkään Ruthin. Sanoma tuntui hänestä tutulta. Hän muisti, että oli yli 60 vuotta aikaisemmin kuunnellut erästä saksalaista raamatuntutkijaa, joka oli käynyt muutaman kerran hänen naapurinsa luona. Ruth oli kuuro ja korkeassa iässä, mutta hän tunnisti totuuden soinnin, alkoi tutkia Raamattua ja kävi kasteella – lähes 70 vuotta sen jälkeen kun hän oli tavannut todistajia ensimmäisen kerran!

 TOIMINTAA HAARATOIMISTOSSA

Noina varhaisina vuosina pienessä haaratoimistossa järjestettiin konventteja. Ensimmäinen niistä pidettiin kesäkuussa 1928, ja läsnäolijoita oli 25 ja kasteella kävi 4. Seuraavana vuonna Suomesta tuli 80 veljeä auttamaan konventin järjestämisessä ja tekemään kenttäpalvelusta.

Albert West, joka oli toiminut Virossa haaratoimistonpalvelijana, nimitettiin auttamaan William Deytä, ja myöhemmin hän meni tämän tilalle haaratoimistonpalvelijaksi Tanskaan. Entä kenestä tulisi haaratoimistonpalvelija veli Westin tilalle Viroon? Skotlantilainen Wallace Baxter oli lämminhenkinen, huumorintajuinen veli. Ennen totuuden oppimista hän oli taistellut ensimmäisen maailmansodan aikana Ranskassa Britannian joukoissa. Se mitä hän näki ja koki sodassa, oli ristiriidassa Jeesuksen Kristuksen opetusten kanssa.

”Olin hämmentynyt”, muisteli veli Baxter, ”ja tajusin vähitellen, että kaikki ihmisten sodat ovat väärin, olipa vihollinen kuka tahansa. Olin aina uskonut, että kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään ja että jokainen, joka etsii Jumalaa, löytää hänet lopulta. Tämänkaltaisten ajatusten pyöriessä mielessäni  polvistuin korsussa ja vannoin Jumalalle juhlallisesti, että jos säilyisin hengissä ja pääsisin palaamaan kotiin, palvelisin häntä lopun ikääni.”

Niin hän tekikin. Opittuaan totuuden hänestä tuli innokas kokoaikainen sananpalvelija vuonna 1926. Kaksi vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin palvelemaan Viroon, missä hän osoitti samanlaista intoa. Hänet nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi vuonna 1930, samana vuonna jona veli West lähti maasta. Vuonna 1932 haaratoimisto muutti Suur-Tartu maantee 72:een, ja seuraavana vuonna Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura rekisteröitiin Virossa.

MONIKIELISIÄ RADIOLÄHETYKSIÄ

Jo vuonna 1927 veli West oli saanut luvan esittää ohjelmaa Tallinnan kaupallisella radioasemalla. Hänen puheensa ”Tuhatvuotiskauden siunauksia”  tulkattiin viroksi. Se herätti paljon kiinnostusta mutta myös jonkin verran närää, niin että seuraavan kerran radiolähetyksiin saatiin lupa vasta vuonna 1929. Tuolloin ohjelmaa alettiin lähettää säännöllisesti joka sunnuntai. Puheita pidettiin englanniksi, viroksi, suomeksi ja venäjäksi, toisinaan myös ruotsiksi ja saksaksi sekä ainakin kerran tanskaksi. Nekin herättivät paljon mielenkiintoa, ja ne voitiin kuulla Leningradissa (nykyisin Pietari) sekä Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa saakka. Palvelusvuonna 1932 lähetettyjen 200 puheen välityksellä Jehovan nimeä tehtiin tunnetuksi tehokkaalla tavalla. Ei ihme, että ne saivat papiston nousemaan vastarintaan.

Papit tiesivät, että Virossa viranomaiset pelkäsivät kaikkea kommunismiin viittaavaakin, ja siksi he väittivät, että todistajilla oli yhteyksiä kommunisteihin. Viranomaiset reagoivat nopeasti kaikkeen, mikä heidän mielestään saattoi heikentää kansakuntaa, ja niinpä he vuonna 1934 kielsivät radiopuheiden pitämisen. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muuan koulupoika kirjoitti englanniksi seuraavan kirjeen:

Hyvä Vartiotorni ja Tuomari Rutherford

Olen pahoillani siitä, että Viron hallitus on kieltänyt radiotamme lähettämästä puheitanne. Olen koululainen. Vanhempani eivät ole rikkaita: he elättävät lapsensa kovalla työllä. Rakkaus Herraa kohtaan ja Hänen antamansa toivo ovat kuin auringonvalo heidän kasvoillaan. Olin talvella vakavasti sairaana, ja minua lohduttivat vain Teidän radiopuheenne. Niitä kuunnellessa silmiini kihonneet kyyneleet  olivat ilon kyyneleitä. – – Missä nuo puheet ovat nyt? – – Ryhdyin opettelemaan englantia, ja tämä on ensimmäinen kirje, jonka kirjoitan englanniksi, täysin ilman sanakirjaa. – – Parhain terveisin ja terveiset myös Tuomari Rutherfordille.

Veli Rutherford kirjoitti itse vastauskirjeen ja lähetti tälle nuorelle pojalle joitakin puhelevyjään.

”TAIVASTEN VALTAKUNNAN VAUNUT”

John North oli innokas englantilainen kolporteeraaja, joka Virossa saarnatessaan asui perheensä kanssa asuntovaunussa. Tämä herätti paljon kiinnostusta kaikkialla Etelä-Virossa. Paikallisessa sanomalehdessä vaunua kuvailtiin seuraavasti: ”[Vartiotorni-]seura rakentaa Tartossa taloa muistuttavaa kulkuneuvoa, ja tarkoituksena on matkustaa  sillä eri puolille maata pitämään uskonnollisia tilaisuuksia. ’Taivasten valtakunnan vaunuista’ käsin ihmisille saarnataan ja jaetaan Raamattua selittäviä kirjoja. ’Vaunujen’ henkilökuntaan kuuluu viisi henkeä: johtava lähetystyöntekijä, hänen vaimonsa, heidän lapsensa ja kaksi tarmokasta nuortamiestä. Viimeksi mainitut polkevat ’vaunuilta’ rivakasti (kuin Jeehu) joka suuntaan jakamaan kirjallisuutta.”

Poliittisen kuohunnan aikana 30-luvun puolivälissä entinen sotilaslentäjä Nikolai Tuiman vangittiin, koska hän oli mukana virolaisen fasistiliikkeen toiminnassa. Vankilan kirjastossa Nikolai sai käsiinsä J. F. Rutherfordin kirjoja, jotka saivat hänet tajuamaan, että hän oli väärällä puolella. Vapauduttuaan hän lähti käymään Tallinnassa osoitteessa, joka mainittiin hänen vaimonsa saamassa todistajien kirjassa. Veli Baxterin avulla Nikolai teki elämässään täyskäännöksen ja jätti poliittisen toiminnan, ja hänestä tuli rauhaa rakastava, innokas Jehovan todistaja. Myöhemmin kun työ oli kielletty, hän oli yksi seurakunnan tukipilareista ja auttoi kirjallisuuden valmistamisessa maan alla. Hän pysyi  uskollisena, vaikka hänet karkotettiin Siperiaan noin 15 vuodeksi.

Myös Artur Indus oli mukana politiikassa mutta pettyi siihen. Kipinän totuuteen tämä lääkäri sai ollessaan kotikäynnillä Martin Kosen luona, joka kannusti häntä tutkimaan Raamattua, ja koska Artur osasi saksaa, Martin tilasi hänelle kaikki saksaksi saatavilla olevat julkaisut. Martinin avulla hän omaksui totuuden, vihkiytyi Jehovalle ja meni kasteelle. Hän oli tunnettu ja arvostettu lääkäri, ja hänestä tuli myös innokas ja arvostettu veli.

SYNKKIÄ PILVIÄ TAIVAANRANNALLA

30-luvun keskivaiheilla elettiin levottomia aikoja. Natsi-Saksan ja katolisen kirkon painostuksesta kirjanen Vanhurskas Hallitsija takavarikoitiin tammikuussa 1935.

Samana vuonna sisäministeri lakkautti Viron Vartiotorni-seuran sekä takavarikoi sen kirjallisuuden ja omaisuuden. Vaikka monia julkaisuja ehdittiin piilottaa, noin 76 000 takavarikoitiin. Tämä takaisku ei kuitenkaan pysäyttänyt työtä. Veljien  suureksi yllätykseksi ja iloksi kahden takavarikoidun kirjasen aineisto julkaistiin kahdessa huomattavassa sanomalehdessä, joiden levikki oli yhteensä 100 000 kappaletta. Julkaisujen menettämisestä huolimatta Jehovan nimi tuli tunnetuksi laajemmin kuin olisi ollut mahdollista, jos veljet olisivat itse levittäneet noita kirjasia.

Saarnaaminen ei keskeytynyt, ja toimistossakin työt jatkuivat. Seuraavina vuosina takavarikoitiin edelleen monia kirjoja. Hellin Aaltonen oli töissä toimistossa, kun sinne taas kerran tehtiin ratsia.

Hän muisteli: ”Paikalle saapui kolme nuorta poliisia tarkoituksenaan takavarikoida etupäässä kirjanen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!, mutta meillä ei ollut sitä yhtään kappaletta. He vetivät hyllyiltä alas kaikki kirjat ja heittivät ne kasaan lattialle. Veli Baxter ei voinut tehdä mitään, sillä he pitivät häntä tarkasti silmällä. Mutta minä aloin siivota jälkiä ja menin vaivihkaa veli Baxterin työpöydän luo tarkistamaan, oliko sillä papereita, joita poliisin ei olisi hyvä nähdä. Huomasin kirjeen, jossa oli kaikkien julistajien nimet ja osoitteet, ja tipautin sen nurkassa olevaan roskakoriin. Poliisien alkaessa pakata kirjoja laatikoihin heidän päällikkönsä tarttui kopeasti yhteen laatikkoon ja kiskaisi sen mukaansa niin rajusti, että hänen kätensä murtui! Poliisit lähtivät kiidättämään häntä sairaalaan, mikä soi meille aikaa käydä laatikot läpi ennen heidän paluutaan.”

”Poliisit palasivat”, jatkoi veli Baxter, ”ja heidän viedessään pois laatikoita satuin näkemään, miten yksi heistä sujautti päällystakkinsa suureen taskuun Vapautus-kirjan. Olen usein miettinyt, kuinka monta muuta kirjaa nuo miehet veivät ja lukivat.”

 Vuonna 1939 elettiin epävarmoja ja pelottavia aikoja, ja Viroon päästettiin jonkin verran neuvostojoukkoja. ”Radio suolsi kommunistista propagandaa päivästä toiseen”, kirjoitti veli Baxter. ”Rakenneltiin kaikenlaisia teorioita, ja ilmapiiri oli jännittynyt, täynnä pahoja aavistuksia ja suoranaista pelkoa. Taivaalla jyrisi jatkuvasti neuvostokoneita, jotka kuljettivat laskuvarjojoukkoja.” Lamauttaisiko uhkaava tilanne todistustyön?

Kaiken tämän myllerryksen keskellä Jehovan uskolliset palvelijat levittivät 59 776 kirjaa ja kirjasta vuonna 1940, mikä on merkittävä saavutus vain 27 julistajalta ja 15 tienraivaajalta. He tekivät voitavansa nyt, kun he vielä olivat vapaita.

VIIMEINEN KONVENTTI VAPAUDESSA

Vain vähän ennen neuvostohallinnon alkua veljet onnistuivat järjestämään Tallinnassa konventin. Se  oli viimeinen konventti vapaissa oloissa seuraaviin 50 vuoteen. Konventissa käsiteltiin sellaisia Vartiotornin kirjoituksia kuin ”Jumalanvalta”, ”Puolueettomuus”, ”Paulat” ja ”Tuomio uskonnosta” – ajankohtaista hengellistä ruokaa, joka auttoi Jumalan kansaa valmistautumaan edessä oleviin tapahtumiin.

Toinen maailmansota pyyhkäisisi pian Viron ylitse, eivätkä veljetkään säästyisi sen vaikutuksilta. Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto esitti 16. kesäkuuta 1940 Viron hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa sitä painostettiin nimittämään uusi hallitus ja päästämään maahan lisää neuvostojoukkoja. Viron alle 150-jäseninen kommunistinen puolue laillistettiin, ja Viro liitettiin osaksi Neuvostoliittoa. Muutamassa kuukaudessa tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, ja heidän talonsa ja maatilansa hylättiin, poltettiin tai annettiin maahan tulleille venäläisille. Tuhannet muut yrittivät pelastautua pienillä kalastusveneillä pääasiassa Ruotsiin. Monet onnistuivat pakenemaan, mutta toiset hukkuivat myrskyävällä merellä.

VIIMEISET ULKOMAALAISET LÄHTEVÄT

Pian kommunistien valtaantulon jälkeen toimisto suljettiin lopullisesti. Vaikka veli Baxter sekä Alexander ja Hilda Brydson olivat päättäneet pysyä tiukasti määräalueellaan, ulkomaalaisten oli entistä vaarallisempaa jäädä maahan. Niinpä veli Rutherford kehotti heitä lähtemään Virosta. Veli Baxter sekä Latviassa olevat Dunhamit pakenivat junalla Siperian halki ja päätyivät lopulta Australiaan. Brydsonit lähtivät Virosta noin vuotta myöhemmin ja menivät Ruotsiin. Veli Baxter palveli uskollisesti Australian haaratoimistokomiteassa, kunnes  päätti maallisen vaelluksensa 21. kesäkuuta 1994. a

Mitä paikallisten veljien pienellä ryhmällä oli edessään ulkomaalaisten veljien lähdettyä? He olivat suhteellisen uusia totuudessa, ja he olivat joutumassa julman sodan kurimukseen. Sota vaati veronsa, ja työ hidastui. Vuoden 1941 viimeisen raportin jälkeen veljistämme ei kuultu mitään noin 20 vuoteen.

ANKARIA USKONKOETUKSIA

Toisen maailmansodan riehuessa saksalaiset karkottivat Virosta neuvostojoukot, ja vuosina 1941–44 Viro oli Saksan miehittämä. Veljien tilannetta tämä ei parantanut. Kun Jaan Pärrat, kuuro veli, oli vuonna 1942 saarnaamassa Tartossa, saksalaiset pidättivät hänet. Häntä syytettiin kumouksellisesta toiminnasta, ja hänet vangittiin. Vankilan asiakirjojen mukaan vankilanjohtaja sai käskyn luovuttaa tämä vanki ”poistettavaksi erikoismenetelmällä”. Se merkitsi teloitusta. Joukko miehiä näki, kun hänet vietiin ulos, ja sitten he kuulivat laukauksia. Häntä ei enää tuotu takaisin eikä sen koommin nähty.

Tämä oli tosiaan vaikeaa aikaa veljille. Ensin venäläiset ja sitten saksalaiset halusivat värvätä nuoret miehet riveihinsä. ”Meidän oli piileskeltävä, jottemme olisi joutuneet armeijaan”, muisteli Adolf Kose. ”Jos jäimme kiinni, vaihtoehtoina oli joko totella määräystä liittyä armeijaan tai tulla ammutuksi. Valtakunnan työ tietysti kärsi, koska oli varsin vaikeaa tehdä mitään.”

Sodassa tapahtui jälleen uusi käänne, kun neuvostoarmeija vuoden 1944 loppupuolella ajoi  saksalaiset Virosta ja alisti maan taas ankaraan neuvostokomentoon. Sota ja sitä seuranneet sortovuodet vaikuttivat virolaisiin musertavasti. Ainakin neljännes väestöstä sai surmansa, joutui karkotetuksi Neuvostoliiton kaukaisiin kolkkiin tai pakeni maasta. Vuosien kuluessa Viroon muutti satojatuhansia venäläisiä, ja väestörakenne muuttui tuntuvasti. Neuvostohallinnon aikana veljiemme usko pantaisiin kovalle koetukselle.

METSÄVELJESTÄ HENGELLISEKSI VELJEKSI

Noihin aikoihin toimineita kansallismielisiä, neuvostovastaisia partisaaneja alettiin sanoa ”metsäveljiksi”, koska he piileskelivät metsän uumenissa. Heidän joukossaan oli myös monia sellaisia, jotka eivät olleet partisaaneja mutta joiden oli piilouduttava, koska Neuvostoliiton valtion turvallisuuskomitea KGB oli heidän kintereillään. Ajoittain metsissä piileskeli arviolta 15 000–20 000 miestä, joista jotkut katosivat vuosiksi viranomaisten ulottumattomiin. Viimeinen heistä löydettiin vasta vuonna 1978! Omaksuisiko kukaan metsäveljistä totuuden ja tulisi hengelliseksi veljeksi?

Erik Heinloo tiesi olevansa vaarassa, koska hän oli ollut Viron valtion palveluksessa. Kun Neuvostoliitto valtasi Viron, hän ja hänen vaimonsa Magda yrittivät paeta monta kertaa veneellä Ruotsiin. Viimeinen kertakin epäonnistui, kun veneen moottori teki tenän. Seitsemän vuoden ajan hän onnistui välttelemään viranomaisia piileskelemällä metsissä, kunnes hänet lopulta pidätettiin. Sitten hänet ja hänen vaimonsa lähetettiin Neuvostoliittoon eri vankileireille.

