Albania

ALBANIA on pieni maa, jonka historia on värikäs ja monivaiheinen. Maan halki on vaeltanut heimoja ja kansoja, se on ollut maailmanvaltojen kiistakapulana, ja vuosikymmeniä se oli täysin eristettynä. Albanian Jehovan todistajilla on ollut paljon vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta Jehova Jumala on antanut heille voimaa ja siunannut heitä suurenmoisella hengellisellä hyvinvoinnilla. Seuraavilla sivuilla luodaan katsaus heidän jännittävään historiaansa ja osoitetaan, miten ”Jehovan käsi” on ollut näiden nöyrien palvelijoiden tukena (Apt. 11:21).

Vuosisatojen ajan ulkovallat taistelivat Albanian herruudesta, ja näiden taistelujen vanavedessä seurasi uskonnollisia konflikteja. 1500-luvun alussa alue oli uskonnollisesti jakautunut: jotkut tunnustautuivat muslimeiksi, toiset ortodokseiksi ja toiset taas roomalaiskatolisiksi.

1800-luvun lopulla Albaniassa nähtiin nationalistista liikehdintää ja maahan perustettiin lukuisia isänmaallisia järjestöjä. Useimmat albanialaiset olivat talonpoikia, ja monet syyttivät köyhyydestään ulkovaltojen vuosia jatkunutta sekaantumista maan asioihin. Vuoteen 1900 tultaessa autonomia ja itsenäisyys olivat nousseet polttaviksi kysymyksiksi, jotka johtivat sotiin Kreikkaa, Serbiaa ja Turkkia vastaan. Lopulta vuonna 1912 Albania julistautui itsenäiseksi.

Myöhemmin hallitus käytännössä lopetti järjestäytyneen uskonnon harjoittamisen. Toisen maailmansodan jälkeen kommunistiset vallanpitäjät  lakkauttivat kaiken uskonnon ja julistivat Albanian maailman ensimmäiseksi ateistiseksi valtioksi.

”ALBANIALAISET TARTTUVAT TOTUUTEEN SUURELLA ILOLLA”

Ennen vuotta 56 apostoli Paavali sanoi, että hän ja hänen toverinsa olivat saarnanneet hyvää uutista perusteellisesti ”aina Illyriaan saakka” (Room. 15:19). Illyria oli Rooman provinssi, joka käsitti osan nykyisin Albaniana tunnetusta alueesta. Varsin todennäköisesti joistakin alueen asukkaista tuli tuolloin tosi kristittyjä, sillä maallisen historian mukaan kristillisyys juurtui Albaniaan ensimmäisellä vuosisadalla.

Tultaessa lähemmäs meidän aikaamme ensimmäinen tosi palvontaa koskeva maininta tältä alueelta on vuodelta 1921. Tällöin John Bosdogiannis kirjoitti Kreetasta Brooklynin Beteliin ja kertoi vierailleensa raamatuntutkisteluluokan luona Ioanninassa (nyk. Pohjois-Kreikassa). Samoihin aikoihin monet albanialaiset asettuivat asumaan Uuteen-Englantiin Yhdysvaltoihin. Heidän joukossaan olivat Thanas (Nasho) Idrizi ja Costa Mitchell. Opittuaan totuuden he kävivät heti kasteella. Veli Idrizi muutti takaisin Albaniaan Gjirokastërin kaupunkiin vuonna 1922. Hän oli ensimmäinen albanialainen, joka palasi kotimaahansa kertomaan Raamatun totuuksia. Jehova  siunasi hänen uhrautuvuuttaan, ja ihmiset alkoivat osoittaa vastakaikua. Pian hänen jälkeensä muitakin totuuden omaksuneita albanialaisia palasi Amerikasta kotimaahansa. Costa Mitchell puolestaan jatkoi saarnaamista albanialaisella kentällä Bostonissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa.

Sokrat ja Thanas Duli (Athan Doulis) syntyivät Albaniassa, mutta heidät vietiin pikkupoikina Turkkiin. Vuonna 1922 Sokrat palasi Albaniaan. 14-vuotias Thanas lähti hänkin sinne seuraavana vuonna etsimään veljeään. Thanas kirjoitti: ”Kun saavuin entiseen kotiimme, en heti löytänyt veljeäni, koska hän oli töissä 200 kilometrin päässä. Mutta löysin Vartiotornin, Raamatun ja Raamatun tutkielmia -kirjasarjan seitsemän osaa sekä raamatullisia aiheita käsitteleviä kirjasia. Ilmeisesti jopa tällä kaukaisella vuoristoseudulla oli aktiivisia raamatuntutkijoita, jotka olivat  olleet Amerikassa ja oppineet siellä ymmärtämään Raamattua ja rakastamaan sitä.” Kun veljekset viimein tapasivat, Sokrat – joka oli jo kastettu raamatuntutkija – ryhtyi heti opettamaan totuutta veljelleen Thanakselle.

