Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Todellisen rauhan löytäminen levottomassa maassa

Todellisen rauhan löytäminen levottomassa maassa

Todellisen rauhan löytäminen levottomassa maassa

”Uskonnollisten erimielisyyksien synnyttämän väkivallan hirviö on tullut reilusti ulos häkistään”, sanottiin eräässä raportissa vuonna 1969. Silloin alkoi voimistua Pohjois-Irlannissa vallitseva levottomuuksien kausi.

USKONNOLLISISTA erimielisyyksistä johtuva väkivalta ja tappaminen alkoi kuulua päiväjärjestykseen, kun protestanttiset ja katoliset tappajat, ”villit miehet kummallakin puolella” poliittista ja uskonnollista jakolinjaa, tehostivat Irlannin hallinnasta käytävää taistelua. Sen jälkeen ”lähes 30 vuotta kestäneiden väkivaltaisuuksien aikana on kuollut yli 3 600 ihmistä ja vammautunut tuhansia”, kertoo The Irish Times.

Kyseessä ei tietenkään ole mikään uusi taistelu. Se on kuohuttanut Irlantia satojen vuosien ajan. Viime vuosina sen kuolettavimmat seuraukset on koettu Pohjois-Irlannissa, mutta sen aiheuttama katkeruus ja epäsopu on kurjistanut ihmisten elämää joka puolella Irlantia.

Näissä olosuhteissa Jehovan todistajat ovat nyt yli sadan vuoden ajan kiinnittäneet huomion tätä levotonta maata vaivaavien ongelmien todelliseen ratkaisuun. Ratkaisu on Jeesuksen Kristuksen hallinnassa oleva Jumalan valtakunta (Matteus 6:9, 10). Levottomuuksien alkaessa vuonna 1969 Irlannissa oli 876 Jehovan todistajaa. Nyt yli sadassa seurakunnassa toimii runsaat 4 500 todistajaa. Seuraavaksi kertovat tarinansa jotkut sellaiset todistajat, jotka ovat kääntäneet selkänsä poliittiselle ja puolisotilaalliselle toiminnalle.

”Kun kasvan isoksi, liityn IRA:han!”

Michael a kasvoi katolilaiseksi Irlannin tasavallassa. Koulussa hän oppi jotakin Irlannin historiasta ja Irlannin ja Britannian välisistä vuosisataisista riidoista. Hänessä heräsi jo lapsena voimakas viha englantilaisia kohtaan, joita hän piti ”irlantilaisten sortajina”. Kymmenvuotiaana hän sanoi isoäidilleen: ”Kun kasvan isoksi, liityn IRA:han [Irlannin tasavaltalaisarmeijaan]!” ”Sain sellaisen korvatillikan, että muistan sen tänä päivänäkin”, hän kertoo. Myöhemmin hän sai tietää, että hänen isoisänsä oli palvellut ensimmäisen maailmansodan aikana Britannian armeijassa ja että isoäidin piti kerran seisoa isoisän edessä, jotteivät IRA:n jäsenet olisi ampuneet tätä.

Vanhempana Michael halusi kaikesta huolimatta tehdä jotakin Pohjois-Irlannissa asuvien katolilaisten hyväksi. Hän sanoo: ”Minusta näytti silloin siltä, että ketkään muut kuin IRA:n jäsenet eivät tehneet mitään Pohjois-Irlannin katolilaisten hyväksi.” Hän halusi taistella oikeana pitämänsä asian puolesta ja liittyi IRA:han, jossa häntä valmennettiin käyttämään aseita. Protestanttien puolisotilaalliset joukot ampuivat kolme hänen ystäväänsä Pohjois-Irlannissa.

Lopulta puolisotilaallinen taistelu menetti Michaelin silmissä hohtonsa muun muassa siksi, että eri puolisotilaallisten ryhmien välillä oli jatkuvasti keskinäistä kyräilyä. Ollessaan vankilassa IRA:n toimintaan liittyvien rikosten vuoksi hän rukoili, että Jumala auttaisi häntä löytämään oikean tien pysyvään rauhaan ja oikeuteen. Jonkin ajan kuluttua hänen ovellaan kävi Jehovan todistajia. Vanhat ennakkoluulot nousivat kuitenkin esteeksi: todistajat olivat englantilaisia ja hänen syvälle juurtunut vihansa teki kuuntelemisesta vaikeaa. ”En aina näyttänyt, että oli mukavaa nähdä heitä”, hän sanoo, ”mutta he kävivät luonani sitkeästi ja keskustelivat kanssani, ja aloin ymmärtää, että Jumalan valtakunta tekisi lopun kaikista niistä poliittisista ja yhteiskunnallisista epäkohdista, joiden poistamiseksi taistelin.” (Psalmit 37:10, 11; 72:12–14.)