Vankeudessa Magda tapasi kaksi Jehovan  todistajaa, jotka kertoivat hänelle Valtakunnan toivosta. Magda tajusi heti löytäneensä totuuden ja oli niin onnellinen, että kirjaimellisesti tanssi ilosta! Hänet vapautettiin vuonna 1956, ja kasteelle hän meni vuonna 1960. Myös Erik omaksui totuuden seitsemän vuotta vapautumisensa jälkeen. Näin metsäveljestä tuli lopulta hengellinen veli.

TAKAA-AJETUT PIDÄTETÄÄN

Sen jälkeen kun ulkomaalaisten veljien oli lähdettävä Virosta, maan pohjoisosassa tehtävää työtä määrättiin valvomaan rohkea ja innokas veli Martin Kose. Etelä-Viron valvojaksi tuli pitkä, kohtelias Friedrich Altpere, joka toimi englannin kielen opettajana. Häntä oli 30-luvulla pyydetty tulkkaamaan erään Võrussa toimivan ulkomaalaisen tienraivaajan puhe. Sen jälkeen hän oli oivaltanut löytäneensä totuuden, ja nyt hän oli edistynyt jo siinä määrin, että saattoi ryhtyä valvomaan saarnaamistyötä Etelä-Virossa.

Tehtävä oli vaikea kummallekin veljelle, sillä heillä ei ollut mitään yhteyttä järjestöön ja kokemustakin heillä oli varsin niukalti. Maanalaisen työn haasteista huolimatta he palvelivat uskollisesti  vuodesta 1940 loppuvuoteen 1948, jolloin heidät pidätettiin.

Martin Kosen ja Friedrich Altperen tilalle muodostettiin palveluskomitea, johon kuuluivat Albert Kruus, Karl Talberg ja Artur Indus. Apulaisena heillä oli Lembit Toom. Komitean täytyi pysytellä piilossa, mutta veli Toom saattoi matkustaa vapaasti ja vierailla ryhmissä. Tämä johtui siitä, että hän työskenteli myllärinä, ja kun mylly ei tyynellä ilmalla ollut toiminnassa, hän sai tehdä, mitä halusi.

Viron vastuulliset veljet auttoivat palvojatovereitaan henkensä kaupalla. Rautatieasemilla oli esillä niiden kuvia, joiden arveltiin johtavan työtä, ja näin heitä kohdeltiin kuin etsintäkuulutettuja rikollisia. KGB määräsi jopa neljä turvallisuuspoliisia varjostamaan kutakin noista nöyristä, lampaan kaltaisista veljistä. Vaikka vuodet 1948–51 olivat vaikeita, Jehova siunasi antaumuksellisten palvelijoidensa ponnisteluja saarnaamistyössä. Julistajien määrä lisääntyikin yli sataan.

”VAROVAISIA KUIN KÄÄRMEET JA SILTI VIATTOMIA KUIN KYYHKYSET”

Virossa toimivat Jeesuksen opetuslapset tajusivat yhä selvemmin, kuinka paikkansapitävä oli heidän Herransa varoitus: ”Osoittautukaa – – varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset. Olkaa varuillanne ihmisten suhteen, sillä he luovuttavat teitä paikallisiin oikeusistuimiin, ja he ruoskivat teitä synagogissaan. Viedäänpä teitä käskynhaltijoiden ja kuninkaidenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansakunnille.” (Matt. 10:16–18.) Silti jotkut, jotka kyllä osoittivat kiitettävää uskoa, eivät täysin käsittäneet, ettei Jehova aina  suojele palvelijoitaan ihmeen välityksellä Saatanan lietsomilta julmuuksilta (Job 1:9–12; 2:3–6). Jotkut todistajat eivät olleet aina niin varovaisia kuin olisi pitänyt, ja siksi heistä tuli helppo saalis säälimättömille vainoojille.

”Muuan kiinnostunut mies vaikutti hyvin innokkaalta ja rohkealta”, muisteli Adolf Kose. ”Hänelle annettiin seurakunnassa vastuuta, ja sisaret pitivät hänestä suuresti. Veljet alkoivat kuitenkin epäillä häntä ja varoittivat sisaria viemästä häntä kaikkiin kokouspaikkoihin.” Jotkut eivät valitettavasti noudattaneet varoitusta, ja tämä mies pääsi välittämään paljon tietoja suoraan KGB:lle.

Lembit Toom kertoo: ”Vuonna 1950 saimme Saksasta Vartiotorneja, ja halusimme kaikkien kristittyjen veljiemme Virossa hyötyvän niistä.”

Eräässä ladossa syrjäseudulla oli tarkoitus pitää konventti. KGB sai kuitenkin vihiä suunnitelmasta ja valmistautui pidättämään kaikki veljet ja sisaret. Se lähetti kaksi kuorma-autollista sotilaita väijyksiin rautatieasemalle, jolla veljien oli määrä nousta junasta. Konventtipaikalle johtavan tien varrella etukäteen sovitussa paikassa erään kilometripylvään kohdalla oli kolme todistajaa odottamassa opastaakseen konventtiin saapuvia. Yksi heistä kuuli metsästä epäilyttävää ääntä ja lähti katsomaan, mistä se tuli. Yhtäkkiä hän huomasi tuijottavansa aseen piippuun! Sotilaat veivät hänet takaisin kahden muun luo, ja kaikki kolme pidätettiin.

Kun Lembit Toom ja Ella Kikas (myöhemmin Toom) tajusivat, että nuo kolme oli saatu kiinni, he eivät aikailleet. He lähtivät Lembitin moottoripyörällä ajamaan kiireesti edelliselle asemalle  varoittamaan junalla saapuvia veljiä. Lembit ja Ella syöksyivät asemalle, ryntäsivät junaan ja saivat kaikki veljet poistumaan siitä ripeästi. Kun juna sitten saapui asemalle, jolla KGB:n miehet odottelivat, heidän pettymyksekseen junassa ei ollut ainoatakaan todistajaa.

Sillä välin oli löydetty uusi maatila, missä konventti voitaisiin pitää, ja konventtivieraat ohjattiin toistakymmentä kilometriä hiljaista sivutietä pitkin tuohon uuteen paikkaan. Kaiken aikaa sotilaat ajelivat pääteillä edestakaisin etsimässä salaperäisesti kadonneita konventtivieraita. Konventti pidettiin häiriöttä, ja läsnä oli 111. Ilmapiiri oli varsin vakava, koska kaikki tiesivät, että heidätkin voitaisiin pidättää minä hetkenä hyvänsä. Ohjelma sisälsi raportteja muiden maiden veljistä ja sisarista samoin kuin uskoa vahvistavia kokemuksia natsien keskitysleireillä olleista Jehovan todistajista. Joukkopidätyksiltä vältyttiin vain vähäksi aikaa, mutta tässä konventissa saatiin kuitenkin ratkaisevan tärkeää opastusta ja vahvistusta edessä oleviin koetuksiin.

KUULUSTELUJA JA TUOMIOITA

Muutaman seuraavan kuukauden kuluessa kaikki vastuulliset veljet yksi toisensa jälkeen pidätettiin, ja samoin kävi yli 70 julistajalle ja muulle, joilla oli yhteyksiä Jehovan todistajiin. Rauhaa rakastavat Jehovan palvelijat joutuivat nyt loputtomilta vaikuttaviin kuulusteluihin, ja vapaana olevatkin tiesivät voivansa joutua niihin ennen pitkää.

Koska kuulustelut pidettiin tavallisesti öisin ja ne jatkuivat kuukausikaupalla, pidätetyt eivät pystyneet nukkumaan kunnolla pitkään aikaan. Univelan kasvaessa henkinen paine kävi entistä  raskaammaksi. Veljet saivat tuomionsa ilman oikeudenkäyntiä; heille vain ilmoitettiin, että heidät oli tuomittu 5–12 vuodeksi vankilaan tai työleirille. Useimmille langetettiin kymmenen vuoden tuomio, ja virallisten asiakirjojen mukaan heidän rikoksensa oli ”valtionvastaisen propagandan levittäminen ja kumouksellinen toiminta”. Pian laki muuttui ja todistajille alettiin langettaa 25 vuoden vankeustuomioita. Kuultuaan tuomionsa pituuden 63-vuotiaan August Pressraudin kerrotaan tokaisseen: ”Kiitos arvoisalle tuomioistuimelle pitkästä tuomiosta! En uskonut eläväni enää kuin kymmenkunta vuotta, mutta teiltä olen saanut neljännesvuosisadan lisää elinaikaa!”

Todistajia lähetettiin pahamaineisiin vankiloihin ja työleireihin eri puolille Neuvostoliittoa, enimmäkseen Siperiaan ja Venäjän kaukoitään tai kauas pohjoiseen ankariin oloihin. Toivoa paluusta ei näyttänyt olevan, ja monesta vangista tuntui, että olisi helpompi kuolla.

Vainoojilta eivät olleet turvassa edes viranomaisten kanssa yhteistyötä tekevät valeveljet. Kuvaavaa on se, mitä tapahtui kahdelle tällaiselle veljelle heidän ryhdyttyään KGB:n asiamiehiksi. Heti kun he olivat täyttäneet tehtävänsä, he joutuivat itsekin KGB:n vainon kohteiksi ja heidät molemmat lähetettiin vankileireille. KGB ei selvästikään kunnioittanut raukkamaisia ilmiantajia. b

VIROSTA SIPERIAAN

Kun KGB oli pidättänyt huomattavimpina pitämänsä Jehovan todistajat, se päätti etsiä käsiinsä  kaikki vielä vapaalla jalalla olevat todistajat. Heitä vastaan hyökättiin aamuyöstä 1. huhtikuuta 1951, ja tuo huolellisesti suunniteltu isku tehtiin samanaikaisesti kaikissa osissa maata (samoin kuin Latviassa, Liettuassa ja Länsi-Ukrainassa).

Käytännössä kaikki todistajat sekä monia heidän lähisukulaisiaan ja jopa kiinnostuneita vietiin nopeasti kodeistaan, koottiin useille rautatieasemille ja sullottiin tavaravaunuihin. Mukaan he saivat ottaa vähän ruokaa ja henkilökohtaisia tavaroita, mutta muu omaisuus takavarikoitiin. Tuon päivän aikana karkotettiin – ilman oikeudenkäyntiä ja selityksiä – lähes 300 virolaista Siperiaan etupäässä noin 5 000 kilometrin päähän Tomskin alueelle.

ROHKEITA NUORIA

17-vuotias Corinna Ennika ja hänen 13-vuotias sisarensa Ene olivat olleet käymässä sukulaisten luona. Kotiin palatessaan he pelästyivät kovasti huomatessaan, että talo oli lukittu eikä äitiä löytynyt mistään! Saatuaan tietää, että hänet oli pidätetty, he tunsivat pientä helpotusta.

Corinna selittää: ”Ainakin äiti oli elossa! Tajutessamme, että muitakin todistajia oli todennäköisesti pidätetty, päättelimme, että äidin täytyi olla yhdessä heidän kanssaan. Tunsimme vahvasti, kuinka Jehova tuki meitä ja antoi meille mielenrauhan. En itkenyt, eikä herkempi ja hauraampi Enekään itkenyt. Maanantaina menimme kouluun emmekä puhuneet äidin pidättämisestä kenellekään.”

Corinna ja Ene pysyivät tyyninä silloinkin, kun viranomaiset tulivat hakemaan heitä. ”Junanvaunussamme kaikki olivat rauhallisia”, kertoo Corinna.  ”Muuan sisar lohdutti meitä vakuuttaen, ettei Jehova milloinkaan salli ahdistuksen mennä yli voimiemme ja että meidän on luotettava hänen lupaukseensa tukea meitä.” Tytöt joutuivat olemaan erossa äidistään yli kuusi vuotta.

Vainoojien järjettömästä vihasta on osoituksena erään puolivuotiaan pienokaisen karkotusasiakirja, jonka mukaan hänen rikoksensa oli se, että hän oli ”valtion vihollinen”.

Karkotus oli hyvin traumaattinen kokemus, ja karkotettavia nöyryytettiin ja häpäistiin kaikin mahdollisin tavoin. Joka aamu ja ilta vangit päästettiin junasta käymään tarpeillaan, mutta käymälöitä ei ollut. ”Se oli ihmisarvoa alentavaa ja vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä”, muistelee muuan sisar. ”Miesten ja naisten oli käytävä samoissa paikoissa. Ihmisiä käveli ohitsemme, ja vartijat seisoivat ympärillä katselemassa.”

ELÄMÄ – TAI KUOLEMA – SIPERIASSA

Kaksiviikkoisen uuvuttavan junamatkan jälkeen karkotetut vähäisine tavaroineen päästettiin viimein vaunuista lumen keskelle. Läheisen kolhoosin esimiehet tulivat valitsemaan parhaat työntekijät, pitkälti samoin kuin maanomistajat aikoinaan ostivat työläisiä orjamarkkinoilta.

Monet Siperiassa asuvista oli itsekin karkotettu sinne, joten he tunsivat sääliä uusia tulokkaita kohtaan. Uskonveljien ja ystävällisten paikkakuntalaisten avulla nuo todistajat asettuivat pian aloilleen. Jotkut onnistuivat viettämään suhteellisen normaalia elämää. Joidenkuiden terveydentilassa jopa tapahtui yllättävä käänne parempaan, kuten  kävi kahdelle tuberkuloosia sairastavalle virolaissisarelle, jotka toipuivat Siperian kuivemmassa ilmanalassa.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Junamatkalla ainakin yksi lapsi kuoli, ja muuan iäkäs todistaja menehtyi joko vaikeiden olojen tai henkisen trauman johdosta. Kunnollisten lääkkeiden puute tai liian raskas työ johti siihen, että jotkut veljet eivät kyenneet enää työhön. Toisia koettelivat surkeat asuinolot, heikko ravinto, sairaudet, tapaturmat ja pureva kylmyys. Lisäksi monia raastoi se, että he joutuivat olemaan vuosia erossa läheisistään eivätkä koskaan saaneet näiden kirjoittamia kirjeitä.

”Koska meidän perheessä oli vain lapsia ja nuoria tyttöjä, meidät vietiin melko köyhään kolhoosiin”, selittää Tiina Kruuse. ”Siellä ei ollut riittävästi ruokaa edes omalle väelle, saati meille. Tulokkaat pureskelivat männyn kaarnaa ja syötäväksi kelpaavia juuria ja tekivät usein nokkoskeittoa.”

Siperian talvet ovat pitkiä ja hyytävän kylmiä, eivätkä virolaiset karkotetut olleet tottuneet niin ankaraan ilmastoon. Tavallisimmatkaan toimet  eivät tahtoneet onnistua, vaikkei olisi ollut kyse sen kummemmasta kuin perunankasvatuksesta. Ensimmäinen karkotusvuosi oli useimmille äärimmäisen koetteleva nälän kalvaessa sisuksia.

”Pakkasta oli 50 astetta”, muistelee Hiisi Lember. ”Pidimme kanahäkin vuoteen alla, jottei kana olisi paleltunut kuoliaaksi. Jotkut toivat sisälle jopa vasikan, jos se sattui syntymään talviaikaan.”

UUDELLE ALUEELLE VALTION KUSTANNUKSELLA!

Vuosia aiemmin William Dey oli sanonut, että jos Neuvostoliitto joskus ottaisi hallintaansa Baltian maat, veljet saisivat valtavasti uutta saarnaamisaluetta. Kuinka tosiksi nuo sanat osoittautuivatkaan! Karkottamalla Jehovan todistajia neuvostohallitus todellakin auttoi heitä laajentamaan saarnaamistyönsä Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin. Jehova salli todistajiensa koettelemisen, ja sillä tavoin monet, jotka eivät olleet koskaan edes kuulleet Jumalan nimeä, saivat tilaisuuden oppia totuuden.

Esimerkiksi Lembit Trell oli pidätetty hallituksenvastaisten toimien takia, ja totuudesta hän kuuli vuonna 1948 erikoisella tavalla Tarton vankilassa. Hänen kanssaan samassa sellissä oleva neuvostoupseeri kertoi tavanneensa eräässä toisessa sellissä todistajia ja selitti lyhyesti heidän opetuksiaan, muun muassa sen, että Jumalan hallitus on ainoa ratkaisu ja että Jumala alkaa pian hallita maata. Lembitin kiinnostus heräsi.

Lembit lähetettiin lopulta vankileirille Vorkutaan kauas Pohjois-Siperiaan lähelle Jäämerta. Siellä hän sattui kuulemaan, kun joukko todistajia keskusteli  Raamatusta. Mennessään lähemmäs hän tajusi heidän puhuvan samoista asioista, joista upseerikin oli kertonut, joten hän liittyi keskusteluun.

”Miksi sinut on vangittu?” veljet kysyivät Lembitiltä.

”Taistelin oikeuden puolesta”, hän vastasi.