Vuonna 1924 Romanian toimisto määrättiin valvomaan vasta avautunutta Albanian kenttää. Vaikka todistustyötä tehtiinkin vielä vähän, vuoden 1926 helmikuun Vartiotornissa kerrottiin: ”Jumalan Harppu sekä Ihannehallitus ja Maailman hätä ovat käännetyt ja painetut maan kielelle, ja melkoisen suuri osa niitä on levitetty kansalle, ja albanialaiset tarttuvat totuuteen suurella ilolla.”

Noihin aikoihin Albaniaa raastoivat poliittiset ristiriidat. Millainen oli Jehovan palvelijoiden tilanne? Thanas kirjoitti: ”Albaniassa oli vuonna 1925 kolme seurakuntaa sekä siellä täällä eri puolilla maata niistä erillään toimivia raamatuntutkijoita.” Hän mainitsi myös, että heidän keskuudessaan vallitseva rakkaus oli jyrkkä vastakohta ympärillä olevien ihmisten riitaisuudelle, itsekeskeisyydelle ja kilpailuhengelle. Vaikka monet albanialaiset lähtivät maasta, jotkut palasivat sinne opittuaan totuuden ja kertoivat innokkaasti sukulaisilleen Kristuksen vastaperustetusta valtakunnasta.

Bostonissa pidettiin sunnuntaiaamuisin albaniankielisiä esitelmiä noin 60 hengen yleisölle. Läsnäolijat olivat antaumuksellisia tutkijoita, jotka halusivat syventyä Raamatun tutkielmia -kirjasarjaan. Myös Jumalan harppu -kirjaa tutkittiin huolellisesti, vaikka siinä olikin jokunen käännösvirhe. (Esimerkiksi kirjan nimen käännöksenä oli aluksi ”Jumalan kitara”.)  Kaikesta huolimatta tämä kirja auttoi monia albanialaisia oppimaan Raamatun totuuden ja rakentamaan vahvan uskon.

”JÄTTÄKÄÄ HEIDÄT SITTEN RAUHAAN!”

Vuonna 1926 Vartiotorni (engl.) mainitsi, että Albaniassa oli ollut Kristuksen kuoleman muistonvietossa läsnä 13 henkeä. Vuoden 1927 Vuosikirjassa (engl.) kerrottiin: ”Albaniassa on vain viitisentoista vihkiytynyttä veljeä, ja he tekevät parhaansa levittääkseen valtakunnan sanomaa.” Lisäksi siinä sanottiin: ”Amerikassa on noin 30 vihkiytynyttä albanialaisveljeä, ja nämä auttavat innokkaasti maanmiehiään hankkimaan totuuden tuntemusta.” Albanian 15 julistajaa iloitsivat siitä, että vuonna 1927 muistonvietossa oli läsnä 27, yli kaksi kertaa niin paljon kuin edellisvuonna.

1920-luvun lopulla Albanian poliittinen tilanne oli edelleen varsin levoton. Ortodoksipiispa Fan Nolin johtama hallitus kaappasi hetkeksi vallan, mutta presidentti Ahmed bei Zogu kukisti hänen hallituksensa ja julisti Albanian kuningaskunnaksi, jossa hänellä, kuningas Zogu I:llä, oli lopullinen sananvalta.

Vuonna 1928 Lazar Nasson, Petro Stavro ja kaksi muuta veljeä matkustivat Yhdysvalloista Albaniaan näyttämään ”Kuvanäytös Luomista”. Samaan aikaan Albaniassa oli käymässä kaksi yhdysvaltalaista pappia – roomalaiskatolinen ja ortodoksipappi – ja he vierailivat kuningas Zogu I:sen luona.

Roomalaiskatolinen pappi varoitti Zogua: ”Olkaa varuillanne!” Sitten hän lisäsi: ”Amerikasta on tullut miehiä aiheuttamaan teille vaikeuksia.”

Ortodoksipappi oli kuitenkin eri mieltä. Hän tunsi nämä veljet, koska he olivat vähän aikaa sitten jättäneet hänen kirkkonsa Bostonissa. ”Jos kaikki  albanialaiset olisivat näiden miesten kaltaisia, teidän ei tarvitsisi lukita palatsinne ovia!” hän sanoi Zogulle.

”Jättäkää heidät sitten rauhaan älkääkä aiheuttako heille harmia!” Zogu vastasi.

Samana vuonna Bostonissa painettiin Ylistyslauluja Jehovalle -laulukirja albaniaksi ja Albanian veljet pääsivät opettelemaan laulujen sanoja ja melodioita. Kaksi suosikkilaulua olivat ”Oi ällös pelkää, lauma pien’ ” ja ”Työhön vain!” Ne vahvistivat veljiä kohtaamaan edessä olevat vaikeat vuodet.

Albanialaiset sanovat yleensä sanottavansa kaunistelematta ja arvostavat suorapuheisuutta. Se mitä muut saattavat pitää kiivaana sananvaihtona, on heistä vain normaalia, eloisaa keskustelua. Kun jokin asia on albanialaisille tärkeä, he paitsi esittävät mielipiteensä hanakasti myös seisovat usein päättäväisesti sanojensa takana. Nämä ominaisuudet ovat varmasti vaikuttaneet heidän suhtautumiseensa hyvään uutiseen.

VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON

Kasvavien poliittisten ja taloudellisten ongelmien vuoksi yhä useammat albanialaiset lähtivät maasta. Jotkut heistä oppivat totuuden Uudessa-Englannissa ja New Yorkissa. Totuus kukoisti kaikkialla, missä oli albanialaisyhdyskuntia. Veljet kaipasivat kovasti lisää kirjallisuutta ja iloitsivat saadessaan albaniaksi kirjaset Valtakunta ja Ratkaisu.

Samoihin aikoihin Albanian viranomaiset takavarikoivat kirjallisuuttamme. Vuonna 1934 Tiedottajassa (nyk. Valtakunnan Palveluksemme) kuitenkin raportoitiin Albaniasta: ”Kirjoitamme teille suurella ilolla, että oikeussihteeri on antanut juuri määräyksen kaikkiin maakuntiin, että meidän kirjallisuuttamme saa tästä lähtien levittää vapaasti, ja että kaikki kirjat  ja kirjaset, jotka eri viranomaiset ovat ottaneet, on annettu takaisin ystäville – –. Nyt on seitsemän veljeä vuokrannut auton, ja he käyvät etäisissä kaupungeissa kirjoja viemässä, samalla kun toiset veljet työskentelevät läheisemmissä seuduissa.” Vuosina 1935 ja 1936 veljet levittivätkin yli 6 500 julkaisua!

”LUULTAVASTI HISTORIAN LAAJIN RADIOLÄHETYS”

”Suunnitteilla luultavasti historian laajin radiolähetys”, ilmoitettiin brittiläisessä Leeds Mercury -lehdessä alkuvuodesta 1936. ”Evankelista tuomari Rutherford pitää puheen Los Angelesissa.” Jehovan todistajien työtä tuolloin johtavan J. F. Rutherfordin puhe oli tarkoitus lähettää radiopuhelinyhteyden avulla eri puolille Yhdysvaltoja ja Isoa-Britanniaa sekä välittää moniin muihin Euroopan maihin. Mercury-lehden artikkelissa todettiin: ”Yhdessä Euroopan maassa puhetta ei varmasti kuulla, nimittäin Albaniassa, jossa ei ole puhelinyhteyksiä.”

Mutta muutama viikko puhetilaisuuden jälkeen Nicholas Christo, joka toimi Bostonin albaniankielisessä seurakunnassa, kirjoitti maailmankeskukseen: ”Haluamme ilmoittaa, että Albaniasta hiljattain saamiemme tietojen mukaan tuomari Rutherfordin puhe ’Kansakuntien erotteleminen’ kuultiin tuossa maassa. Niinpä puheen kuulleiden maiden ennestäänkin pitkä luettelo kasvoi vielä yhdellä maalla. Se vastaanotettiin kahdessa paikassa – – ilmeisesti lyhytaaltolähetyksenä. – – Ystävät olivat aivan haltioissaan, kun he kuulivat tuomari Rutherfordin äänen.”

Miten albanialaiset julistajat johtivat kokouksia ennen kuin Vartiotornia alettiin julkaista albanian kielellä? Useimmat totuuden omaksuneista albanialaismiehistä olivat käyneet kreikkalaisen koulun Etelä-Albaniassa. Niinpä heidän oli helppo  tutkia kreikankielistä Vartiotornia. Jotkut tutkivat lehden italiaksi tai ranskaksi. Kokoukset pidettiin albaniaksi: veljet käänsivät julkaisuja sitä mukaa kuin ohjelmassa edettiin.

Myös Bostonissa käytettiin kreikkalaista lehteä Vartiotornin tutkistelussa, joka pidettiin maanantai-iltaisin albanian kielellä. Monet veljet kaikesta huolimatta valmensivat lapsiaan hyvin, ja vuosien perästä heidän poikansa ja tyttärensä, heidän sisarustensa lapset sekä heidän lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa ryhtyivät kokoaikaiseen palvelukseen. Albanian veljet tulivat niin tunnetuiksi innokkaina saarnaajina, että heistä alettiin yleisesti käyttää nimitystä ungjillorë eli ’evankelistat’.

TODISTUSTA ARVOHENKILÖILLE

Vuonna 1938, vuotta ennen kuin kuningas Zogun monarkia kukistui, kaksi hänen sisartaan matkusti Bostoniin. Englanninkielisessä joulukuun Lohdutus-lehdessä (nyk. Herätkää!) kerrottiin: ”Kun Albanian prinsessat saapuivat Bostoniin, me kaksi, jotka edustimme Jehovan todistajien Bostonin-ryhmän  albaniankielistä osastoa, kävimme heidän hotellissaan ja kerroimme heille Jumalan valtakunnan sanomaa. He ottivat meidät erittäin ystävällisesti vastaan.”