Tosipaikka tuli eräänä iltana, kun Michael tapasi osastonsa komentajan, joka sanoi: ”Meillä on sinulle keikka.” ”Minusta tuntui, että minun täytyi tehdä valinta siinä paikassa”, Michael kertoo, ”joten hengitin syvään ja sanoin: ’Olen nykyään Jehovan todistaja’, vaikka minua ei ollut vielä kastettu. Tiesin vain, että halusin olla Jehovan palvelija.” ”Sinut pitäisi pistää seinää vasten ja ampua”, oli komentajan vastaus. Uhkauksesta huolimatta Michael lähti IRA:sta. Hän sai siihen rohkeutta antamalla Jehovan sanan vaikuttaa mieleensä ja sydämeensä. ”Aikanaan myös vaimoni ja jotkut lapsistani vihkivät elämänsä Jehovalle. Meillä on nyt todellinen rauha sydämessämme. Tulemme aina olemaan kiitollisia Jehovalle siitä, että hän salli meidän oppia totuuden ja että hän antaa meidän osallistua rauhansanoman levittämiseen levottomassa maassa.” (Psalmit 34:14; 119:165.)

Puolueettomuus on todellinen suoja

”Kasvoin maalla Derryn kreivikunnassa Pohjois-Irlannissa”, kertoo Patrick. ”Lapsena en tiennyt muusta kuin näistä levottomuuksista. Sellainen ympäristö vaikutti selvästikin asenteeseeni ja ajatteluuni.” Patrick omaksui radikaaleja käsityksiä, joissa näkyi kiihkeän kansallismielisyyden ja voimakkaiden brittiläisvastaisten ennakkoluulojen vaikutus. Hän näki, miten uskonnolliset ihmiset poliittisen taistelun kummallakin puolella rikkoivat niin kristillisyyden kuin inhimillisyydenkin perusperiaatteita. Hän hylkäsi siksi uskonnon, ja hänestä tuli viimein ateisti ja vakaumuksellinen marxilainen. (Vrt. Matteus 15:7–9; 23:27, 28.)

”Varhaisimmat muistoni koskevat pohjoisessa vangittuina olleiden tasavaltalaisten nälkälakkoja”, Patrick sanoo. ”Niillä oli minuun syvällinen vaikutus. Muistan nostaneeni Irlannin lippuja tankoihin ja raapustaneeni brittiläisvastaisia graffiteja minne vain pystyin. Olin vasta 15-vuotias, kun toimin saattajana yhden vankilassa kuolleen nälkälakkolaisen hautajaisissa.” Monien muiden myllerryksen ja sekasorron pyörteisiin jääneiden tavoin Patrick osallistui mellakoihin ja mielenosoitusmarsseihin tavoitellessaan näkemyksensä mukaista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Hän ystävystyi läheisesti useiden äärinationalistien kanssa, joista brittiläiset viranomaiset vangitsivat monia.

”Sitten jouduin taloudellisista syistä viettämään jonkin verran aikaa Englannissa”, Patrick kertoo. ”Siellä ollessani Britannian poliisi pidätti yhden ystäväni, joka oli järjestämässä pommi-iskua.” Vaikka Patrickin myötätunto oli edelleen vahvasti nationalistien puolella, hänen asenteensa alkoi muuttua. Hän ymmärsi vähitellen, että ennakkoluulot, joita hänellä oli kaikkia englantilaisia kohtaan, olivat pohjimmiltaan perusteettomia. Hän sanoo: ”Aloin myös tajuta, että puolisotilaallinen toiminta ei koskaan ratkaisisi niitä ongelmia ja poistaisi niitä epäkohtia, jotka vaivasivat minua. Puolisotilaallisten järjestöjen toimintaa ohjaavien ihmisten keskuudessa oli liian paljon korruptiota ja muita puutteita.” (Saarnaaja 4:1; Jeremia 10:23.)

Patrick palasi aikanaan Pohjois-Irlantiin. ”Kun tulin takaisin, eräs ystäväni tutustutti minut Jehovan todistajiin.” Tutkittuaan Raamattua todistajien kanssa hän alkoi tajuta, mikä on todellinen ratkaisu ihmisten välisiin konflikteihin ja ristiriitoihin. Raamatun periaatteet vaikuttivat hänen mieleensä ja sydämeensä, ja hänen hengellinen edistymisensä oli nopeaa. (Efesolaisille 4:20–24.) Hän kertoo: ”Sen sijaan, että punoisin juonia nykyisen järjestelmän kaatamiseksi, totean nyt saarnaavani Raamatun rauhansanomaa, jopa lojalistien alueilla, minne en koskaan ennen olisi uskaltautunut. Kun uskonnolliset ristiriidat johtivat Belfastissa moniin tappoihin, ainoita jotka saattoivat liikkua vapaasti lojalistien ja nationalistien alueiden välillä ilman panssariautoja, olivat itse asiassa Jehovan todistajat.” Hän totesi muiden Pohjois-Irlannissa tänä aikana asuneiden todistajien tavoin, että varhaiskristittyjen mallin mukainen puolueettomuus on todellinen suoja (Johannes 17:16; 18:36). Hän sanoo lopuksi: ”On valtavan vapauttavaa nähdä, että Jehova tuo Jeesuksen Kristuksen välityksellä koko ihmiskunnalle todellisen oikeuden ja vapauden sorrosta.” (Jesaja 32:1, 16–18.)