”Oliko sinulla menestystä?” kysyi yksi todistajista.

Vastaus oli ilmiselvä, mutta Lembit sanoi: ”Ei ollut.”

”Taistelit väärällä puolella”, totesi veli. ”Etkö taistelisi mieluummin oikealla puolella?” Sitten veljet alkoivat selittää, mitä Raamattu sanoo hengellisestä sodankäynnistä. Mitä enemmän Lembit kuuli, sitä selvemmin hän ymmärsi löytäneensä totuuden ja tajusi, että hänen oli asetuttava hengellisessä sodankäynnissä Jehovan puolelle.

Vapauduttuaan Lembit palasi Viroon ja ryhtyi käymään hengellistä sotaa, ja tätä nykyä hän palvelee vakituisena tienraivaajana. Hänen vaimonsa Maimu löysi totuuden samaan tapaan: hänen kiinnostuksensa herätti vankilassa muuan nainen, joka ei ollut todistaja.

Saarnaamistyö oli vaikeaa veljille, jotka eivät osanneet kovin hyvin venäjää. Niukasta sanavarastosta huolimatta heidän oli aina helppo aloittaa keskustelu puhumalla Siperiaan karkotuksensa syystä. Tällaista lähestymistapaa käyttämällä veljistä tuli taitavia vapaamuotoisessa todistamisessa. Lisäksi heillä oli runsaasti tilaisuuksia todistaa omalla äidinkielellään  toisille virolaisille karkotetuille. Muuan elossa selvinnyt arvioi, että leireillä oppi totuuden noin 15–20 virolaista sekä joukko venäläisiä ja liettualaisia.

MITEN SAADA HENGELLISTÄ RUOKAA?

Raamattuja ja muuta hengellistä ruokaa salakuljetettiin syrjäseutujen karkotetuille todistajille sekä vankiloihin monin eri tavoin. ”Saimme julkaisujemme sivuja ihraa tai muuta eläinrasvaa sisältävissä purkeissa”, selittää muuan veli. ”Rasva muuttui kylmässä valkoiseksi, joten paperia ei ollut helppo nähdä. Viranomaiset työnsivät kyllä veitsen purkkeihin, mutteivät juuri koskaan löytäneet tiiviisti purkin kylkeä vasten painettua ohutta paperia.” Kirjaimellista ruokaa sisältäviin purkkeihin piilotettu kallisarvoinen hengellinen ruoka jäi lähes aina huomaamatta viranomaisilta.

Osia julkaisuista saatettiin myös ommella käsilaukkuun tai vaatteisiin, piilottaa saippuapakkaukseen tai työntää ontoksi koverretun saippuapalan sisään. ”Sain neljä Vartiotornia mahtumaan saippuaan saippuapakkauksen sisään”, kertoo Ella Toom.

Kirjeitä sensuroitiin, mutta todistajat oppivat puhumaan Raamatun totuuksista ja teokraattisista asioista peitellysti jokapäiväisen kielen ilmauksin. Esimerkiksi muuan sisar kirjoitti: ”Isä pitää meistä erittäin hyvää huolta, ja lisäksi meillä on kaivon veteen ulottuva köysi.” Hän tarkoitti, että ”Isä”, Jehova, huolehti heistä hengellisesti ja että heillä oli yhteys ”kaivoon”, Jehovan järjestöön, sekä käytettävissään totuuden elämää antavaa vettä, raamatullista kirjallisuutta.

 Suuri osa julkaisuista vain jäljennettiin käsin, mutta niitä myös monistettiin alkeellisilla menetelmillä. Käsin jäljentävät todistajat olivat kiitollisia, jos heidät rangaistukseksi saarnaamisesta eristettiin. Muuan sisar selittää syyn tähän: ”Eristämisestä oli hyötyä, sillä silloin minua ei häiritty niin usein ja pystyin keskittymään paremmin Vartiotornin kääntämiseen.” Tämä on yksi esimerkki siitä, miten vainoojien taktiikka monesti epäonnistui ja kääntyi Valtakunnan eduksi (Jes. 54:17).

KOKOUSTEN TÄRKEYS

Todistajat saattoivat järjestää kokouksia vain harvoin, joten niitä arvostettiin aivan erityisesti. Corinna Ennika kertoo, että päästäkseen kokoukseen hän ja eräs toinen sisar keräsivät rohkeutta ja jättivät työnsä luvatta muutamaksi päiväksi. ”Lähdimme illalla”, selittää Corinna, ”ja kävelimme 25 kilometriä rautatieasemalle. Juna lähti kahdelta aamuyöstä, ja matka kesti kuusi tuntia. Sitten nousimme junasta ja kävelimme vielä kymmenkunta kilometriä kokouspaikkaan. Löysimme oikean talon ja yrittäessämme päättää, kumpi sanoisi tunnussanan, ulos tuli veli, joka tunnisti meidät sisariksi ja sanoi iloisesti: ’Olette oikeassa paikassa. Tulkaa sisään!’ Tutkimme Vartiotornia ja lauloimme valtakunnanlauluja. Tilaisuus rohkaisi meitä suuresti ja vahvisti uskoamme.” Kun he kolme päivää myöhemmin palasivat työhönsä, he olivat helpottuneita huomatessaan, ettei maatilan työnjohtaja ollut edes huomannut heidän poissaoloaan. Salaiset kokoukset tosiaankin lujittivat Jehovan uskollisten palvelijoiden uskoa ja antoivat heille rohkeutta.

Erään toisen kerran joukko veljiä piti kokousta  vankilassa, kun vartijat tulivat yllättäen etsimään kirjallisuutta. Muuan veli, jolla oli kädessään joitakin sivuja, tarttui nopeasti luutaan ja alkoi uutterasti lakaista lattiaa. Vartijoiden etsintä ei tuottanut tulosta, ja he lähtivät. Sivut olivat koko ajan turvassa veljen tiukassa otteessa luudanvarren ympärillä!

AIDON KRISTILLISEN RAKKAUDEN VOIMA

”Olin viisi vuotta työssä maan alla hiilikaivoksissa”, muisteli Adolf Kose. ”Olimme napapiirin pohjoispuolella, missä aurinko ei sydäntalvella näyttäydy lainkaan. Kun vuoromme päätyttyä nousimme maan pinnalle, oli pimeää, emmekä nähneet päivänvaloa moneen kuukauteen. Emme myöskään saaneet tarpeeksi ruokaa. Tämä vaikutti muistiini ja ajantajuuni. Raskas työ, ruoan niukkuus ja silkka uupumus verottivat voimiamme niin, ettemme jaksaneet jutella kuin hetken kerrallaan. Mutta Valtakunnan totuuksista keskustellessamme väsymys oli tipotiessään ja olisimme voineet jatkaa tuntikausia.”

Koettelemusten aikana Jehovan kansaan kuuluvat oppivat osoittamaan uhrautuvaa rakkautta toisiaan kohtaan. ”Panimme tasan kaiken, mitä meillä oli tai mitä joku meistä sai”, selitti veli Kose. ”Jokainen meistä kärsi puutetta, ja opimme siksi jakamaan kaiken keskenämme.” (1. Joh. 4:21.)

Vartijatkin oppivat tietämään, että todistajat auttoivat aina toisiaan. Kun Aino Ehtmaa siirrettiin leiriltä toiselle, hänellä ei ollut lusikkaa eikä kippoa – leirielämän välttämättömyyksiä.

”Ei hätää”, sanoi leirin päällikkö, ”sisarenne antavat teille, mitä tarvitsette.” Ja niin he antoivatkin. Kerta toisensa jälkeen tällaiset kristillisen rakkauden osoitukset toivat kunniaa Jehovan nimelle.

 Uskollisuuden koetukset eivät silti loppuneet. Esimerkiksi vaikka sisar Ehtmaa oli ollut vankileirillä jo jonkin aikaa, vartijat kysyivät häneltä aina vain uudelleen: ”Vieläkö kieltäydytte yhteistyöstä kanssamme?” Yhteistyöllä he tarkoittivat tietenkin luottamuksellisten tietojen antamista toisista Jehovan todistajista.

”Minua pidetään vankileireillä, ja isäni ja äitini ovat kuolleet teidän takianne”, sisar Ehtmaa vastasi joka kerta. ”Miten voisin suostua yhteistyöhön kanssanne?”

”Vankilakahleissakin” todistajat osoittivat jatkuvasti Kristuksen mallin mukaista rakkautta kertomalla Valtakunnan hyvää uutista aina kun vain mahdollista. Kenelle he oikein saarnasivat? Neuvostoviranomaiset avasivat todistajille ”puheen oven” siirtämällä toisille alueille yhteiskunnan eliittiin kuuluvia kansalaisia, jotka eivät olleet kommunisteja. Monet veljet ja sisaret pääsivät aloittamaan hedelmällisiä keskusteluja noiden hyvin koulutettujen ihmisten kanssa, jotka eivät muutoin olisi kovinkaan helposti päässeet kuulemaan Valtakunnan sanomaa tai omaksumaan sitä. (Kol. 4:2–4.)

Veli Kose kertoi: ”Myöhemmin meidät siirrettiin eri leireille, ja joka sellissä annettiin valtavasti todistusta. Pääsin tuolloin todistamaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan sen jälkeen.”

Hyökkäys jatkui armottomana kaikki ne vuodet, jotka Jehovan todistajat olivat karkotettuina. Heiltä riistettiin niin omaisuus kuin vapauskin, ja heitä nöyryytettiin kaikin mahdollisin tavoin. Moraalisesti ja hengellisesti vainoojat eivät kuitenkaan koskaan saaneet heistä voittoa.

 TAKAISIN VIROON

Kun Josif Stalin vuonna 1953 kuoli, monet hänen uskolliset kannattajansa olivat murheen murtamia. Ella Toom oli noihin aikoihin vankilassa samassa sellissä kuuden muun sisaren kanssa. Vartija tuli heidän luokseen itkien ja käski heidän nousta seisomaan kunnianosoitukseksi Stalinille. He kieltäytyivät rohkeasti.

Stalinin kuoleman jälkeen poliittinen ilmapiiri alkoi muuttua. Vuosina 1956–57 Jehovan todistajien maailmanlaajuinen veljesseura lähetti neuvostohallitukselle satoja anomuksia karkotettujen veljiensä puolesta. Karkotetut todistajat armahdettiin yksi kerrallaan. Vangitut vapautettiin, ja karkotettujen annettiin palata kotiin. Jotkut vapautettiin pian Stalinin kuoltua, toiset joutuivat odottamaan jonkin aikaa. Esimerkiksi Tuimanin perhe oli karkotettu vuonna 1951, mutta pääsi palaamaan kotiin vasta vuonna 1965. Viroon palattuaankin veljillä oli vielä edessään asunnon etsiminen, sillä karkotuksen yhteydessä koko heidän omaisuutensa oli takavarikoitu.

SIPERIAN VAIKUTUS

Miten pelottelu, julmuus, pakkotyö ja kammottavat vankilaolot vaikuttivat todistajiin? Suurin osa pysyi uskollisena ja hengellisesti vahvana kuolemankin edessä. Ainakin 27 virolaistodistajaa menetti henkensä vankeudessa tai karkotuksessa. Yksi heistä oli Artur Indus, joka oli ennen karkotusta toiminut Viron palveluskomiteassa. Friedrich Altpere kuoli pian vapautumisensa jälkeen todennäköisesti pakkotyön jälkiseurauksiin. Jehovan palvelijat olivat joutuneet Siperiassa ankariin uskonkoetuksiin, mutta he olivat oppineet paljon  ja säilyttäneet nuhteettomuutensa. Koettelemusten jälkeen heidän uskonsa oli lujempi ja he olivat entistä kestävämpiä. (Jaak. 1:2–4.)

”Kaikki vastuuasemissa olevat veljet olivat vankileireillä”, selitti Viljard Kaarna, ”ja säilytimme yhteyden heihin. Siksi Siperiassa oli aina kirjallisuutta ja voimme hengellisesti hyvin. Virossa hengellisen ruoan saanti säännöllisesti oli paljon vaikeampaa. Jos olisimme jääneet sinne, emme olisi varmaankaan tulleet hengellisesti yhtä hyvin toimeen.”

Kärsimykset katkeroittivat monet niistä karkotetuista, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. Todistajien mielestä karkotus taas oli hengellisesti vahvistava kokemus.

”Opimme tottelevaisuutta siitä, mitä kärsimme”, sanoo Corinna Ennika. ”Luotimme Jehovaan, eikä meidän tarvinnut koskaan katua sitä. Näimme, miten vähällä saattoi tulla toimeen. Sisarellani Enellä ja minulla oli vain pieni matkalaukku ja laatikko sängyn alla. Jos meistä nykyään tuntuu, että tarvitsisimme jotakin enemmän, palautamme mieleen tuon kokemuksen. Olimme Siperiassa parhaat  nuoruusvuotemme, minä 17-vuotiaasta 23-vuotiaaksi. Olen monesti miettinyt, olisimmeko olleet hengellisesti yhtä vahvoja, jos meitä ei olisi karkotettu. Uskon, että Siperia oli meille tuolloin paras paikka.”

”Pian nuo Siperiassa vietetyt viisi vuotta unohtuivat”, selittää eräs toinen sisar. ”Tuntui kuin olisi vain katsonut parin tunnin mittaisen elokuvan.”

Aino Ehtmaa muisteli: ”En voi unohtaa revontulten iloista tanssia, pakkaspäiviä joina värillinen usva kohosi meren tai joen pinnasta, keskiyön aurinkoa joka helotti kaksi viikkoa läpeensä, ja keskitalven kaamosta jolloin aurinko ei näyttäytynyt kahteen viikkoon. Muistan yhä lyhyen kesän aikana kypsyvät mansikat sekä pohjoisen linnut, jotka saivat ravintonsa kitukasvuisten puiden hennoista oksista. Kaikista koettelemuksista huolimatta minusta tuntui kuin olisin ollut kiertomatkalla Siperiassa. Tajusin, että sielläkin ihminen saattoi olla onnellinen, jos Jehova oli hänen kanssaan.”

UUSI AIKA, VANHAT MENETELMÄT

Veljien vainoaminen jatkui Siperiasta paluun jälkeenkin. Salainen poliisi yritti sekä suoraan että epäsuoraan urkkia tietoja järjestöstä ja parjata sitä.

Jüri Schönberg oli pidätetty aseistakieltäytymisen vuoksi ja viety työleirille perinpohjaisiin kuulusteluihin. Paikalle oli tullut varta vasten KGB:n erityisagentti Kiovasta Ukrainasta tehtävänään taivutella hänet työskentelemään KGB:lle. Agentti yritti todistella hänelle, että Jehovan todistajien julkaisut olivat hallituksenvastaisia ja täynnä virheitä. Hän antoi Jürin luettavaksi Vartiotorneja, mutta vaikka ne vaikuttivatkin aidoilta, tämä kieltäytyi ottamasta niitä. Hän pelkäsi niiden olevan väärennöksiä, joita KGB  toisinaan valmisti aiheuttaakseen hämmennystä todistajien keskuudessa. Koko viikon aamusta iltaan agentti painosti häntä ryhtymään KGB:n käsikassaraksi, mutta hän pysyi lujana eikä suostunut kompromisseihin.

YHTEYS ”ÄITIIN” ELVYTETÄÄN

Rautaesirippu pysyi tiukasti paikoillaan, muttei kyennyt täysin estämään Raamatun totuuden valoa kajastamasta läpi. Veljien oli monta vuotta tultava toimeen aikaisempien vuosien julkaisuilla. Siperian karkotuksensa aikana virolaistodistajat saattoivat kuitenkin tavata veljiä muista osista Neuvostoliittoa. Viroon palattuaan he pitivät rohkeasti yllä näitä yhteyksiä ja onnistuivat aika ajoin saamaan tuoretta hengellistä ruokaa. Esimerkiksi vuodesta 1956 lähtien he olivat yhteydessä Ivan Dzjabkoon ja joihinkin muihin ukrainalaisiin ja saivat heiltä kirjallisuutta. Yhteydenottoja oli kuitenkin harvoin ja julkaisuja niukalti. Tarvittiin jotain muutakin, ja pian Jehova siunasi veljiemme rohkeita toimia.

Hallintoelimen ohjauksessa Suomen haaratoimistossa tehtiin suunnitelmia Viron veljien auttamiseksi järjestelmällisemmin. Vilho Eloranta, joka oli ollut tienraivaajana Virossa 30-luvulla, sai tehtäväkseen ottaa yhteyttä heihin. Ensimmäisellä Viron-matkallaan 60-luvun alussa hänen onnistui tavata Fanny Hietala. Sittemmin monet turisteina matkustaneet suomalaisveljet toimivat kuriireina ja auttoivat säilyttämään jatkuvan yhteyden Viron veljiin. Viimeinkin nämä saivat yhteyden ”äitiin”, joksi he nimittivät Jehovan järjestöä. He saattoivat lähettää kenttäpalvelusraporttinsa ja olla kirjeenvaihdossa sekä saada kirjallisuutta mikrofilmillä. Järjestely oli kuitenkin pidettävä ehdottoman salassa ja toimintaa oli  jatkettava äärimmäisen varovaisesti, joten yhteydenotot rajoitettiin kahteen kolmeen kertaan vuodessa.