Nämä kaksi todistajaa olivat Nicholas Christo ja hänen sisarensa Lina. Prinsessojen lisäksi he tapasivat viisi muuta arvohenkilöä, esimerkiksi Albanian silloisen Yhdysvaltojen-suurlähettilään Faik Konitzan (Konican). Ennen kokousta ryhmälle luettiin albaniankielinen todistuskortti, jossa selitettiin, miten laajalti totuutta saarnattiin albanialaisten keskuudessa. Siinä sanottiin muun muassa: ”Iloksemme voimme kertoa, että tätä sanomaa on saarnattu Albaniassakin useita vuosia ja että kymmeniätuhansia kirjoja on levitetty Albanian viranomaisten ja kansan valistukseksi ja lohduksi.”

Suurlähettiläs Konitza sanoi prinsessoille: ”He [Jehovan todistajat] toivovat teidän käyttävän vaikutusvaltaanne, jotta he voisivat saarnata Albaniassa kenenkään häiritsemättä. Heidän uskontonsa on ’uusi’, ja he uskovat, että maailma [nykyinen maailmanjärjestelmä] loppuu pian ja sen jälkeen Kristus hallitsee ja jopa kuolleet herätetään silloin eloon.”

Miten suurlähettiläs Konitza tiesi näin paljon Valtakunnan sanomasta? Lohdutus-lehdessä kerrottiin, että ”eräs todistaja, ennen kuin hän tuli totuuteen vuosia sitten, oli tuntenut hänet hyvin – – ja keskustellut hänen kanssaan useita kertoja totuudesta”.

TOINEN MAAILMANSOTA TUO KOETUKSIA

Italia otti Albanian hallintaansa 1930-luvulla, ja kuningas Zogu perheineen pakeni maasta vuonna 1939. Maahan tunkeutuneet italialaiset fasistijoukot kielsivät kirjallisuutemme ja julistivat laittomaksi saarnaamistyön, jota tehtiin 50 todistajan voimin. Kesällä 1940 takavarikoitiin noin 15 000 julkaisua. Elokuun  kuudentena päivänä fasistit pidättivät Këlcyrëssä yhdeksän veljeä ja sulkivat heidät selliin, joka oli kaksi metriä kertaa neljä metriä. Myöhemmin veljet siirrettiin Tiranassa olevaan vankilaan. Heitä pidettiin vangittuina kahdeksan kuukautta ilman oikeudenkäyntiä, ja sitten heille langetettiin tuomiot, joiden pituudet vaihtelivat kymmenestä kuukaudesta kahteen ja puoleen vuoteen.

Yleensä omaiset toivat vangeille ruokaa. Mutta entä nyt kun perheen elättäjät olivat itse telkien takana? Miten he pystyisivät huolehtimaan itsestään?

”Saimme 800 grammaa kuivaa leipää, kolme kiloa hiiliä ja saippuapalan joka viidestoista päivä”, muisteli Nasho Dori. ”Jani Kominolla ja minulla oli sen verran rahaa, että pystyimme ostamaan kilon papuja. Keitimme hiilitulella pavut, joita toiset vangit sitten ostivat muutaman lusikallisen kerrallaan. Aika pian meillä oli viisi suurta papupataa porisemassa. Lopulta saimme kokoon niin paljon rahaa, että pystyimme ostamaan vähän lihaa.”

Talvella 1940–41 kreikkalaiset joukot tunkeutuivat Etelä-Albaniaan ja pakottivat sikäläiset miehet liittymään riveihinsä. Kun eräässä kylässä asuva veli kieltäytyi sanoen olevansa puolueeton, sotilaat retuuttivat häntä tukasta ja mukiloivat hänet tajuttomaksi.

”Vieläkö hangoittelet vastaan?” tiuskaisi komentava upseeri veljen palatessa tajuihinsa.

”Olen yhä puolueeton!” veli sanoi.

Turhautuneina sotilaat päästivät hänet menemään.

Joitakin päiviä myöhemmin upseeri meni tuon pahoinpidellyn veljen kotiin ja kiitteli häntä rohkeudesta. ”Tapoin muutama päivä sitten 12 italialaista ja  sain ansiomitalin”, hän kertoi. ”Mutta minulla on huono omatunto ja häpeän käyttää mitaliani. Pidän sitä taskussa, koska tiedän sen olevan merkki rikollisesta toiminnasta.”

UUDET VALLANPITÄJÄT, SAMAT KOETUKSET

Taistelujen ja sodan aiheuttaman sekasorron keskellä Albanian kommunistinen puolue koetti vaivihkaa saada jalansijaa, vaikka fasistit yrittivät pitää ohjakset käsissään. Vuonna 1943 kommunisteja vastaan taistelevat sotilaat sieppasivat erään veljen, tyrkkäsivät hänet kuorma-autoon, veivät hänet rintamalle ja ojensivat hänelle kiväärin. Hän kieltäytyi ottamasta asetta.

”Olet kommunisti!” huusi komentaja. ”Jos olisit kristitty, taistelisit niin kuin papitkin!”