”Aseeni olivat ainoa turvani”

”Minä kasvoin poliittisen ja uskonnollisen jakolinjan toisella puolella”, kertoo William. ”Olin protestanttisten ennakkoluulojen vallassa, ja vihasin syvästi kaikkea katolista. En edes käynyt katolilaisten kaupoissa, jos suinkaan mahdollista, ja kävin Irlannin tasavallassa vain kerran. Menin mukaan useisiin protestanttisiin ryhmiin ja instituutioihin, kuten Oranialaisveljeskuntaan, joka on protestanttisen uskon ja elämäntavan säilyttämiseen omistautunut järjestö.” 22-vuotiaana William liittyi Ulsterin puolustusliittoon, joka on paikallisesti värvätty osa Britannian armeijaa. Useimmat sen jäsenistä olivat protestantteja. Hän oli täysin valmis tappamaan puolustaakseen perintöään. ”Omistin useita aseita enkä olisi epäröinyt käyttää niitä tarpeen tullen. Pidin yhtä niistä tyynyni alla öisin.”

Edessä oli kuitenkin käännekohta. ”Aloin tajuta, että Jehovan todistajissa oli jotain poikkeuksellista, kun työskentelin yhden todistajan kanssa erään vanhan talon remontin yhteydessä. Tämä työtoveri teki minuun suuren vaikutuksen. Kun kunnostimme taloa yhdessä, pystyin esittämään hänelle monia Irlannin levottomuuksiin, uskontoon ja Jumalaan liittyviä kysymyksiä, jotka vaivasivat minua. Hänen yksinkertaiset ja selvät vastauksensa auttoivat minua näkemään, millaisia Jehovan todistajat todellisuudessa ovat: yhtenäinen, väkivallaton ja poliittisesti puolueeton ihmisryhmä, josta heijastuu rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.” (Johannes 13:34, 35.)

Neljän kuukauden kuluessa Raamatun tutkistelun aloittamisesta William jätti kaikki uskonnolliset ja poliittiset instituutiot, joissa hän oli mukana. Hän muistaa: ”Se oli minulle suuri askel, koska minun täytyi luopua monista vanhoista perinteistä, joita olin pitänyt tärkeinä.” Suurin koetus oli silti vielä edessäpäin. ”Pohjois-Irlannin tilanteen vuoksi minusta tuntui, että aseeni olivat ainoa turvani. IRA:n puolisotilaalliset joukot pitivät minua ’oikeutettuna kohteena’. Aseista luopuminen oli siis hyvin vaikeaa.” Vähitellen Raamatun opetukset, kuten Jesajan 2:2–4, kuitenkin muuttivat hänen ajattelutapaansa. Hän ymmärsi, että loppujen lopuksi Jehova on hänen todellinen turvansa, niin kuin hän oli ollut ensimmäisen vuosisadan kristittyjenkin turvana. Sitten William luovutti aseensa pois.

”Yksi asia, josta olen valtavan iloinen, on se, että minulla on nyt lämpimiä ja kestäviä ystävyyssuhteita ihmisiin, joita olisin aiemmin pitänyt verivihollisina”, William sanoo. ”Sekin tuottaa minulle paljon iloa, että voin viedä Raamatun toivonsanomaa alueille, joille minulla ei aiemmin ollut menemistä. Kun mietin, mitä totuus on tehnyt minun ja perheeni hyväksi, olen ikuisesti kiitollinen Jehovalle ja hänen järjestölleen.”

”Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä”

Robertilla ja Teresalla on täysin erilaiset taustat. ”Minä olen vakaumuksellisesta protestanttisesta perheestä”, sanoo Robert. ”Jotkut sukulaiseni ovat olleet mukana puolisotilaallisessa toiminnassa. Itse liityin Britannian armeijan Ulsterin puolustusliittoon 19-vuotiaana. Suuri osa tuosta ajasta kului sillä seudulla partioimiseen, jolla Teresa asui. Yhtenä iltana minut määrättiin vakiopartiosta muihin tehtäviin. Sinä yönä maastoauto, jonka kyydissä olisin ollut, räjäytettiin. Kaksi sotilasta kuoli ja kaksi loukkaantui.”