Adolf Kosen Yhdysvalloissa asuva serkku Hugo Kose jr. saattoi käydä Virossa kuriirina 15 kertaa. Yhdellä noista matkoista rajavartijat tutkivat hänet läpikotaisin mutteivät löytäneet mitään. Jännitys tiivistyi heidän kysyessään häneltä suoraan, mihin uskontoon hän kuului. Hugo huomasi, ettei heidän englantinsa ollut kovin sujuvaa, ja puhkesi vuolaaseen englanninkieliseen puhetulvaan. Virkailijat eivät halunneet paljastaa osaamattomuuttaan pyytämällä häntä puhumaan hitaasti, joten puhelimen soidessa he käskivät häntä kiiruhtamaan lähtöä tekevään laivaan. Hän noudatti tietysti neuvoa viivyttelemättä!

Kuriirit tajusivat tehtävänsä tärkeyden ja suhtautuivat siihen hyvin vakavasti. He olivat alinomaa valppaina ja varoivat olemasta liian luottavaisia. Kenttäpalvelusraportit kirjoitettiin koodikielellä siltä varalta, että ne joutuisivat vääriin käsiin. Kuriirit tajusivat, että heidän huolimattomuutensa saattaisi vaarantaa paitsi heidän henkensä myös muiden hengen. Toisinaan he näkivät KGB:n agenttien varjostavan heitä. Ollessaan vastaanottamassa pakettia kahdelta veljeltä Viljard Kaarna näki erään agentin ottavan heistä valokuvan ja lähtevän sitten seuraamaan heitä. Epäilemättä hän keräsi todistusaineistoa todistajia vastaan. Silti yksikään kirjallisuuslähetys, kirje tai raportti ei kaikkina noina vuosina joutunut hukkaan.

EDISTYSTÄ ORGANISAATIOSSA

Neuvostoliitossa tehtävää saarnaamistyötä oli jo jonkin aikaa valvonut Ukrainassa toimiva maakomitea.  Lisäksi useat veljet palvelivat piirivalvojina eri puolilla tuota suurta maata. Viron kasvavaa todistajien joukkoa valvomaan tarvittiin kuitenkin joku paikallinen veli. Vuonna 1967 tehtävään nimitettiin rauhallinen ja monien uskonkoetusten karaisema Adolf Kose. Myöhemmin hänen tehtäviinsä kuului myös Latviaa, Liettuaa, Karjalaa, Leningradia ja Murmanskia koskevien kirjeiden ja raporttien käsitteleminen. Veli Kose oli myös mukana organisoimassa kirjallisuuden valmistamista monissa paikoissa.

Miten veli Kose pystyi huolehtimaan kaikista noista tehtävistä ja lisäksi työskentelemään vaimonsa Koidulan kanssa kokopäiväisesti sikatilalla Tapan lähellä? Hän kehitteli koneita ja laitteita helpottaakseen työtään, ja näin hänelle jäi enemmän aikaa teokraattisiin tehtäviin.

Myöhemmin muun muassa veljet Viljard Kaarna, Lembit Toom ja Silver Silliksaar alkoivat auttaa vierailemalla seurakunnissa niin Virossa kuin muissakin sitä ympäröivissä neuvostotasavalloissa. Kun Viron venäjänkielinen kenttä laajeni, avuksi tuli myös Aleksandr Jevdokimov. Aikanaan venäjänkieliset veljet alkoivat monistaa itse omat julkaisunsa. Ne olivat mikrofilmeillä jo valmiiksi venäjän kielellä, joten ne voitiin jäljentää suoraan valokuvapaperille. Seurakuntien kasvaessa tämä menetelmä oli lopulta korvattava uudella, koska se oli liian hidas ja työllisti monissa paikoissa suuren joukon veljiä. Resurssien rajallisuudesta huolimatta veljet ehtivät monistaa maan alla satoja kappaleita yli 20:tä kirjaa. Vuosina 1966–89 viron- ja venäjänkielisiä julkaisuja jäljennettiin käsin yli viisi miljoonaa sivua.

 Varovaisuus tarpeen

Kerran poliisit tutkivat erään veljen kodin sen varjolla, että olivat muka etsimässä varastettua moottoripyörää. He menivät kuitenkin suoraa päätä kirjahyllyn luo, mihin kukaan tuskin onnistuisi moottoripyörää piilottamaan! Selvästikin he etsivät kiellettyä kirjallisuutta, ja pettymys oli suuri, kun he eivät löytäneet mitään.

Miten veljet oikein naamioivat ja piilottivat kirjallisuutta? Valmistaessaan julkaisuja he panivat niihin usein jonkin vanhan kirjan tai lehden kannet. Kun koteihin tehtiin yllätysetsintöjä, noihin ”vanhoihin” julkaisuihin ei yleensä kiinnitetty huomiota.

 Kokouksia ja konventteja pidettiin häiden ja muiden erikoistilaisuuksien yhteydessä. Esimerkiksi Heimar ja Elvi Tuimanin häät kestivät kaksi päivää. Toisinaan nuo kokoontumiset jatkuivat kolme neljä päivää. Virolaiset vanhimmat neuvoivat pareja pitämään häät melko pieninä, sillä pienet ryhmät herättivät vähemmän huomiota eivätkä kovin todennäköisesti synnyttäneet vaikeuksia.

VENÄJÄNKIELISIÄ VELJIÄ MUUTTAA VIROON

Vuonna 1970 Viroon alkoi muuttaa kauan todistajina olleita Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja muualta Neuvostoliitosta. Monille heistä elämä Virossa oli paljon helpompaa kuin heidän kotiseudullaan, missä he olivat joutuneet kestämään ankaraa vainoa.

Nikolai Dubovinski, pitkään vanhimpana palvellut ukrainalainen veli, oli yksi niistä, joiden avulla Tarttoon perustettiin vuonna 1972 ensimmäinen venäjänkielinen seurakunta. Siihen kuului noin 50 julistajaa. Venäjänkielinen kenttä on ollut tuottoisa: vuonna 2010 Virossa oli 27 venäjänkielistä seurakuntaa ja neljä ryhmää, ja niihin kuului yli puolet Viron julistajista.

VAPAAMUOTOISTA TODISTAMISTA

Venäjänkieliset veljet olivat rohkeita ja innokkaita saarnaamaan, eivätkä he epäröineet todistaa vapaamuotoisesti. Heillä oli muun muassa tapana aloittaa keskusteluja Tallinnan kirkkoihin tutustuvien turistien kanssa. Usein turistit luulivat Raamatusta puhuvia veljiä matkaoppaiksi, joten he kuuntelivat heitä tarkasti.

Jotkut sisaret todistivat junissa. He ostivat meno-paluulipun Tarton ja Tallinnan väliseen junaan,  ja kahdeksan tuntia kestävällä matkalla heillä oli runsaasti aikaa aloittaa keskusteluja matkustajien kanssa ja kertoa hyvää uutista.

”Rukoilin, että saisin raamatuntutkistelun”, kertoo Marija Pasetšnik, joka oli muuttanut Viroon Kazakstanista. Mietittyään asiaa hän päätti saarnata niille, jotka hänen tavallaan jonottivat tuntikausia ruokakauppaan.

Marija jatkaa: ”Kerran aloin jonossa jutella erään naisen kanssa, ja vähitellen ohjasin keskustelun Raamattuun. Nainen ei itse ollut järin kiinnostunut, mutta hän vei minut tuttujensa luo, esitteli minut ja jätti minut sitten jatkamaan keskustelua heidän kanssaan. Aloitin neljä raamatuntutkistelua. Eräs naisista meni kasteelle ja palvelee edelleen uskollisesti Jehovaa.”

Kuten joka puolella maailmaa Jehovan todistajat erottuivat työpaikoillaan esimerkillisen käytöksensä ansiosta. Esimerkiksi eräässä voimalassa kommunistisen puolueen edustaja sanoi, että Leonhard Nilskiä ei enää tarvittaisi, koska tämä oli uskovainen. Sähkölaboratorion päällikkö oli kuitenkin eri mieltä: ”Tarvitsemmeko kommunisteja, jotka juopottelevat eivätkä hoida tehtäviään, enemmän kuin uskovaista, joka on tunnetusti luotettava?” Muutkin Leonhardin työtoverit puolustivat häntä hänen hyvän maineensa vuoksi, ja erottamisyritys lopahti. Ilmeisesti puolueen edustaja yritti mielistellä korkeampia puoluevirkailijoita. Kommunistihallinnon loputtua Virossa hän itse menetti työnsä.

TODISTUSTA KIELLON ALAISUUDESSA

Lembit Reile, joka palvelee nykyään Viron haaratoimistokomiteassa, muistelee: ”Kouluaikana puhuin  varovaisesti monille luokkatovereilleni. Kutsuin erään pojan usein meille ja saarnasin hänelle hienovaraisesti. Koulun loputtua en tavannut häntä pariinkymmeneen vuoteen. Jokin aika sitten olin pitämässä esitelmää kotikaupunkini seurakunnassa, ja kenet näinkään yleisön joukossa? Tuon koulutoverin! Hän oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa, ja pian vierailuni jälkeen hänet kastettiin! Olin todella iloinen.”

Koska työ oli kielletty, veljien piti olla varuillaan todistaessaan. Eräs vanhin kertoo: ”Meidän piti ensin tarkkailla, millaisia ihmisiä ympärillämme oli, ja miettiä, kenen kanssa uskaltaisi aloittaa keskustelun. Oli tärkeää olla erittäin varovainen, kun puhui tuntemattomien kanssa. Yleensä saatoimme jonkin ajan kuluttua huomata, jos joku oli KGB:n ilmiantaja. Epäilystä herätti myös se, että joku oli kova puhumaan tai kovin äänekäs. Toisaalta saattoi olla turvallista puhua pidättyvien ihmisten kanssa. Aloimme usein keskustella toisinajattelijoiden kanssa, jotka eivät tukeneet kommunistista hallitusta, sillä monesti he olivat ennakkoluulottomampia.”

ROHKAISEVA TAPAAMINEN PUISTOSSA

Hallintoelin lähetti jäsenensä Lloyd Barryn sekä Viv Mouritzin Suomen haaratoimistosta tapaamaan Adolf Kosea, joka organisoi Virossa tehtävää työtä. He tapasivat hänet eräässä puistossa Leningradissa.

Veli Mouritz kertoo heidän salaisesta tapaamisestaan: ”Aluksi veli Kose epäröi puhua ja pysytteli visusti sanomalehtensä suojissa. Mutta keskustelun edetessä sanomalehti painui alas ja hän alkoi vapautua.”

 ”Hän kieltäytyi kutsusta lähteä syömään kanssamme”, muisteli veli Barry. ”Hänen mielestään oli parempi hoitaa pelkästään välttämättömät asiat.”

Kun veli Kose ilmaisi olevansa huolissaan siitä, miten raskasta Neuvostoliiton todistajien oli elää vainon ja rajoitusten alaisena, veljet Mouritz ja Barry rohkaisivat häntä sanoen: ”Meillä on muissakin maissa koetuksia. Ne vaikuttavat helpommilta mutta ovat vaarallisempia. Länsimaissa on monia sellaisia houkutuksia, joita teillä ei ole, ja menetämme siellä enemmän todistajia kuin te täällä.”

Tuo vierailu tuli juuri oikeaan aikaan ja vahvisti veli Kosea hengellisesti. Vasta jälkeenpäin hän sai tietää puhuneensa hallintoelimen jäsenen kanssa, ja hän välitti mielellään eteenpäin Jehovan järjestöltä tulleen rohkaisun kaikille niille, jotka säilyttivät nuhteettomuutensa tyrannimaisesta sorrosta huolimatta.

Veli Barry kirjoitti myöhemmin: ”Tunnemme suurta rakkautta Neuvostoliiton veljiä kohtaan. Oli ilo tavata veli Kose. Hänen kädenpuristuksensa ja lämmin halauksensa erotessamme olivat sopiva päätös sykähdyttävälle tapaamiselle.”

NUORET ILMAISEVAT ROHKEASTI KANTANSA KOULUSSA

Erityisesti nuoria Jehovan palvelijoita painostettiin tukemaan poliittisia järjestöjä. Heitä yllytettiin osallistumaan muunkinlaiseen toimintaan, joka soti heidän Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan vastaan.

Ester Tamm muistelee: ”Kun olin pieni koulutyttö, kaikkia oppilaita käskettiin eräänä päivänä nousemaan ylös ja käymään luokan edessä kirjoittamassa  nimensä syntymäpäivätervehdykseen, joka oli osoitettu diktaattori Josif Stalinille.”

Ester nousi ylös mutta ei suostunut menemään luokan eteen. Sen sijaan hän ilmoitti kohteliaasti, ettei laittaisi nimeään kirjeeseen. Opettaja oli vihainen, mutta yllättäen jotkut toiset oppilaat puolustivat Esteriä ja sanoivat rohkeasti, etteivät hekään kirjoittaisi nimeään. Asia raukesi siihen.

Toinen kiistakysymys liittyi kommunistinuorten punaiseen kaulahuiviin. Niitä, jotka kieltäytyivät pitämästä sitä, uhattiin huonoilla arvosanoilla ja muilla rangaistuksilla. Nuoret veljet ja sisaret eivät suostuneet tinkimään kannastaan, vaan ilmaisivat samanlaista uskollisuutta kuin Daniel ja hänen kolme heprealaista toveriaan muinaisessa Babylonissa (Dan. 1:8).

UUSIA TUULIA

Vain seitsemän prosenttia virolaisista kuului kommunistiseen puolueeseen, mikä osoittaa, että ihmiset yleensä eivät kannattaneet neuvostojärjestelmää. Viranomaisetkaan eivät aina olleet kovin innokkaita noudattamaan Moskovasta tulleita ohjeita, ja jotkut heistä jopa auttoivat todistajia. Esimerkiksi vuonna 1985 muuan paikallinen viranomainen neuvoi Lembit Toomia: ”Tiedän, että olet jonkinlainen johtomies todistajien keskuudessa. Älkää pitäkö kokouksianne valtion juhlapäivinä.”

”Välitän tiedon eteenpäin”, lupasi Lembit. KGB:tä ilmeisesti ärsytti se, että todistajat kokoontuivat valtion juhlapäivinä. Veljet olivat kaiketi kokoontuneet liian avoimesti, ja niinpä he tuon ystävällisen neuvon johdosta tekivät joitakin muutoksia.

 Vuonna 1986 Neuvostoliitossa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, kun maassa ryhdyttiin toteuttamaan perestroikaa eli uudistuspolitiikkaa. Hallintoelin kannusti veljiä käyttämään hyväkseen uutta avoimuutta ja vapautta ja järjestämään konventteja Itä-Euroopassa. Neuvostoliiton veljien oli vaikea uskoa, että vapaus voisi koittaa ennen Harmagedonia. Kaikki kärsimykset olivat yhä tuoreessa muistissa, ja kotietsintöjen uhka oli edelleen todellinen.

KUTSU YLEISÖN ETEEN

Vapauden lisääntyessä yhä useammat osoittivat kiinnostusta uskontoa ja Raamattua kohtaan. Ihmiset olivat uteliaita tietämään Jehovan todistajien kannasta, ja eri tahot pyysivät veljiä pitämään puheita ja kertomaan uskonkäsityksistään.

Erääseen tällaiseen tilaisuuteen liittyi melkoinen yllätys. Lembit Reile oli lupautunut pitämään puheen eräälle ryhmälle. Kun sovittu päivä koitti, järjestelyjä hoitanut veli Ainar Ojarand kuunteli radiota partaa ajaessaan ja kuuli sieltä uutisen: ”Tänään Sakala-keskuksessa pidetään puhe aiheesta ’Mitä Raamattu opettaa?’ ” Tuo paikka oli tärkein konferenssikeskus Tallinnan keskustassa, ja siellä kokoontui yleensä kommunistinen puolue. Ainarilta oli partakone pudota käsistä! Vasta tavatessaan Lembitin bussipysäkillä hän sai mahdollisuuden kertoa, että paikalle tulisi paljon enemmän yleisöä kuin he olivat luulleet.

”Sali oli tupaten täynnä”, muistelee Lembit. ”En ollut koskaan puhunut niin suurelle ihmisjoukolle. En ollut koskaan käyttänyt mikrofonia enkä noussut puhujakorokkeelle. Lyhyen rukouksen jälkeen  ajattelin Paavalia Areiopagilla ja mietin, miten aloittaisin puheen. Koska suurin osa kuulijoista oli kasvissyöjiä, selitin ensin, että Jumala antoi ensimmäisille ihmisille syötäväksi vain hedelmiä ja vihanneksia. Vasta vedenpaisumuksen jälkeen he saivat syödä lihaa.”

Tuo johdanto tuntui vetoavan yleisöön, ja puheen jälkeen monet asettuivat jonoon jättääkseen nimensä ja osoitteensa, jotta saisivat myöhemmin kirjallisuutta, kun sitä olisi saatavilla. Vuosien varrella useat veljet pitivät esitelmiä suurille kuulijakunnille kirjastoissa, kouluissa ja kulttuurikeskuksissa. Tämän johdosta monet oikeamieliset ihmiset tunnistivat totuuden ja ottivat sen vastaan.