Komentaja käski sotilaiden tappaa veljen. Juuri kun teloituskomennuskunta oli tulittamaisillaan, paikalle saapui toinen päällystön jäsen, joka kysyi, mitä oli tekeillä. Kun hän sai kuulla veljen puolueettomuudesta, hän kumosi ampumiskäskyn, ja veli vapautettiin.

Syyskuussa 1943 fasistit vetäytyivät ja saksalaisjoukot tunkeutuivat maahan ja surmasivat yhdessä yössä 84 tiranalaista. Satoja lähetettiin keskitysleireille. Veljet kirjoittivat koneella rohkaisevia ja toivoa antavia raamatullisia ajatuksia. Aina kun yksi sai viestin luettua, häntä pyydettiin palauttamaan se, jotta se voitiin antaa jollekulle toiselle. Veljet jatkoivat todistamista niiden muutamien kirjasten avulla, jotka he olivat piilottaneet. Saarnaamistyössä heillä oli käytössään vain osia Raamatusta. Koko Raamattu  saatiin albaniaksi vasta 1990-luvun puolivälissä.

Vuoteen 1945 tultaessa 15 veljeä oli kärsinyt vankeusrangaistuksen. Kaksi heistä oli viety keskitysleireille; toinen kidutettiin leirillä kuoliaaksi. Tilanne oli ironinen: Albaniassa veljiä vainottiin siksi, etteivät he liittyneet akselivaltojen joukkoihin, kun taas Yhdysvalloissa albanialaisveljiä vangittiin siksi, etteivät he taistelleet akselivaltoja vastaan.

Sodan runtelemassa Albaniassa takavarikkoon otettua kirjallisuutta säilytettiin tullikamarilla. Erään taistelun tiimellyksessä tullirakennus romahti, ja paljon kirjallisuuttamme sinkoutui kadulle. Myöhemmin uteliaat ohikulkijat poimivat maasta kirjoja ja kirjasia ja alkoivat lukea niitä. Veljet keräsivät nopeasti talteen jäljelle jääneet julkaisut.

Vuonna 1944 saksalaisjoukot vetäytyivät Albaniasta ja kommunistiarmeija perusti maahan väliaikaishallituksen. Veljet anoivat heti lupaa painaa uudelleen kirjasia, mutta heidän pyyntönsä evättiin. ”Vartiotorni hyökkää papistoa vastaan”, veljille sanottiin, ”ja Albaniassa me edelleen tunnustamme papiston.”

SOTA PÄÄTTYY MUTTA VAINO JATKUU

Uusi kommunistihallitus kiristi verotusta ja otti haltuunsa kiinteistöjä, tehtaita, liikeyrityksiä, kauppoja ja elokuvateattereita. Ihmiset eivät saaneet ostaa, myydä eivätkä vuokrata maata, ja maataloustuotteet piti luovuttaa valtiolle. Albania julistautui Albanian kansantasavallaksi 11. tammikuuta 1946. Kommunistinen puolue voitti vaalit ja perusti hallituksen, jonka pääministeriksi tuli Enver Hoxha.

Kouluja avattiin ja lapsia opetettiin lukemaan, vaikka hallitus ei halunnut kenenkään lukevan kirjallisuutta, joka ei puoltanut kommunismia. Julkaisujamme takavarikoitiin. Lisäksi valtio otti haltuunsa  veljien pienen paperivaraston ja heidän muutamat kirjoituskoneensa.

Joka kerta kun veljet yrittivät saada luvan julkaista kirjallisuutta, heidän pyyntönsä torjuttiin ja heitä uhkailtiin. Mutta he pysyivät lujina. Veljet sanoivat viranomaisille: ”Meillä on Jehovan antama vastuu kertoa albanialaisille hänen tarkoituksestaan, mutta te estätte meitä. Vastuu on nyt teidän harteillanne.”

Vastaukseksi tähän vallanpitäjät ikään kuin sanoivat: ”Albanian herruus kuuluu meille; me emme suvaitse teokratiaa emmekä piittaa veljistä sen paremmin kuin heidän Jumalastaan Jehovasta, jota emme tunnusta!” Veljet kertoivat edelleen hyvää uutista pelottomasti, missä ja milloin se vain oli mahdollista.

Äänestäminen tuli pakolliseksi vuonna 1946, ja jokaista, joka uskalsi jättää äänestämättä, pidettiin valtion vihollisena. Kokoukset kiellettiin lailla, ja saarnaaminen oli rikos. Miten veljet reagoivat?

Tiranan viitisentoista veljeä järjestivät saarnaamiskampanjan vuonna 1947. Heidät pidätettiin heti. Heidän Raamattunsa revittiin ja heitä kidutettiin. Kun heidät vapautettiin, heitä kiellettiin matkustamasta mihinkään ilman poliisin lupaa. Sanomalehdissä pilkattiin Jeesusta ja Jehovaa.