Robert alkoi pohdiskella elämän tarkoitusta. ”Olin aina uskonut Jumalaan, mutta kun katselin ympärilleni Pohjois-Irlannissa, missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Aloin jopa rukoilla. Kysyin Jumalalta, oliko hän todella olemassa, ja jos oli, voisiko hän näyttää minulle oikean tavan elää elämääni. Muistan, kuinka sanoin Jumalalle, että jossain täytyy olla edes yksi tosi uskonto!” Vain muutaman päivän kuluttua eräs Jehovan todistaja kävi Robertin luona ja jätti kirjallisuutta. Kun Robert tuli sinä yönä kotiin partioimasta, hän alkoi lukea sitä ja lopetti vasta aamuviideltä. Hän kertoo: ”Tunnistin totuuden soinnin nopeasti ja näin, että kaikki oli peräisin suoraan Raamatusta.” (2. Timoteukselle 3:16.) Hänelle aloitettiin raamatuntutkistelu, ja lyhyen ajan kuluttua hän vihki elämänsä Jehovalle.

”Todistajat ohjasivat huomiomme aina Raamattuun”

Teresalla taas on katolinen tausta, johon kytkeytyi voimakkaita nationalistisympatioita. ”Liityin nuorena tyttönä Sinn Féiniin.” b Teresa myöntää: ”Samalla tulin tukeneeksi puolisotilaallista toimintaa. Autoin keräämään varoja taistelua varten. Pidin IRA:n ajan tasalla sen suhteen, mitä alueella tapahtui. Olin mukana myös mellakoissa ja hyökkäyksissä, joissa kivitettiin poliiseja ja armeijan partioita.”

Kun jotkut Teresan sukulaiset alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Jumalan sanan voima vaikutti häneen suuresti. ”Todistajat ohjasivat huomiomme aina Raamattuun antaessaan vastauksia kysymyksiimme”, hän sanoo. ”Danielin 2:44:ssä oleva lupaus oli varsinainen ahaa-elämys. Ymmärsin, että Jumalan valtakunta oli todellinen keino poistaa kaikki ne epäkohdat, joita vastaan taistelin.” Hän alkoi tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä joitakin puolisotilaallisten joukkojen julmuuksia kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi kukaan sääliä tunteva, inhimillinen ihminen hurraisi terroristi-iskuista kertoville uutisille, kun sotilaita tai muita ihmisiä oli kuollut tai vammautunut ja perheet olivat surun murtamia ja ahdistuneita. Teresakin osoitti vastakaikua Raamatun totuudelle ja antoi Jumalan periaatteiden muovata ajatteluaan. Hän vihki elämänsä Jumalalle, ja hänet kastettiin pian. (Sananlaskut 2:1–5, 10–14.)

Teresa tapasi Robertin, kun he molemmat kävivät kokouksissa eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa Pohjois-Irlannissa. Hän kertoo: ”Kun tapasin Robertin ensimmäistä kertaa, minun oli vaikea uskoa, että puhuin niin tyynesti ja rauhallisesti jonkun sellaisen kanssa, jota olisin vähän aiemmin pitänyt Britannian sotakoneiston osana. Jumalan sana on totisesti auttanut minua pääsemään eroon syvälle juurtuneista vihan tunteista ja ennakkoluuloista.” Teresa ja Robert huomasivat, että erilaisista perinteistä ja kulttuureista juontuva viha ja ennakkoluulo ei erottanutkaan heitä vaan että heillä oli nyt paljon yhteistä. Voimakkain heitä yhdistävä asia oli rakkaus Jehova Jumalaan. He menivät naimisiin. Nyt he vievät yhdessä Jumalan sanomaa todellisesta rauhasta tämän levottoman maan asukkaille, olivatpa näiden taustat ja uskonkäsitykset millaisia hyvänsä.

Muillakin on ollut Irlannissa samanlaisia kokemuksia. Kuuntelemalla ja omaksumalla Jumalan henkeytetyn sanan opetuksia he ovat paenneet ’filosofiaa ja ihmisten tyhjää petosta’ (Kolossalaisille 2:8). Nyt he luottavat täysin Jumalan lupauksiin, jotka on merkitty muistiin Raamattuun. He kertovat mielellään kaikille halukkaille rauhaisaa tulevaisuutta koskevasta toivostaan, nimittäin siitä, että uskonnollisista erimielisyyksistä ja kaikista muistakin syistä johtuva väkivalta tulee kuulumaan lopullisesti menneisyyteen. (Jesaja 11:6–9.)

[Alaviitteet]

a Nimet on muutettu.

b Poliittinen puolue, joka on läheisessä yhteydessä IRA:n väliaikaiseen siipeen.

[Kuvat s. 10]

Puolisotilaallista taistelua on ihannoitu seinämaalauksissa kautta Pohjois-Irlannin