HENGELLISESTI VALPPAINA

Vuodesta 1989 eteenpäin Neuvostoliitossa asuvilla Jehovan palvelijoilla oli enemmän uskonnollista vapautta, ja jotkut veljet pystyivät matkustamaan konventtiin Puolaan. Miltä heistä tuntui kokoontua vapaasti yhteen vuosikausia jatkuneen sorron jälkeen?

”Olimme ikionnellisia!” muistelee Ella Toom. ”Meillä oli koko ajan silmät kyynelissä. Meille tuo konventti oli todellinen hengellinen paratiisi.”

”Saavuimme perille hyvissä ajoin, joten meidät vietiin kokoukseen valtakunnansaliin”, kertoo muuan sisar. ”Kun näin veljien ja sisarten menevän saliin sisään, aloin itkeä. En ollut koskaan aiemmin ollut valtakunnansalissa.”

Tuona vuonna hallintoelimeen kuuluvat Theodore Jaracz ja Milton Henschel sekä Willi Pohl Saksan haaratoimistosta matkustivat eri puolilla  Neuvostoliittoa. He halusivat tavata veljiä voidakseen tutustua heidän tilanteeseensa ja rohkaista heitä. Maailman näyttämö vaihtui nopeasti, ja perestroikan aika piti käyttää hyväksi viipymättä. Nyt oli hengellisen uudelleen järjestäytymisen aika, ja huomio kiinnitettiin ensin käännöstyöhön.

Virolaistaustainen, energinen Toomas (Tom) Edur, joka oli pelannut aiemmin jääkiekkoliigassa, oli vuodesta 1983 lähtien kääntänyt jonkin verran julkaisuja viron kielelle Kanadan haaratoimistossa. c Tuolloin niitä käännettiin pääasiassa ulkomailla asuville virolaisille. Mutta kun työ alkoi avautua Virossa vuonna 1990, Toomas ja hänen vaimonsa Elizabeth määrättiin Suomen haaratoimistoon kääntämään kirjallisuutta viroksi, ja pian sen jälkeen heidät lähetettiin Viroon.

Ennen tätä yksittäiset kääntäjät olivat tehneet työtä erillään toisistaan. Oli selvää, että heidän olisi hyödyllistä toimia samassa paikassa, joten ryhmä kääntäjiä alkoi työskennellä Lembit Toomin kotona Tartossa. Neuvostoliitossa oli kuitenkin käytännössä mahdotonta saada tietokoneita, ja kunnollisten  välineiden puuttuessa työtä ei voinut tehdä tehokkaasti. Tilanne parani, kun eräs virolainen veli vieraili Yhdysvaltain haaratoimistossa ja toi sieltä mukanaan kaksi tietokonetta. Siitä oli hyvä aloittaa. Vain muutamalla kääntäjällä oli kokemusta tietokoneista ja järjestön monikielisestä elektronisesta valoladontajärjestelmästä (MEPS), joten tehtävä oli haasteellinen. Mutta kääntäjät olivat innokkaita oppimaan, ja pian he pääsivätkin työssä hyvään vauhtiin.

TOINEN ILOINEN KONVENTTI ULKOMAILLA

Kun Neuvostoliiton ote Itä-Euroopasta hölleni, ihmisten vapaus lisääntyi. Noin 200 virolaiselle veljelle ja sisarelle myönnettiin viisumi, niin että he pääsivät ”Puhtaan kielen” piirikonventtiin Helsinkiin kesäkuussa 1990.

Kun virolaiset konventtivieraat astuivat maihin Suomen puolella, satamassa vastassa olleet suomalaisveljet puhkesivat myrskyisiin taputuksiin, jotka kestivät puoli tuntia! Muut ihmiset olivat uteliaita kuulemaan, mistä oikein oli kyse ja keitä olivat nämä kuuluisuudet. Miten suuresti tilanne olikaan muuttunut! Nöyrät veljemme, joita neuvostoviranomaiset olivat kymmeniä vuosia kohdelleet kaltoin, otettiin nyt vastaan kuin olympiavoittajat.

Virolaiset veljet olivat innoissaan, kun he kuulivat joitakin ohjelmanosia viroksi ja saivat äidinkielellään uusia julkaisuja. Eräs pitkään mukana ollut veli sanoi: ”Kun pidimme käsissämme vironkielistä kirjasta ensi kertaa, tuntui kuin olisimme pidelleet arvokasta jalokiveä.”

Tunnelma kohosi entisestään, kun loppupuheessa  tehtiin innostava ilmoitus. Hallintoelin oli hyväksynyt, että tammikuusta 1991 lähtien julkaistaisiin kahdesti kuussa nelivärinen vironkielinen Vartiotorni samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa. Haltioitunut yleisö nousi seisomaan ja puhkesi pitkiin suosionosoituksiin. Taputusten lakattua joku yleisön joukosta kysyi: ”Saammeko vain yhden lehden jokaista tutkisteluryhmää kohden niin kuin aikaisemmin, vai saako jokainen oman lehden?” Kuultuaan, että lehtiä riittäisi jokaiselle, yleisö oli pakahtua onnesta ja antoi uudet raikuvat aplodit.

Suomen haaratoimisto alkoi vauhdilla painaa vironkielistä kirjallisuutta, myös vuoden 1990 Vartiotornin numerot. Kaiken tämän lisäksi monien maiden veljet lähettivät Viron veljille humanitääristä apua, jota taloudellisen tilanteen vuoksi kaivattiin kipeästi.

ENSIMMÄINEN KONVENTTI VAPAUDESSA

Jehovan järjestö käytti heti hyväkseen lisääntynyttä uskonnonvapautta ja järjesti suuria piirikonventteja eri puolille Neuvostoliittoa. Viron veljet olivat innoissaan siitä, että ensimmäinen ”Vapautta rakastavien” konventeista pidettiin Tallinnassa 13. ja 14. heinäkuuta 1991.

Tuo konventti tuotti erityisen suurta iloa joillekin iäkkäämmistä läsnäolijoista, koska he olivat Virossa kokoontuneet konventtiin vapaasti edellisen kerran vuonna 1940. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin he saattoivat jälleen pitää konventin vapaudessa!

Venäjänkieliset veljet Neuvostoliiton luoteisosasta, Baltian maista ja Kaliningradista kokoontuivat  Tallinnan Linnahalliin, ja viereisessä jäähallissa oli lähes tuhat kuuntelemassa vironkielistä ohjelmaa. Läsnäolijoita halleissa oli parhaimmillaan yhteensä 4 808, ja kasteella kävi 447, joten konventti tosiaan oli riemun aikaa!

Tämä ja muut konventit auttoivat suuresti uusia oppimaan totuuden. Esimerkiksi Leonhard Nilskin isoäiti Amalie kävi adventtikirkossa mutta ei ollut vakuuttunut sen opetuksista. Leonhard kannusti häntä etsimään totuutta Raamatusta. Käännekohta Amalielle oli läsnäolo Tallinnan konventissa vuonna 1991. Heti ensimmäisen päivän jälkeen hän ilmoitti, ettei enää koskaan astuisi jalallaan kirkkoonsa. Leonhardin sanat eivät olleet tehneet riittävää vaikutusta; Amalien oli nähtävä Jehovan kansa omin silmin. Hän alkoi tutkia Raamattua ja meni myöhemmin kasteelle.

UNELMISTA TOTTA

Nyt kun vainon ja sorron synkät pilvet väistyivät Jehovan palvelijoiden yltä, joidenkin oli vaikea uskoa, että heillä todella oli palvontavapaus. Esimerkiksi eräs kauan mukana ollut vanhin oli haaveillut, että jonain päivänä kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä saataisiin viroksi. Siitä tuli vuonna 1991 ensimmäinen vironkielinen kirja, joka painettiin tänä uutena lisääntyneen vapauden aikana.

Tuo vanhin sanoo: ”Pidellessäni kirjaa kädessäni en voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Kun ilmoitin kirjasta kokouksessa, pystyin hädin tuskin pidättelemään kyyneleitäni. Hetken aikaa kaikki olivat hiirenhiljaa, koska eivät olleet uskoa korviaan.  Sitten yleisön joukosta alkoi kuulua innostuneita huudahduksia. Veljet iloitsivat ja itkivät yhtaikaa. Tuota hetkeä on mahdotonta unohtaa. Joka kerta kun muistelen sitä, kyyneleet kihoavat silmiini.”

Kerta toisensa jälkeen veljistä tuntui kuin he olisivat olleet ”unta näkeviä” (Ps. 126:1–6). Kymmenien vuosien vaikeuksien jälkeen monet heistä saivat omakohtaisesti kokea Jumalan sanan lupauksen toteutuvan: ”Aikanaan me tulemme niittämään, ellemme lopen väsy.” (Gal. 6:9.)

TEOKRAATTINEN VIRSTANPYLVÄS

31. lokakuuta 1991 on päivä, jota virolaiset veljet ja sisaret eivät hevin unohda. Tuona päivänä Virossa rekisteröitiin virallisesti ensimmäinen Jehovan todistajien seurakunta.

Suuren hengellisen jälleenrakentamisen aika oli koittanut. Hyvä uutinen sai paljon vastakaikua, ja ihmiset ilmaisivat avoimesti kiinnostuksensa Raamattua ja uskontoa kohtaan. Oli pidettävä raamatuntutkisteluja sekä järjestettävä kokouksia ja konventteja. Kääntäjät tarvitsivat sopivia tiloja selviytyäkseen kasvavasta työmäärästä.

Samaan aikaan maahan alkoi saapua Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä, ja heille oli löydettävä lähetyskoteja. Lisäksi he kaipasivat apua viisumiongelmissa ja oleskeluluvan hankkimisessa. Puolueettomuuskysymys oli ratkaistava viranomaisten kanssa, ja valtakunnansalien rakentamiseen tarvittiin rakennuslupia.

Tuohon aikaan kierrosvalvojana toiminut Reino Kesk muistelee: ”Teokraattisen perustuksen  vahvistamiseen liittyi niin paljon työtä, että nuo vuodet kiitivät ohi kuin muutama lyhyt kuukausi. Myös ilonaiheita oli yllin kyllin. Ihmiset rakastivat totuutta ja omaksuivat sen nopeasti. Jokaisessa seurakunnassa oli monia kasteelle menijöitä. Jotkut konventteihin tulleet kiinnostuneet eivät tienneet paljoa Jehovan todistajista, mutta he pitivät puheista ja halusivat mennä kasteelle saman tien. Heidän auttamisessaan riitti työtä!”

Neuvostohallinnon alaisuudessa Viron saarnaamistyötä oli valvonut Saksan haaratoimisto, ja Saksa ja Viro olivat pitäneet salaa yhteyttä toisiinsa muun muassa Suomen haaratoimiston kautta. Mutta nyt kun rajat olivat auki ja yhteydenpito vapaata, Suomen haaratoimisto sai vuonna 1992 tehtäväkseen valvoa Viron työtä.

INNOSTA PALAVIA JA VALMIITA TYÖHÖN

Koska niin monet edistyivät nopeasti, oli haasteellista pysyä selvillä siitä, ketkä halusivat pätevöityä kastamattomiksi julistajiksi. Esimerkiksi kun Tom Edur vieraili uuden pienen ryhmän luona Kristuksen kuoleman muistonviettopäivänä, hän hämmästyi nähdessään, kuinka moni oli tullut paikalle lähteäkseen palvelukseen tuona aamuna.

”Tunnetko nämä kaikki ihmiset?” kysyi Tom paikalliselta veljeltä.

”Itse asiassa joukossa taitaa olla niitäkin, jotka eivät ole julistajia”, tämä vastasi.

Tom jatkoi kenttäpalveluskokousta ja sanoi sitten: ”Voisin jälkeenpäin jutella erikseen niiden kanssa, jotka eivät vielä ole julistajia.”

Hänen luokseen tuli kymmenkunta raamatuntutkisteluoppilasta,  jotka selittivät haluavansa pätevöityä saarnaamaan. Tom kertoi kastamattomille julistajille asetetuista perusvaatimuksista, minkä jälkeen kolme nuorta naista myönsi, etteivät he olleet vielä eronneet kirkosta. Tom selitti, että jos he halusivat tulla tunnetuiksi Jehovan todistajina, heidän oli sanouduttava irti kirkosta. Niin he tekivätkin. He menivät saman tien kirkkoon pyytämään, että heidän nimensä poistettaisiin sen rekisteristä, ja lähtivät sitten muiden mukana saarnaamaan.

Eräs läsnä olleista miehistä poltti edelleen tupakkaa. Hän tarvitsi vielä hieman aikaa puhdistaakseen elämänsä, joten hän palasi kotiin. Palveluksen hän voisi aloittaa sitten myöhemmin.

Nyt kun viranomaiset eivät enää rajoittaneet saarnaamistyötä, veljet halusivat kertoa hyvää uutista mahdollisimman monille. Jotkut olivat niin innokkaita, että heitä piti auttaa säilyttämään hyvä hengellinen tasapaino. Esimerkiksi tehdessään kastekysymyksiä eräälle nuorelle miehelle Tom Edur kysyi, oliko tämä koskaan saanut neuvontaa vanhimmilta.

”Kyllä”, nuorukainen vastasi. ”Vanhimmat neuvoivat minua käyttämään aikaa hieman tasapainoisemmin.”

”Mikä sitten oli ongelmana?” tiedusteli Tom.

”Koska olin kenttäpalveluksessa 150 tuntia joka kuukausi, löin laimin muita raamatullisia velvollisuuksia”, selitti nuori mies. ”Vanhimmat ehdottivat, että olisin palveluksessa 100 tuntia, jolloin minulle jäisi aikaa tutkia henkilökohtaisesti ja valmistautua kokouksiin.”

 ILOINEN KONVENTTI VENÄJÄLLÄ

Merkkipaalu teokraattisessa historiassa oli myös kansainvälinen konventti, joka pidettiin Pietarissa kesäkuussa 1992. Virosta tuli tuhat konventtivierasta, ja monet heistä iloitsivat nähdessään jälleen entisiä vankitovereitaan ja muita todistajia, joita he olivat tavanneet ollessaan karkotettuina Siperiassa.

”Konventin ajankohta sopi meille loistavasti”, kertoi eräs läsnäolijoista. ”Varasimme veljille oman junan melko alhaiseen hintaan. Sitten vain viikkoa ennen konventtia Viro vaihtoi rahayksikkönsä ruplasta kruunuun. Jos olisimme olleet poissa Virosta juuri tuolla viikolla, emme olisi voineet vaihtaa rahojamme. Toisaalta vaikka pystyimmekin nyt vaihtamaan rahaa, sitä sai vaihtaa vain rajoitetun summan. Mitä tekisimme yli jääneillä ruplilla? Niitä  käytettiin edelleen Venäjällä, joten veljet ottivat ne mukaansa konventtiin ja panivat ne lahjalaatikoihin. Lisäksi jos konventti olisi pidetty viikkoa myöhemmin, jolloin uudet rajamuodollisuudet astuivat voimaan, olisimme joutuneet hankkimaan rajan ylitystä varten kalliit viisumit. Konventti siis oli veljien kannalta juuri oikeaan aikaan!”

Tuo historiallinen konventti kosketti monien sydäntä. Eräs heistä oli kiinnostunut nainen, joka oli tehnyt järjestelyjä matkustaakseen Virosta konventtiin todistajien seurassa. ”Jotenkin ymmärsin junan lähtöajan väärin, ja saapuessani asemalle juna oli jo mennyt”, hän kertoo. ”Olin kuitenkin maksanut matkani ja ihmettelin, mitä nyt pitäisi tehdä. Rukoilin, että Jehova auttaisi minua, ja sanoin tekeväni kaikkeni päästäkseni konventtiin.

Asemapäällikkö sanoi, että minun pitäisi ostaa lippu toiseen junaan, mutta minulla ei ollut siihen tarpeeksi rahaa. Yhtäkkiä asemalle saapui ryhmä ihmisiä, jotka kaikki olivat iloisen näköisiä ja hyvin pukeutuneita. He olivat todistajia Saarenmaalta. Heidän junansa ei ollut vielä tullut, ja suureksi helpotuksekseni pääsin lipullani matkustamaan heidän kanssaan.

Matkan aikana todistajat lauloivat valtakunnanlauluja, mikä teki minuun syvän vaikutuksen. Tuntui kuin olisin kuulunut heidän hengelliseen perheeseensä. Olin heidän kanssaan koko konventin ajan ja näin heidän vilpittömyytensä ja rakkautensa. Kaikki epäilyni olivat tiessään. Olin nyt varma siitä, että olin löytänyt Jumalan maanpäällisen järjestön.” Tämä nainen palvelee nykyään vakituisena tienraivaajana miehensä kanssa.

 ALTTIIT TYÖNTEKIJÄT TERVETULLEITA

Saarnaamistyö ja järjestö menivät vauhdilla eteenpäin, joten tarvittiin veljiä, joilla oli teokraattista kokemusta. Ketkä voisivat tyydyttää tämän tarpeen? Jesajan tavoin monet sanoivat: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jes. 6:8.)