 Kun Bostonissa asuvat albanialaisveljet saivat kuulla tästä, he kirjoittivat 22. maaliskuuta 1947 Enver Hoxhalle kunnioittavan kaksisivuisen kirjeen Albanian Jehovan todistajien tilanteesta. He selittivät, etteivät todistajat ole uhka hallitukselle, ja osoittivat, että uskonnolliset vastustajat olivat levittäneet vääriä syytöksiä, koska julkaisumme paljastivat heidän epäkristillisen toimintansa. Lopuksi kirjeessä sanottiin: ”Kun herra Kapon johtama Albanian YK-valtuuskunta tuli vierailulle Bostoniin, menimme hänen hotelliinsa. Herra Kapo otti meidät avoimen ystävällisesti vastaan ja kuunteli meitä ennakkoluulottomasti.” Hysni Kapo oli useita vuosia yksi Albanian korkea-arvoisimmista viranomaisista. Tästä vetoomuksesta huolimatta ongelmat Albaniassa vain kasvoivat.

Vuonna 1947 Albania liittoutui Neuvostoliiton ja Jugoslavian kanssa. Lisäksi Albanian ja Kreikan välillä oli konflikteja. Seuraavana vuonna Albania katkaisi siteet Jugoslaviaan ja lähentyi Neuvostoliittoa. Kaikkia, jotka eivät tukeneet hallituksen ideologiaa, hyljeksittiin. Veljien puolueettomuus lisäsi entisestään vastustusta ja vihamielisyyttä.

Esimerkiksi vuonna 1948 eräässä pienessä kylässä Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa kokoontui viettämään kuusi julistajaa. Poliisi ryntäsi kokoukseen ja hakkasi veljiä ja sisaria tuntikausia ennen kuin päästi heidät menemään. Muutaman viikon kuluttua veli, joka oli pitänyt muistonviettopuheen, pidätettiin ja häntä seisotettiin 12 tuntia. Keskiyöllä poliisipäällikkö ärähti: ”Miksi sinä rikoit lakia?”

”Emme voi asettaa valtion lakia Herran lain yläpuolelle!” veli vastasi.

Raivoissaan poliisipäällikkö läimäytti veljeä, ja kun hän näki veljen kääntävän päätään sivulle, hän kysyi: ”Mitä sinä teet?”

 ”Sanoin äsken, että olemme kristittyjä”, veli vastasi. ”Jeesus opetti, että jos joku lyö meitä, meidän tulee kääntää toinenkin poski.”

”Koska Herranne käskee tekemään niin, minähän en häntä tottele enkä lyö sinua enää!” murahti poliisipäällikkö äkeissään. ”Painu tiehesi!”

”AION JATKAA SAARNAAMISTA”

Tiranalainen Sotir Ceqi oli harras ortodoksi. Hän oli lapsena sairastanut luutuberkuloosin, ja hänellä oli tuskallinen kipu jaloissaan. Kun hän oli 17-vuotias, hän vaipui niin syvään masennukseen, että päätti tehdä itsemurhan hyppäämällä junan alle. Vähän ennen kuin hänen piti toteuttaa aikomuksensa, hänen luokseen tuli Leonidha Pope, joka oli hänen sukulaisensa. Tietämättä Sotirin suunnitelmista Leonidha kertoi hänelle, että Jeesus paransi sairaita ja että maan päälle tulisi paratiisi. Lisäksi hän antoi Sotirille Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset, joita tämä alkoi heti lukea.

”Se oli kuin vettä janoiselle”, Sotir kuvaili. ”Olin löytänyt totuuden!”

Vaikkei Sotir tällä haavaa enää tavannutkaan Leonidhaa, hän päätteli muutaman päivän kuluttua: ”Raamatussa kerrotaan, että Jeesus saarnasi. Kaikki apostolit ja opetuslapset saarnasivat. Ilmeisesti minunkin täytyy siis saarnata.”

Niinpä Sotir ryhtyi tuumasta toimeen. Kreikkalaiset kirjoitukset toisessa kädessä ja kainalosauva toisessa hän kulki rohkeasti ovelta ovelle.

Noina vuosina valtion sisäisestä turvallisuudesta vastasi Sigurimi eli salainen poliisi. Se piti valppaasti silmällä kaikkea, mikä saattaisi uhata kommunismia, joten Sotirin rohkea saarnaaminen ei jäänyt siltä huomaamatta.  Hänet otettiin kiinni, hän oli pidätettynä tuntikausia, häntä pahoinpideltiin ja kiellettiin saarnaamasta.

Kun Sotir vapautettiin, hän otti yhteyttä Leonidhaan. Tämä vei hänet Spiro Karajani -nimisen lääkärin luo, joka oli muutamaa vuotta aiemmin oppinut totuuden. Spiro hoiti Sotiria ja myös auttoi häntä ymmärtämään totuutta paremmin.

Spiro neuvoi Sotiria: ”Jos sinut vielä pidätetään, laske jokainen sana ja rivi ennen kuin allekirjoitat mitään. Vedä viiva paperilla olevan tekstin perään. Älä jätä tyhjää tilaa. Lue kaikki tarkkaan. Pidä huoli, että vahvistat nimikirjoituksellasi vain sen, mitä olet todella sanonut.”