Ensimmäiset neljä Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää – Vesa ja Leena-Maria Edvik sekä Esa ja Jaael Nissinen – saapuivat vuonna 1992. Viroon määrättiin myös Reino ja Lesli Kesk, jotka olivat olleet matkatyössä Kanadassa 17 vuotta. Sitten vuoden 1993 keväällä Suomesta lähetettiin 20 tienraivaajaa viron- ja venäjänkieliselle kentälle erikoistienraivaajiksi, ja samoihin aikoihin saapui vielä neljä lähetystyöntekijää.

Sittemmin Viroon lähetettiin iloisia ja innokkaita lähetystyöntekijöitä monelta perättäiseltä Gilead-kurssilta. Maahan määrättiin myös sellaisia lähetystyöntekijöitä, jotka eivät olleet käyneet Gilead-koulua. Tarmokkaat lähetystyöntekijät ja innokkaat erikoistienraivaajat vahvistivat sitä lujaa perustusta, jota uskolliset virolaiset veljet ja sisaret olivat kymmeniä vuosia rakentaneet.

Lisäksi noin kaksisataa veljeä ja sisarta on tullut ulkomailta palvelemaan tälle alueelle, missä julistajia on tarvittu enemmän. Heidän hengellinen kypsyytensä on auttanut vahvistamaan ja tasapainottamaan seurakuntia. Monia uusia seurakuntia muodostettiin, ja ulkomaalaiset veljet olivat joissakin seurakunnissa ainoita vanhimpia, kunnes paikalliset veljet edistyivät tarpeeksi voidakseen kantaa lisää vastuuta.

Eräs apuun tulleista oli Lembit Välja. Hän syntyi  Virossa, selviytyi elossa toisesta maailmansodasta ja muutti Australiaan, missä hänestä tuli todistaja. Kun hänen oli aika jäädä eläkkeelle, hän päätti vuonna 1990 muuttaa takaisin Viroon voidakseen auttaa hengellisesti alueen monia kiinnostuneita. Hän muistelee pitäneensä jossain vaiheessa tutkistelua eri paikkakunnilla 18 ryhmälle, joihin kuului noin 80 henkeä. Matkat hän taittoi linja-autolla, ja yön hän nukkui usein linja-autoasemalla makuupussissa. Hänen raamatuntutkisteluoppilaistaan yli 50 on käynyt kasteella, ja vielä 84-vuotiaana hän johtaa neljää tutkistelua. Lembitin kova työ ja uhrautuvaisuus on kantanut hyvää hedelmää, sillä monissa kaupungeissa, joissa hän vieraili, on nyt valtakunnansali ja kukoistava seurakunta.

Myös nämä apuun tulleet alttiit veljet ovat hyötyneet. Monien mielestä on ollut rikastuttava kokemus tutustua virolaisiin ja heidän elämäntapaansa. ”Se avartaa näkemystä”, sanoi Reino Kesk, ”ja auttaa katsomaan asioita vähän enemmän siitä näkökulmasta, josta Jehova katselee koko maailmaa.”

ENSIMMÄISET KIERROSVALVOJAN VIERAILUT

Tuona nopean kasvun aikana matkavalvojien rohkaisevat vierailut lujittivat suuresti seurakuntia.  Kierrosvalvojat omistautuivat tehtäviinsä ja tekivät usein 15-tuntisia päiviä osallistuessaan kenttäpalvelukseen ja kokouksiin sekä vastatessaan veljien esittämiin moniin kysymyksiin.

Ensimmäiseen kierrokseen kuuluivat Viro, Latvia, Liettua ja Kaliningrad. Tuolla alueella oli 46 seurakuntaa ja 12 ryhmää, jotka käyttivät neljää kieltä. Kierrosvalvojalla oli muitakin aikaa vieviä tehtäviä, kuten rekisteröinnin hoitaminen Latviassa ja Liettuassa. Tätä nykyä yksistään Virossa on neljä kierrosta.

”Julistajat arvostivat kierrosvalvojan vierailuja”, muistelee Lauri Nordling, paikallinen veli, joka palveli kierrosvalvojana jo vuonna 1995. ”Kenttäpalveluskokouksissa huone oli usein täpötäynnä. Kerran erääseen pienen pieneen yksiöön oli sulloutunut noin 70 veljeä ja sisarta. Jos ilmaan olisi heitetty omena, se ei olisi mahtunut putoamaan lattialle.”

HAASTEITA UUDEN KIELEN OPPIMISESSA

Useimpien ihmisten on vaikeaa oppia uutta kieltä, ja viro on erityisen vaikeaa. Esimerkiksi uusi lähetystyöntekijä Markku Kettula puhui kerran eräälle miehelle Jeesuksesta Kristuksesta. Sen sijaan, että hän olisi sanonut Jeesuksen olevan Rahuvürst, Rauhan Ruhtinas, hän sanoi muutaman kerran, että Jeesus on rahuvorst, rauhan makkara. Vasta Markun avattua Raamattunsa Jesajan 9:6:n kohdalta kummastunut mies oivalsi, ettei tosi rauhan lähde olekaan mitään syötävää!

Muuan tienraivaajasisar opiskeli venäjää muutettuaan Viroon. Ollessaan kenttätyössä hän koputti tietämättään erään hänelle tuntemattoman paikallisen  vanhimman ovelle. Sanakirja kädessä sisar aloitti esityksensä, ja veli puolestaan yritti selittää olevansa seurakunnan vanhin. Sisar etsi sanakirjasta sanaa ”vanhin” ja löysi sanan ”vanha”.

”Voi, ettehän te niin vanha ole!” vakuutti sisar. ”Sitä paitsi paratiisissa voitte palata nuoruutenne päiviin.” Vasta kun veli näytti teokraattisia julkaisujaan, sisar tajusi, ettei hän ollut puhunut iästään vaan että hän oli vanhin.

ATEISTINEN TUOMARI OPPII TOTUUDEN

Neuvostohallinnon aikana Viktor Sen tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, koska hän kieltäytyi sotapalveluksesta. Vuoden vankilassaolon jälkeen hän anoi, että hänet lähetettäisiin Siperiaan vapaaehtoiseksi uudisasukkaaksi, jolloin hänellä olisi enemmän vapautta. Ehdonalaista vapautta koskevassa kuulustelussa tuomarit purkivat häneen kiukkuaan, ja yksi heistä jopa sanoi, että Viktorin kaltaiset ihmiset pitäisi hirttää tai ampua.

Myöhemmin eräässä konventissa muuan veli esitteli Viktorille joitakin kiinnostuneita ja kysyi: ”Näyttääkö kukaan näistä tutulta?”

”Ei”, vastasi Viktor.

”Eikö tosiaankaan?” veli kysyi. Sitten hän  osoitti erästä miestä, joka näytti hyvin nolostuneelta, ja kysyi: ”Entä tämä mies?”

Viktor ei vieläkään tunnistanut häntä, vaan oli kovin yllättynyt kuullessaan, että tuo mies, Juri, oli yksi kuulustelussa läsnä olleista tuomareista. Nyt Juri tutki Raamattua ja oli samassa konventissa Viktorin kanssa. Mikä oli saanut Jurin muuttamaan näkemystään Jehovan todistajista?

”Perheemme oli yltiöateistinen”, selittää Juri. ”Kouluaikoina pidin usein puheita uskonnon vaarallisuudesta. Sitten vuosia myöhemmin olin muutaman kerran mukana, kun Jehovan todistajat tutkivat ystävieni kanssa Raamattua. Tajusin, että vaikka tunsin hyvin uskonnolliset valheet, en todellisuudessa tiennyt mitään Raamatusta. Halusin siksi oppia tuntemaan Raamattua paremmin.”

 Kasteensa jälkeen Juri sanoi Viktorille: ”Kun tapasimme oikeudessa, olimme eri puolilla. Mutta jos vielä joskus joudumme samanlaiseen tilanteeseen, olemme samalla puolella! En koskaan tule langettamaan sinulle tuomiota.” Juri ja Viktor palvelevat nyt molemmat vanhimpina Tallinnassa.

UNOHTUMATON MUISTONVIETTO

Muuan Viroon vastikään muuttanut veli lähestyi erästä pariskuntaa, Pavelia ja Margaritaa, ja onnistui sanomaan viroksi vieraalla korostuksella: ”Jos haluatte ikuisen elämän, teidän täytyy tulla Kristuksen kuoleman muistonviettoon tänä iltana.” Heidän uteliaisuutensa heräsi, ja he päättivät noudattaa kutsua.

Pavel ja Margarita otettiin lämpimästi vastaan. Ohjelman aikana he kuitenkin pelästyivät nähdessään, että joku mies käveli käytävää edestakaisin katsellen ihmisiä ja tehden muistiinpanoja. He eivät tajunneet, että tämä vain laski läsnäolijoita. Pavelista ja Margaritasta alkoi tuntua, ettei heidän olisi kannattanut tulla koko tilaisuuteen, mutta he eivät uskaltaneet lähteäkään, koska ovella näytti  seisovan kaksi rotevaa miestä vartiossa. He eivät tienneet näiden olevan yleisönpalvelijoita, joten he katsoivat parhaaksi pysyä paikoillaan.

Heidän kiinnostuksensa kuitenkin heräsi, kun puhuja puheen lopussa tarjosi ilmaista Raamatun kotitutkistelua kaikille halukkaille. Pelotkin kaikkosivat, kun veljet tulivat jälkeenpäin tervehtimään heitä lämpimästi, ja niin he pyysivät raamatuntutkistelua. He olivat muuttamassa kahden viikon kuluttua, joten he kysyivät, voitaisiinko heidän kanssaan tutkia joka päivä. Muutettuaan uuteen kotiinsa he ottivat innoissaan yhteyttä lähellä asuviin veljiin ja jatkoivat Raamatun tutkimista.

”HYVIEN TEKOJENNE – – SILMINNÄKIJÖITÄ”

Virolaiset Jehovan todistajat osoittavat rakkautta toisiaan kohtaan samoin kuin heidän veljensä ja sisarensa joka puolella maailmaa (Joh. 13:35). Toiset tarkkailevat heitä ja kiinnostuvat tosi palvonnasta (1. Piet. 2:12).

Toivo sai kirjan Ihmiskunta etsii Jumalaa sisarelta, joka oli leikannut hänen hiuksensa parturissa. Luettuaan kirjan Toivon teki mieli lähteä kokoukseen valtakunnansalille, mutta hän empi, koska häntä oli varoitettu todistajista. Niinpä hän päätti tarkkailla saliin meneviä todistajia autonsa suojista. Hän halusi nähdä, millaisia ihmisiä saliin meni ennen kokousta ja miltä he näyttivät tullessaan ulos kokouksen jälkeen.

Toivoon teki syvän vaikutuksen se, että hän näki sisarten halaavan lämpimästi toisiaan; nämä ihmiset välittivät toisistaan aidosti. Hän alkoi käydä kaikissa kokouksissa ja ryhtyi tutkimaan Raamattua.  Hän edistyi nopeasti ja saarnasi pian innokkaasti toisten kanssa. Nykyään hän on kastettu todistaja.

”JEHOVA ON VASTANNUT RUKOUKSEENI!”

Vuonna 1997 pienessä Tootsin kylässä asuvalle Marialle annettiin Valtakunnan Uutiset -traktaatti numero 35. Hän luki sen ja kirjoitti haaratoimistoon pyytääkseen raamatuntutkistelua. Vähän sen jälkeen Pärnussa asuvat lähetystyöntekijät Markku ja Sirpa Kettula alkoivat tutkia Raamattua Marian kanssa. Hän alkoi pian puhua totuudesta toisille, ja ennen pitkää hänen miniänsä Ingrid ja tämän naapuri Malle tulivat mukaan tutkisteluun. Kun Maria halusi lähteä palvelukseen, vanhimmat sanoivat, että hänen olisi hyvä ensin käydä säännöllisesti seurakunnan kokouksissa. Lähin seurakunta oli kuitenkin 40 kilometrin päässä Pärnussa, eikä Marialla ollut paljoa rahaa matkustamiseen. Lähetystyöntekijöiden neuvosta Maria rukoili apua Jehovalta.

”Jehova on vastannut rukoukseeni!” iloitsi Maria seuraavan kerran, kun lähetystyöntekijät tulivat hänen luokseen.

”Millä tavoin?” kysyivät Markku ja Sirpa.

”Pyydän ihmisiä tänne luokseni”, hän selitti tohkeissaan, ”ja voitte järjestää kokouksia ja perustaa seurakunnan tänne. Silloin pääsen kokouksiin ja voin aloittaa myös kenttäpalveluksen.”

Kettulat eivät halunneet laimentaa hänen intoaan, mutta he selittivät tahdikkaasti, ettei uuden seurakunnan perustaminen ollut niin yksinkertaista. He kannustivat Mariaa yrittämään päästä kokouksiin Pärnuun, aluksi vaikka vain sunnuntaisin.

 Maria rukoili jälleen kokouksiin pääsemisen johdosta ja päätti lisäksi säästää rahaa peruuttamalla sanomalehtitilauksensa. Pian hänellä oli sen verran rahaa, että hän pääsi kokouksiin neljästi kuussa, ja suureksi ilokseen hän saattoi aloittaa saarnaamistyön. Mutta häntä odottivat vielä suuremmat siunaukset.

Tootsissa oli paljon kiinnostusta, joten vanhimmat järjestivät sinne kirjantutkistelun, johon Maria, Ingrid, Malle ja muut kiinnostuneet voisivat tulla. Muutamaa kuukautta myöhemmin sekä Maria että Malle kastettiin, ja Ingrid kävi kasteella seuraavana kesänä. Mallen aviomies meni kasteelle jonkin ajan kuluttua ja Mallen sisar seuraavana talvena. Tootsin pieni, kukoistava ryhmä oli kiitollinen siitä, että Valtakunnan Uutiset -traktaatin numero 35 välityksellä totuus saapui heidän pieneen kyläänsä ja että vastaukseksi heidän moniin rukouksiinsa Jehova siunasi heitä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet täynnä hedelmällistä Valtakunnan työtä, ja todistajien suureksi iloksi Jehovan järjestöön on tullut joukoittain vilpitönsydämisiä ihmisiä. Mutta mihin kaikki nuo oikeamieliset ihmiset kokoontuisivat palvomaan tosi Jumalaa ja kuuntelemaan hänen opetustaan?

VALTAKUNNANSALIEN SUURI TARVE

Ensimmäinen kokoontumispaikka rakennettiin Etelä-Viroon Räpinaan, ja se palveli veljiä hyvin useita vuosia. Oli kuitenkin selvää, ettei saleja voitaisi rakentaa paikallisin voimin niin nopeasti kuin kasvu vaati. Suomen haaratoimiston suunnittelutoimisto tuli apuun ja alkoi suunnitella Baltiaan valtakunnansaleja  ja toimistotiloja. Oli suuri ilo, kun ensimmäinen valtakunnansali kohosi Maarduun vuonna 1993, ja sen jälkeen rakennettiin nopeaan tahtiin monia muitakin saleja.

Nykyään Virossa on 33 valtakunnansalia ja 53 seurakuntaa. Veljet ovat iloisia myös kahdesta vuonna 1998 valmistuneesta konventtisalista, joista toinen sijaitsee Tallinnassa ja toinen Tartossa.

Aleksandra Olesjuk, joka on pitkään ollut todistaja, muistelee: ”Olimme haaveilleet siitä, että Tarttoon rakennettaisiin valtakunnansali. Kun meitä  pyydettiin raivaamaan tontti, jolle sali oli määrä rakentaa, olinkin ensimmäisenä paikalla, vaikka minulla oli ikää 79 vuotta. Siivosin aluetta ja olin kantoapuna. Joka kerta kulkiessani bussilla salityömaan ohi itkin ilosta. Liikutuin myös silloin, kun sali saatiin valmiiksi.”

UUSI KÄÄNNÖSTOIMISTO

Julistajien määrä jatkoi nopeaa kasvuaan, joten tarvittiin suuremmat tilat tyydyttämään maan ja erityisesti käännösryhmän tarpeet. Tallinnasta Herzenikatu 77:stä (kadun nimi nykyään Puhangu) löytyi puolivalmis kerrostalo, joka vaikutti sopivalta, vaikka vaatikin perusteellista kunnostamista.

Suomen haaratoimistosta saatiin rakennussuunnitelmat, tarvikkeet, varoja ja työvoimaa. Ilman tätä apua hanke olisi ollut miltei mahdoton toteuttaa. Tuohon aikaan esimerkiksi paikalliset rakennustarvikkeet olivat huonolaatuisia tai niitä ei yksinkertaisesti ollut saatavilla. Sitä paitsi vain harvalla virolaisella veljellä oli rakentamiseen tarvittavia taitoja. Heitä kuitenkin valmennettiin vähitellen ja autettiin saamaan lisää kokemusta. Helmikuussa 1994 rakennuksen ensimmäinen osa saatiin valmiiksi, ja samana vuonna nimitettiin maakomitea (Toomas Edur, Reino Kesk ja Lembit Reile) palvelemaan kaikkia kolmea Baltian maata Suomen haaratoimiston valvonnassa. Lisää tilaa tarvittiin, joten laajennoksia tehtiin vuosina 1997 ja 1999.

Haaratoimiston naapurissa sijaitseva vesilaitos oli kiinnostunut Betelin puutarhasuunnitelmasta. Niinpä veljet antoivat vesilaitokselle apua puutarhan, aidan ja valaistuksen suunnittelussa, ja vastapalvelukseksi  Betelin vesimaksua alennettiin. Lopulta tuo kiinteistö muistutti kovasti Beteliä. Myöhemmin vesilaitos myi sen veljille hyvin kohtuulliseen hintaan. Lisätila on hyvässä käytössä, sillä siellä toimii studio, jossa äänitetään konventtinäytelmiä sekä vironkielisiä ja viittomakielisiä DVD-levyjä. Rakennuksen uudistetuissa tiloissa toimii lisäksi naimattomien veljien raamattukoulu (ent. palvelijoiden valmennuskoulu).

KANSAINVÄLISET KONVENTIT TALLINNASSA

Viron veljet ja sisaret olivat innoissaan kuultuaan, että Tallinnassa järjestettäisiin elokuussa 1996 kaksi kolmepäiväistä ”Jumalisen rauhan sanansaattajien” kansainvälistä konventtia. Niihin kutsuttiin maan viron- ja venäjänkieliset todistajat sekä veljiä Latviasta ja Liettuasta, ja lisäksi vieraita tuli 15 muusta maasta. Hallintoelimeen kuuluvat veljet Barber, Henschel, Jaracz, Schroeder ja Sydlik olivat vahvistamassa veljiä rohkaisevilla puheillaan. Läsnä oli enimmillään 11 311, ja 501 vastavihkiytynyttä kastettiin.

Konventit olivat suureksi todistukseksi ja saivat osakseen paljon julkisuutta. Esimerkiksi eräässä tv-ohjelmassa oli niitä koskeva kymmenen minuutin haastattelu ja erään radioaseman omistaja lähetti ohjelman, jossa todistajia sanottiin ”hyviksi ihmisiksi”.

Läsnäolijoiden välillä vallitseva lämmin veljellinen rakkaus näkyi selvästi konventtien päättyessä, kun koitti jäähyväisten aika. Nenäliinoja huiskuttavien käsien meri ja ilon kyyneleet kertoivat Jehovan tosi palvojien syvistä tunteista. Loppurukouksen jälkeen koko yleisö puhkesi pitkiin suosionosoituksiin  ja ilmaisi näin olevansa syvästi kiitollinen pohjattoman anteliaalle ja rakkaudelliselle taivaalliselle Isällemme Jehovalle. Nuo konventit ovat kohokohtia Viron Jehovan todistajien historiassa.

JÄLLEEN HAARATOIMISTOKSI

Tallinnassa oli ollut toimisto vuosina 1926–40, ja vuonna 1994 maahan avattiin jälleen toimisto, jota valvoi Suomen haaratoimisto. Seuraavina vuosina saatiin paljon aikaan, ja monet pohtivat, tulisiko Viroon vielä joskus oma haaratoimisto. Vastaus saatiin 1. maaliskuuta 1999, jolloin hallintoelin nimitti Toomas Edurin, Reino Keskin (palvelee nykyään Kongon demokraattisessa tasavallassa), Lembit Reilen ja Tommi Kaukon Viron haaratoimistokomiteaan. Nykyään haaratoimistossa palvelee noin 50 henkeä, ja he huolehtivat maan 4 300 ahkeran ja uskollisen Jehovan palvelijan tarpeista.

LUOTTAVAISINA KOHTI TULEVAISUUTTA

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan Jehovan kansalle Virossa? Jehova on aina opastanut ja vahvistanut uskollisia palvelijoitaan. Ne virolaiset veljet ja sisaret, jotka pysyivät nuhteettomina natsi- ja neuvostoajan vainoissa, ovat tosiaan tunteneet saavansa häneltä voimaa ainutlaatuisilla ja unohtumattomilla tavoilla. Maailmanlaajuisen veljesseuransa kanssa he iloitsevat siitä, että Jehovan suuri nimi on tehty tunnetuksi ja pyhitetty entisen Neuvostoliiton kaukaisimmissakin osissa (Mal. 1:11).

Virossa on edelleen monia nöyriä ja vilpittömiä ihmisiä, jotka haluavat oppia tuntemaan tosi Jumalan. Nykyisen uskonnonvapauden ansiosta Jehovan todistajat voivat ennennäkemättömällä tavalla julistaa Jehovan valtakunnan hyvää uutista.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 172]

”Minulta ei koskaan puuttunut mitään todella tärkeää.”

[Huomioteksti s. 204]

”Eristämisestä oli hyötyä.”

 [Tekstiruutu s. 168]

Viro lyhyesti

Maa

Harvaan asutussa Virossa on jäljellä paljon luontoa. Siellä on runsaasti sankkoja metsiä ja asuttavaksi kelpaamattomia soita sekä yli 1 400 järveä ja noin 7 000 jokea. Saaria on yli 1 500, ja ne käsittävät kymmenesosan maan pinta-alasta. Maa on suurimmaksi osaksi alavaa, ja sen keskikorkeus on vajaat 50 metriä merenpinnan yläpuolella. Kaakkoisosa on kauniin kumpuilevaa.

Väestö

Väestöstä 68 prosenttia on virolaisia ja 26 prosenttia venäläisiä; loput ovat enimmäkseen ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja suomalaisia. Uskonnoltaan he ovat luterilaisia, ortodokseja tai muita kristityiksi tunnustautuvia sekä muslimeja ja juutalaisia. Monet eivät tunnusta mitään uskontoa, tai he kuuluvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään uskontokuntaan.

Kielet

Virallinen kieli on viro, joka kuuluu samaan kielikuntaan kuin suomi ja unkari. Väestöstä yli neljäsosa puhuu venäjää.

Ravinto

Virossa syödään paljon ruisleipää (leib) ja perunaa sekä kurpitsapikkelsiä, punajuurisalaattia ja hapankaalia. Muita tyypillisiä ruokia ovat lihahyytelö (sült), rosolli (rosolje) ja sienikeitto sekä sianliha, kala ja savuliha. Jälkiruoaksi tarjotaan rusinoilla ja pähkinöillä maustettuja rinkeleitä (kringel) ja lettuja.

Ilmasto

Kesät ovat viileitä ja talvet leutoja. Kesällä pisin päivä on yli 19 tunnin pituinen, kun taas talven lyhimpänä päivänä valoa riittää vain 6 tunniksi. Lounaisrannikolla kesät saattavat olla yhtä lämpimiä kuin Välimeren maissa, mutta talvella pakkasta voi olla 20 astetta.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 183, 184]

”Olimme kuin yhtä perhettä”

ADOLF KOSE

SYNTYNYT 1920

KASTETTU 1944

KUOLLUT 2004

TAUSTA Vankileirillä Siperiassa vuosina 1951–56. Auttoi organisoimaan saarnaamistyötä Baltian maissa ja Neuvostoliiton luoteisosassa.

◼ ”MINUT pidätettiin vuonna 1950 ja lähetettiin Intan pakkotyöleirille Siperiaan”, muisteli Adolf. ”En kuullut puoleentoista vuoteen mitään vaimostani enkä kahdesta pikku tyttärestämme, jotka oli karkotettu muualle Siperiaan.

Veljien keskuudessa vallitsi aivan erikoislaatuinen ykseys. Olimme kuin yhtä perhettä. Jaoimme niin hengellisen kuin aineellisenkin ruoan.

Palattuamme Viroon edessä oli monia haasteita. Miten saada yhteys ’äitiin’ eli järjestöön? Miten säilyttää yksimielisyys veljien keskuudessa? Miten jatkaa saarnaamistyötä?

Jotta olisin voinut kommunikoida paremmin kuriirien kanssa, halusin oppia suomea. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä kielioppeja ja sanakirjoja ei ollut myytävänä.

Painamista hankaloitti se, että oli rikos pitää hallussaan rekisteröimätöntä kirjoituskonetta, saati painotyöhön tarvittavia välineitä. Kiellettyjen julkaisujen valmistamisesta saattoi saada seitsemän vuoden vankeustuomion.  Painaminen oli vaikeaa myös siksi, että kaikista tarvikkeista oli pulaa. Saatavilla olevia materiaaleja käyttämällä onnistuin viimein monien yritysten ja erehdysten kautta kehittämään oman painomenetelmän. Ensin rakensin painokoneen (kuva alla). Sitten naputtelin kirjoituskoneella tekstin vahakankaalle, jonka olimme tehneet itse. Kirjasimista jäi vahan pintaan reikiä. Ensimmäiset julkaisut painoimme noesta ja tervasta tehdyllä musteella. Omatekoinen muste puristui vahakankaassa olevista rei’istä alla olevaan paperiin. Menetelmä oli vaivalloinen, hidas ja terveydelle haitallinen, sillä painomusteesta ja muista kemikaaleista nousevat höyryt olivat vaarallisia. Huoneita ei voinut tuulettaa kunnolla, koska ikkunat oli peitetty tiukasti, jotta työ olisi pysynyt salassa.”

Vaikeuksista huolimatta Adolf Kose noudatti pelottomasti järjestöltä saamiaan ohjeita ja luotti aina siihen, että Jehova vastaisi oikeaan aikaan. Hän palveli Jehovaa järkähtämättä uskoa osoittaen, kunnes hän kuoli vuonna 2004.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 186]

Kirje Stalinille

Viron vastuulliset veljet olivat rohkeita ja lähettivät kesäkuussa 1949 kaksi kirjettä Moskovan viranomaisille. Toinen oli osoitettu Josif Stalinille ja toinen Nikolai Švernikille, Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle.

Noissa kirjeissä veljet vaativat, että vangitut Jehovan todistajat oli vapautettava heti ja todistajien vaino lopetettava. Kirjeet sisälsivät myös vakavan varoituksen: tapaus rinnastettiin muinaisessa Egyptissä syntyneeseen tilanteeseen, jossa farao ei antanut israelilaisten palvella Jehovaa vapaasti (2. Moos. 5:1–4). Veljet totesivat arkailematta: ”Jehova Jumalan järjestölle – – tulee sallia vapaus saarnata Jehovan valtakunnan hyvää uutista kaikille Neuvostoliiton asukkaille, muutoin Jehova tuhoaa kertakaikkisesti Neuvostoliiton ja kommunistisen puolueen.”

”Tajusimme, että sanoma oli varsin uskalias”, muisteli Adolf Kose. ”Emme halunneet ottaa sitä riskiä, että olisimme postittaneet kirjeet Tallinnasta ja meidät olisi jäljitetty. Niinpä matkustimme Leningradiin ja postitimme ne sieltä.”

Ei ole varmaa, lukiko Stalin kirjeen henkilökohtaisesti vai ei, mutta ainakin se herätti huomiota. Kun veljiä kuulusteltiin, heille näytettiin kirjeestä jäljennös, johon oli kirjoitettu: ”Tästä järjestöstä on tehtävä loppu!” Pian useampia veljiä pidätettiin ja vaino voimistui. Švernikille osoitettu kirje on löytynyt valtionarkistosta, ja siinä on virallinen leima.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 189]

KGB ja järjestömme

Salainen poliisi tehosti 40-luvun lopussa toimintaansa saadakseen selville, miten Jehovan todistajien työ oli organisoitu. Jotkut teeskentelivät olevansa kiinnostuneita totuudesta ja hankkivat sillä tavoin tietoja KGB:lle. Tallinnan valtionarkistosta löytyneestä kaaviosta (kuva alla) käy ilmi, että KGB oli varsin hyvin perillä asioista. Siinä mainitaan palveluskomitean veljien nimet, Viron suurimmissa kaupungeissa työtä valvoneiden veljien nimet samoin kuin niiden nimet, jotka osallistuivat kirjallisuuden valmistamiseen.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 191]

Vastustajat eivät pystyneet vaientamaan häntä

ELLA TOOM

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1946

TAUSTA Tuomittiin vankilaan 13 vuodeksi mutta vapautettiin viisi ja puoli vuotta myöhemmin.

◼ ”JOUDUIN kolmeksi päiväksi yksinäisselliin, jotta olisin kieltänyt uskoni enkä olisi enää puhunut kenellekään Jumalan valtakunnasta tai uskonut siihen itsekään”, kertoo Ella. ”Virkailijat huusivat: ’Me huolehdimme siitä, että nimeä Jehova ei enää muisteta Virossa! Teidät lähetetään leiriin, toiset Siperiaan.’ Sitten he pilkkasivat: ’Missä se teidän Jehovanne on?’ En ruvennut petturiksi. Parempi olla leirissä Jumalan kanssa kuin kotona ilman Jumalaa. Leirissäkään en koskaan ajatellut olevani vanki. Minusta tuntui aina siltä, että Jehova oli sallinut minun joutua sinne, jotta voisin saarnata uudella alueella.

Eräällä leirillä minulla oli tapana lähteä joka päivä kävelylle erään kiinnostuneen kanssa. Yhtenä päivänä kuitenkin päätimme olla lähtemättä. Myöhemmin kuulin, että juuri tuona päivänä jotkut uskonnolliset fanaatikot olivat suunnitelleet hukuttavansa minut jokeen saarnaamiseni takia.” Vastustajat eivät pystyneet vaientamaan Ellaa, joka palvelee Jehovaa edelleen uskollisesti vakituisena tienraivaajana. d

[Alaviite]

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 193, 194]

”Jehova, tapahtukoon sinun tahtosi”

LEMBIT TOOM

SYNTYNYT 1924

KASTETTU 1944

TAUSTA Virossa Saksan miehityksen ajan, sen jälkeen työleirillä Siperiassa vuosina 1951–56.

◼ LEMBIT oli yksi niistä monista nuorista Jehovan todistajista, jotka eivät suostuneet menemään Saksan armeijaan ja joiden täytyi siksi piiloutua. Eräänä yönä poliisit tekivät ratsian taloon, johon Lembit oli majoittunut. Poliisi oli saanut valituksen epäilyttävästä miehestä, joka piileksi tuolla maatilalla. Lembit piilotti nopeasti vuoteensa ja ryömi puolipukeissa lattian alle. Aivan päänsä yläpuolella hän kuuli poliisien saappaiden kopinan.

Poliisi tähtäsi pistoolilla maanviljelijää päähän ja huusi: ”Joku piileksii tässä talossa. Mistä pääsee lattian alle?” Maanviljelijä ei sanonut sanaakaan.

”Jollei piileksijä tule esiin, heitämme kranaatin lattian alle!” karjui poliisi.

Lembit näki taskulampun välähtelevän poliisien etsiessä häntä. Lembit ei voinut muuta kuin rukoilla: ”Jehova, tapahtukoon sinun tahtosi.”

”Henkinen paine oli lähes kestämätön, ja ryömin toiseen paikkaan lattian alla melkein valmiina astumaan esiin”, muistelee Lembit.

Sitten hän jäi makaamaan hiljaa, ja muutaman äärimmäisen painostavan minuutin jälkeen poliisit lähtivät. Lembit odotteli vielä noin tunnin varmistuakseen siitä,  etteivät poliisit enää palaisi. Ennen aamunkoittoa hän poistui talosta etsimään uutta piilopaikkaa.

Kun Neuvostoliitto valtasi Viron, Lembit kohtasi muita koetuksia. ”Minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille Norilskiin, joka sijaitsi noin 8 000 kilometrin päässä Siperiassa. Se merkitsi raskasta työtä avolouhoksella, jossa kaivettiin nikkeliä. Elinolot leirissä olivat ala-arvoiset ja työ äärimmäisen uuvuttavaa. Napapiirin pohjoispuolella talvet ovat ankaria. Lämpötila voi pudota kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen ja joskus paljon alemmaskin. Aurinko pysyttelee horisontin alapuolella kahden talvikuukauden ajan.”

Lembitin oltua pakkotyössä viisi vuotta hänet vapautettiin, ja vuonna 1957 hän meni naimisiin Ella Kikasin kanssa. Lembit oli vuosien ajan mukana kääntämässä ja valmistamassa kirjallisuutta. Hänet tunnetaan empaattisena ja sydämellisenä vanhimpana, jolla on aina mielessään jokin raamatunkohta toisten uskovien vahvistukseksi. e

[Alaviite]

[Kuva]

Lembit ja Ella Toom.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 199]

”Tässä on äitisi”

KARIN REILE

SYNTYNYT 1950

KASTETTU 1965

TAUSTA Syntyi vankilassa ja vietiin äidiltään isoäidin hoiviin.

◼ ”ÄITINI Maimu Sild (Trell) sai minut ollessaan vankilassa poliittisen toimintansa vuoksi”, kertoo Karin. ”Olin heikko lapsi, ja koska selli oli kylmä, sain molemminpuolisen keuhkokuumeen. Jäin kuitenkin henkiin, mistä on kiittäminen toista vankia, Laine Pröömiä, joka oppi myöhemmin totuuden.