Vain kaksi päivää myöhemmin poliisi tapasi Sotirin taas saarnaamasta. Poliisiasemalla hänen käskettiin allekirjoittaa lausunto. Juuri kun hän oli panemassa nimeään paperiin, hän muisti Spiron neuvon. Vaikka poliisit painostivat Sotiria allekirjoittamaan nopeasti, hän luki kiirehtimättä joka sanan.

Hän sanoi: ”Valitettavasti en voi allekirjoittaa tätä. En ole sanonut näin. Jos allekirjoittaisin tämän dokumentin, valehtelisin enkä voi valehdella.”

Sen jälkeen poliisit pieksivät Sotiria köydestä tekemällään ruoskalla useita tunteja. Koska hän ei  vieläkään suostunut yhteistyöhön, he pakottivat häntä pitelemään kahta johtoa ja antoivat hänelle useita tuskallisia sähköiskuja.

Sotir muisteli myöhemmin: ”Kun kipu alkoi olla lähes sietämätöntä, rukoilin kyyneleet silmissä. Yhtäkkiä ovi lennähti auki. Ovella seisoi poliisipäällikkö. Hän katsahti sisään ja käänsi sitten nopeasti päänsä. ’Lopettakaa!’ hän käski. ’Teillä ei ole lupaa tuohon!’ ” Kaikki tiesivät varsin hyvin, että kiduttaminen oli lainvastaista. Poliisit lakkasivat kiduttamasta Sotiria mutta eivät painostamasta allekirjoittamaan dokumenttia. Hän kieltäytyi edelleen.

”Sinä voitit!” he sanoivat lopulta. Vastahakoisesti he kirjoittivat muistiin lausunnon, jonka Sotir oli itse esittänyt ja jossa hän antoi erinomaista todistusta. He ojensivat asiakirjan Sotirille. Vaikka häntä oli hakattu tuntikausia ja hänelle oli annettu sähköiskuja, hän luki huolellisesti joka sanan. Jos virke päättyi keskellä sivua, hän veti viivan virkkeen perään.

”Mistä ihmeestä olet oppinut tuon?” poliisit kysyivät hämmästyneinä.

”Jehova on opettanut minua olemaan allekirjoittamatta sellaista, mitä en ole sanonut”, Sotir vastasi.

”Hyvä on, mutta kukas sinulle nämä antoi?” kysyi muuan poliisi ja ojensi Sotirille palan leipää ja juustoa. Siinä vaiheessa kello oli jo yhdeksän illalla ja Sotirilla oli kiljuva nälkä, koska hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. ”Saitko nämä Jehovalta? Et, vaan meiltä.”

”Jehovan huolenpito voi ilmetä monella tavalla”, Sotir vastasi. ”Hän vain pehmitti teidän sydämenne.”

Poliisit sanoivat tuskastuneina: ”Päästämme sinut menemään, mutta jos taas saarnaat, tiedät, mitä tapahtuu.”

 ”Älkää sitten päästäkö minua, koska aion jatkaa saarnaamista.”

”Muistakin olla kertomatta kenellekään, mitä täällä tapahtui!” poliisi sanoi tiukasti.

”Jos sitä kysytään, en voi valehdella”, Sotir vastasi.

”Ja nyt ulos täältä!” poliisi karjui.

Sotir oli yksi niistä monista, joita kidutettiin tällä tavalla. Vasta tämän uskonkoetuksen jälkeen hänet kastettiin.

Vuosikausia postia sensuroitiin ja Albaniasta tihkui vain summittaisia tietoja. Kun matkustaminen ja kokouksissa käyminen muuttuivat entistä vaarallisemmiksi, eri puolilla maata asuvat veljet menettivät vähitellen yhteyden toisiinsa. Ilman keskusorganisaatiota oli vaikea saada selvää kuvaa siitä, mitä tapahtui. Joka tapauksessa totuuteen tulevien määrä kasvoi edelleen. Vuonna 1940 Albaniassa oli yhteensä 50 veljeä ja sisarta, ja vuonna 1949 heitä oli 71.

TEOKRAATTISTA KASVUA KESKELLÄ POLIITTISTA JÄNNITYSTÄ

1950-luvulla kaikkia kontrollitoimia tiukennettiin. Poliittinen jännitys Albanian ja Kreikan välillä kiristyi. Diplomaattisuhteet Englantiin ja Yhdysvaltoihin olivat olemattomat. Jopa suhteet Neuvostoliittoon rakoilivat pahasti. Albania sulkeutui kuoreensa, ja  kaikkia yhteyksiä ulkomaailmaan alettiin valvoa tarkasti.