Tuohon aikaan monet vangeille syntyneet lapset lähetettiin orpokoteihin eri puolille Neuvostoliittoa, jotta he unohtaisivat vanhempansa. Onneksi minut annettiin isoäidille. Äiti lähetettiin vankileirille Mordvaan, missä hän tapasi Ella Toomin, rohkean sisaren. Äiti omaksui totuuden, ja hänet kastettiin leirissä.

Isoäiti kasvatti minua seuraavat viisi vuotta. Eräänä päivänä luoksemme ilmestyi odottamatta vieras nainen. ’Tässä on äitisi’, sanoi isoäiti. Kokemus oli hyvin hämmentävä, ja minulta kesti monta vuotta päästä siitä ylitse.” Myös Karin ja hänen isoäitinsä omaksuivat totuuden.

Karin opetteli myöhemmin englantia ja alkoi auttaa julkaisujen kääntämisessä. Hän avioitui Lembit Reilen kanssa, ja tätä nykyä he palvelevat yhdessä Viron haaratoimistossa.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 201]

Jumalan nimi vironkielisessä Raamatussa

Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset käännettiin Viron eteläosissa puhutulle murteelle jo vuonna 1686 ja pohjoismurteelle vuonna 1715. Koko Raamattu, Piibli Ramat, julkaistiin vuonna 1739, ja se oli heti kaiken kansan saatavilla. Tuossa käännöksessä oli merkittävää se, että siinä käytettiin Jumalan nimeä Jehova aina kun se esiintyi Heprealaisissa kirjoituksissa. Sama käytäntö jatkui seuraavien vuosisatojen ajan. Vironkielinen Raamattu vuodelta 1988 käyttää Heprealaisissa kirjoituksissa Jumalan nimeä 6 867 kertaa. Niinpä monet virolaiset tietävät, että Jumalan nimi on Jehova.

3. heinäkuuta 2009 oli huomattava päivä, sillä silloin hallintoelimeen kuuluva Guy Pierce julkaisi Jehovan todistajien piirikonventissa Tartossa vironkielisen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 202]

Kirjoja käsityönä

HELMI LEEK

SYNTYNYT 1908

KASTETTU 1945

KUOLLUT 1998

TAUSTA Vangittiin ja lähetettiin Siperiaan.

◼ HELMI pidätettiin, koska hän oli Jehovan todistaja, ja hänet passitettiin Siperiaan. Siellä hän teki muistivihkoaan varten pienen pussin, johon hän kirjoi lohduttavan raamatunkohdan, Roomalaiskirjeen 8:35:n: ”Kuka erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Ahdistusko vai hätä vai vaino vai nälkä vai alastomuus vai vaara vai miekka?”

Helmi teki vihkonsa löytämistään pienistä ruskeista paperinpaloista ja kirjoitti siihen rohkaisevia Raamattuun perustuvia ajatuksia. Monet veljet jäljensivät kokonaisia kirjoja käsin, koska painettuja julkaisuja oli hyvin niukalti saatavilla.

Palattuaan Siperiasta Helmi sanoi viranomaisille: ”Kiitos siitä, että lähetitte minut katselemaan Siperian kauniita vuoria – minulla ei itselläni olisi koskaan ollut varaa matkustaa niin kauas!”

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 209, 210]

Uhrautuva sisar

FANNY HIETALA

SYNTYNYT 1900

KASTETTU 1925

KUOLLUT 1995

TAUSTA Muutti Viroon vuonna 1930, toimi tienraivaajana ja adoptoi orvoksi jääneen todistajalapsen.

◼ FANNY kävi kasteella Suomessa vuonna 1925 ja aloitti kaksi vuotta myöhemmin kokoaikaisen palveluksen. Helsingissä pidetyssä konventissa hän tapasi William Deyn, joka toimi Pohjois-Euroopan toimiston valvojana. Vaikka he eivät puhuneetkaan samaa kieltä, veli Dey toisti toistamistaan sanaa ”Eestimaa”. Fanny päätteli, että veli Dey kannusti häntä muuttamaan alueelle, jolla tarvittiin enemmän julistajia, ja niinpä hän yhdessä muutaman muun tienraivaajan kanssa muutti Viroon vuonna 1930. Seuraavina vuosina hän kulki polkupyörällään saarnaamassa hyvää uutista monissa Viron maakunnissa, myös Saarenmaalla.

Fanny ei koskaan mennyt naimisiin, mutta hän adoptoi Ester-nimisen tytön. Tämä oli jäänyt kahdeksanvuotiaana orvoksi menetettyään sekä äitinsä että isänsä, joka oli ollut todistaja. Fannyn hellässä hoivassa Ester oppi totuuden.

Kun kommunistit pääsivät valtaan ja vaino alkoi, Fanny olisi voinut muuttaa takaisin Suomeen. Hän osoitti kuitenkin uhrautuvuutta ja jäi sikäläisten julistajien pienen ryhmän yhteyteen. Tästä päätöksestä seurasi monia vaikeuksia, ja Fannyn oli asuttava vaatimattomissa oloissa, mutta  koska hän oli Suomen kansalainen, häntä ei karkotettu Siperiaan.

Fanny toimi kuriirina ja kuljetti mikrofilmejä ja kirjeitä Suomesta Viroon 50-luvulla. Hänet tunnettiin rohkeudestaan ja varovaisuudestaan, ja vaikka eteen tulikin hyvin kiperiä tilanteita, hän ei koskaan jäänyt kiinni. Esimerkiksi kerran hän matkusti Leningradiin hakemaan mikrofilmejä sisältävää pakettia suomalaiselta kuriirilta, joka hänen oli määrä tavata eräässä puistossa. Fannyn piti puolestaan antaa tuo paketti kahdelle virolaisveljelle mahdollisimman nopeasti. Mutta virolaisveljet olivat tajunneet, että salainen poliisi seurasi heitä, ja he yrittivät poistua paikalta Fannyn huomaamatta. Fanny ja suomalaisveli kävelivät kuitenkin suoraan heitä kohti! Jos Fanny tervehtisi heitä tai yrittäisi antaa heille paketin, salainen poliisi saisi selville heidän välisensä yhteyden. Hämmästyttävää kyllä Fanny käveli aivan heidän ohitseen ikään kuin ei olisi tuntenut heitä. Kävi ilmi, ettei hän tosiaankaan ollut huomannut heitä, vaikka tunsi heidät kummatkin hyvin! Salainen poliisi ei siis koskaan saanut selville, keitä kuriirit olivat, ja paketti toimitettiin turvallisesti perille jälkikäteen. Fannyn toiminta yhteyshenkilönä mahdollisti sen, että hengellistä ruokaa saatiin säännöllisesti, eikä yksikään mikrofilmilähetyksistä joutunut vääriin käsiin.

Tämä lämminsydäminen sisar palveli Jehovaa uskollisesti 70 vuotta, kunnes hän kuoli 95-vuotiaana asuessaan edelleen Virossa.

[Kuva]

Kuriirina Leningradissa vuonna 1966.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 213]

Panettelun kohteina

”Onnellisia olette te, kun ihmiset minun tähteni häpäisevät teitä ja vainoavat teitä ja puhuvat teistä valehdellen kaikenlaista pahaa”, sanoi Jeesus opetuslapsilleen (Matt. 5:11). Herransa sanojen mukaisesti Jehovan todistajat ovat usein ilkeämielisen panettelun kohteina. Todistajia syytettiin väärin perustein siitä, että he olivat kumouksellista toimintaa ja vakoilua harjoittava poliittinen järjestö. Varsinkin 50-luvun loppupuolella ja 60-luvun alussa sanomalehdissä väitettiin, että työtämme johti Yhdysvaltain hallitus ja että meitä käyttivät hyväkseen rikkaat amerikkalaiskapitalistit.

Silver Silliksaarin kieltäydyttyä asepalveluksesta vuonna 1964 häntä syytettiin isänmaan petturiksi ja hänet vangittiin. Hänen oikeudenkäynnistään tehtyä lyhyttä elokuvaa, jota oli höystetty mahtipontisella kommunistisella propagandalla, esitettiin Viron jokaisessa elokuvateatterissa. Useimmat asepalveluksesta kieltäytyneet veljet tuomittiin pariksi kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Jüri Schönberg, Taavi Kuusk ja Artur Mikit tuomittiin jokainen kahdesti, veli Mikit yhteensä viideksi ja puoleksi vuodeksi.

[Kuva]

Silver Silliksaar oikeudessa vakaumuksensa vuoksi.

 [Tekstiruutu s. 226]

Maanalainen teokraattinen palveluskoulu

Kiellon alaisuudessa veljet eivät koskaan voineet olla varmoja siitä, kuinka kauan heillä olisi käytössään kirjallisuutta tai edes Raamattu. Niinpä sen lisäksi, että heillä oli julkaisuilleen monia kätköpaikkoja, he yrittivät opetella mahdollisimman monia jakeita ulkoa.

Epävirallisissa yhteenkokoontumisissa keskusteltiin yleensä aina raamatunkohdista ja opeteltiin niitä ulkoa. Noita kokoontumisia varten jotkut tekivät pieniä muistikortteja. Kortin toisella puolella oli jokin raamatunkohtaviite, kuten Matteus 24:14, tai jokin kysymys tai Raamatussa esiintyvä nimi. Toiselle puolelle kirjoitettiin, mitä mainitussa raamatunkohdassa sanotaan, tai vastaus kysymykseen.

Kokouksissa käytettiin niitä hengellisiä julkaisuja, joita veljillä sattui olemaan. Esimerkiksi teokraattiseen palveluskouluun sisältyi viikoittaisia oppitunteja ja kotitehtäviä sekä suullisia kertauksia ja jopa kokeita. Kertauksia pidettiin kolmen kuukauden välein, ja keväisin oli loppukoe.

Muuan oppilas muistelee: ”Yksi viikoittaisista kotitehtävistä oli opetella ulkoa viisi raamatunkohtaa, jotka meidän piti lausua seuraavalla oppitunnilla. Muistan vuoden 1988 loppukokeen. Eräs tehtävä kuului: ’Lausu ulkomuistista sata raamatunkohtaa.’ Niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, jokainen toivoi saavansa tuon tehtävän. Tällaiset tehtävät auttoivat eniten saarnaamistyössä, sillä vain harvoin pystyimme käyttämään Raamattua avoimesti.” Vuonna 1990 Viron seurakunnat iloitsivat siitä, että he viimein pystyivät pitämään teokraattista palveluskoulua samaan tapaan kuin koko muu maailmanlaajuinen veljesseura.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 236, 237]

”Kenttäpalvelus oli suurenmoista”

Muutamat lähetystyöntekijät kertovat määräalueestaan Virosta:

Markku ja Sirpa Kettula: ”Aluetta, jolle meidät määrättiin, ei ollut käytännössä käyty lainkaan. Saarnaaminen oli mahtavaa, sillä ihmiset olivat todella kiinnostuneita Raamatusta. Kun saavuimme Pärnuun, siellä oli kolmisenkymmentä julistajaa. Nyt siellä on kolme seurakuntaa.”

Vesa ja Leena-Maria Edvik: ”Kaupoissa ei ollut juuri mitään ostettavaa. Koska ihmiset eivät lähteneet ostoksille, heillä oli aikaa keskustella Raamatusta. Katutyötä tehdessämme ihmiset usein kävivät jonoon saadakseen kirjallisuutta!”

Esa ja Jaael Nissinen: ”Muilta voi oppia todella paljon. On ollut hienoa tutustua moniin, jotka pysyivät uskollisina äärimmäisen ankarissa koetuksissa.”

Ilkka ja Anne Leinonen: ”Päivä päivän jälkeen, viikko viikon jälkeen ja alueella  toisensa perään tapasimme ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan kuulleet Raamatun sanomaa. Työskentelimme aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja oli todella hienoa seurata nopeaa kasvua. Oli uskomatonta, että saimme 1900-luvun lopulla olla todistamassa tuollaista kasvua. Emme milloinkaan unohda noita alkuaikoja.”

Richard ja Rachel Irgens: ”Ihmiset olivat erittäin vieraanvaraisia, ja kenttäpalvelus oli suurenmoista. Saarnasimme kylissä Peipsijärven ympäristössä. Meidän ei koskaan tarvinnut ottaa eväitä mukaan, koska meidät pyydettiin usein sisään ja meille tarjottiin ruokaa. Huomasimme, että Matteuksen 10:9, 10:ssä oleva Jeesuksen ohje soveltuu meidänkin päiviimme. Virossa opimme, että on keskityttävä tärkeimpiin asioihin ja varottava luisumasta sivuraiteille.”

[Kuvat]

Markku ja Sirpa Kettula.

Vesa ja Leena-Maria Edvik.

Anne ja Ilkka Leinonen.

Esa ja Jaael Nissinen.

Richard ja Rachel Irgens.

 [Taulukko/Kuvat s. 244, 245]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Viro

 1920

1923 Martin Kose palaa Viroon saarnaamaan.

1926 Tallinnaan avataan haaratoimisto.

Ulkomailta saapuu kolporteeraajia auttamaan saarnaamistyössä.

1928 Ensimmäinen konventti pidetään haaratoimistossa.

1930

1933 Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura rekisteröidään.

1940

1940 Virossa järjestetään viimeinen konventti vapaudessa seuraaviin 50 vuoteen.

1948 Todistajia lähetetään Neuvostoliittoon vankiloihin ja vankileireille.

1949 Todistajat esittävät vastalauseensa Stalinille kirjeitse.

1950

1951 Lähes 300 todistajaa ja monia heidän sukulaisiaan karkotetaan Siperiaan.

1953 Stalin kuolee; todistajia aletaan vapauttaa.

1960

1970

1972 Ensimmäinen venäjänkielinen seurakunta perustetaan.

1980

1990

1991 Käännöstoimisto alkaa toimia Tartossa.

Jehovan todistajille myönnetään uskonnonvapaus.

Neuvostoliiton kaikkien aikojen ensimmäinen konventti pidetään Tallinnassa.

1992 Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1993 Viroon rakennetaan ensimmäinen valtakunnansali.

1994 Käännöstoimisto siirtyy Tallinnaan.

1998 Tallinnaan ja Tarttoon rakennetaan konventtisalit.

1999 Viron toimistosta tulee jälleen haaratoimisto.

2000

2000 Ensimmäinen palvelijoiden valmennuskoulun kurssi järjestetään.

2009 Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan viroksi.

2010

[Kaavio/Kuva s. 246]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

Tienraivaajia

4 000

2 000

1990 2000 2010

 [Kartat s. 169]

(Ks. painettu julkaisu)

SUOMI

HELSINKI

Suomenlahti

VENÄJÄ

Pietari

LATVIA

RIIKA

VIRO

TALLINNA

Narva

Maardu

Tapa

Vormsi

Pärnu

Võrtsjärvi

Tartto

Räpina

Võru

Hiidenmaa

Saarenmaa

Riianlahti

Peipsijärvi

Pihkovanjärvi

 [Kokosivun kuva s. 162]

[Kuva s. 165]

Hugo ja Martin Kose.

[Kuva s. 166]

Albert West.

[Kuva s. 167]

Alexander ja Hilda Brydson 30-luvulla.

[Kuva s. 167]

Ensimmäinen haaratoimisto sijaitsi tässä kerrostalossa.

[Kuva s. 170]

Ensimmäiset Suomesta tulleet tienraivaajat Jenny Felt ja Irja Mäkelä.

[Kuva s. 174]

Vuonna 1932 haaratoimisto muutti Tallinnassa Suur-Tartu maantee 72:een.

[Kuva s. 175]

Kaarlo Harteva pitämässä radiopuhetta.

[Kuvat s. 177]

John North ja hänen ”vaununsa”.

[Kuva s. 178]

Nikolai Tuiman.

[Kuva s. 179]

Poliisi takavarikoi suuret määrät kirjallisuutta.

[Kuva s. 181]

Viimeinen konventti vapaudessa ennen neuvostohallintoa vuonna 1940.

[Kuvat s. 188]

Veljet Kruus, Talberg, Indus ja Toom muodostivat palveluskomitean.

[Kuva s. 200]

Maimu ja Lembit Trell vuonna 1957.

[Kuva s. 212]

Ene ja hänen sisarensa Corinna.

[Kuva s. 218]

Heimar ja Elvi Tuimanin häät olivat myös kaksipäiväinen konventti.

[Kuva s. 227]

Toomas ja Elizabeth Edur.

 [Kuvat s. 228, 229]

Merkittäviä konventteja

Vieraat toivotetaan tervetulleeksi ”Puhtaan kielen” piirikonventtiin Helsinkiin vuonna 1990.

 ”Vapautta rakastavien” piirikonventti Tallinnassa vuonna 1991.

[Kuva s. 238]

Kansainvälinen konventti Pietarissa vuonna 1992.

[Kuva s. 241]

Lauri ja Jelena Nordling.

[Kuva s. 243]

Reino ja Lesli Kesk.

[Kuva s. 247]

Juri ja Viktor.

[Kuvat s. 251]

Maardun valtakunnansali ja Tarton konventtisali.

 [Kuvat s. 254]

Viron haaratoimisto

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Tommi Kauko, Toomas Edur ja Lembit Reile.