Kaksi veljeä onnistui kuitenkin joskus lähettämään kirjeitä ja postikortteja Sveitsin veljille. Nämä vastasivat ranskaksi tai italiaksi käyttämällä koodikieltä. Postikorttien välityksellä Albanian veljet saivat tietää vuonna 1955 pidetystä Nürnbergin konventista. Kun he kuulivat saksalaisveljien olevan vapaita Hitlerin hallinnon päätyttyä, se rohkaisi heitä pysymään lujina uskossa.

Vuoteen 1957 tultaessa Albania raportoi, että siellä oli 75 julistajaa. Vaikkei tarkkoja lukuja ollutkaan saatavilla, vuoden 1958 Vuosikirja (engl.) kertoi, että ”muistonvietossa oli ollut läsnä melkoinen joukko ja että Albanian veljet saarnaavat edelleen”.

Vuoden 1959 Vuosikirjassa (engl.) sanottiin: ”Nämä uskolliset Jehovan todistajat tekevät jatkuvasti voitavansa. He ovat puhuneet totuudesta avoimesti toisille ja yrittäneet jopa julkaista jotakin. He ovat kiitollisia siitä, että he ovat toisinaan saaneet ruokaa ajallansa, mutta ilmeisestikin kommunistiset vallanpitäjät ovat katkaisseet kaikki yhteydet ulkomaailmaan.” Lopuksi todettiin: ”Vaikka sikäläiset vallanpitäjät voivat eristää Albanian veljet muista uuden maailman yhteiskuntaan kuuluvista, he eivät voi estää heitä saamasta Jumalan pyhää henkeä.”

TAISTELU JATKUU

Jokaisen odotettiin tuolloin pitävän mukanaan sotilashenkilökorttia. Ellei sitä ollut, menetti työpaikkansa tai joutui vankilaan. Niinpä Nasho Dori ja Jani Komino passitettiin taas kuukausiksi telkien taakse. Vaikka muutamat tinkivät kannastaan pelätessään menettävänsä työpaikkansa, uskollisten veljien ydinjoukko vietti vuonna 1959 muistonviettoa ja monet  jatkoivat saarnaamista pelottomasti.

Vuonna 1959 oikeusministeriö lakkautettiin eikä lakimiesten enää annettu harjoittaa ammattiaan. Kommunistinen puolue laati itse kaikki lait ja valvoi niiden soveltamista käytäntöön. Niitä jotka eivät äänestäneet vaaleissa, pidettiin vihollisina. Pelko ja epäluulo levisivät kaikkialle.

Albanian veljien lähettämistä viesteistä ilmeni, että he elivät hyvin koettelevissa oloissa mutta olivat päättäneet pysyä uskollisina. Brooklynin maailmankeskus yritti koko ajan pitää yhteyttä heihin. Yhdysvalloissa asuvaa John Marksia, joka oli syntynyt Etelä-Albaniassa, pyydettiin hankkimaan Albanian viisumi.

Puolentoista vuoden kuluttua John onnistui saamaan viisumin, mutta hänen vaimonsa Helen ei. John saapui helmikuussa 1961 Durrësiin, mistä hän jatkoi matkaa Tiranaan. Siellä hän tapasi sisarensa Melpon, joka oli ilmaissut kiinnostusta totuutta kohtaan. Heti seuraavana päivänä Melpo auttoi Johnia saamaan yhteyden veljiin.

John keskusteli veljien kanssa pitkään ja antoi heille kirjallisuutta, jota hän oli piilottanut matkalaukkunsa  salalokeroon. Veljet olivat innoissaan. Heidän luonaan ei ollut käynyt Albanian ulkopuolella asuvia todistajia yli 24 vuoteen.

John laskeskeli, että viidessä kaupungissa oli 60 veljeä ja pikkukylissä vielä jokunen lisää. Tiranan veljet yrittivät kokoontua salaa joka sunnuntai tarkastelemaan julkaisuja, joita he olivat piilotelleet vuodesta 1938 lähtien.

Koska Albanian veljien yhteydet järjestöön olivat pitkään olleet hyvin heikot, heidän tietonsa järjestöstä ja viimeisimmistä totuuksista piti saattaa ajan tasalle. Esimerkiksi niin veljet kuin sisaretkin johtivat kokouksia ja sisaret pitivät jopa rukouksia. John kirjoitti myöhemmin: ”Veljiä arvelutti, miten sisaret mahtaisivat suhtautua uusiin järjestelyihin, joten he pyysivät minua selittämään ne sisarille yksityisesti, ja tein niin. Ilokseni näin sisarten hyväksyvän ne.”

Nämä uskolliset palvelijat tukivat innokkaasti Valtakunnan työtä, vaikka he olivat köyhiä. John huomasi muun muassa, että kaksi iäkästä gjirokastërilaista veljeä oli pikkuhiljaa ”säästänyt vähistä rahoistaan voidakseen antaa lahjoituksen Seuralle”. Kumpikin oli pannut syrjään noin sadan euron arvosta kultakolikkoja.

Tiranan veljet ottivat arvostavasti vastaan kirjasen Saarnaaminen ja opettaminen rauhassa ja ykseydessä. Siinä neuvottiin, miten seurakuntien tulisi toimia silloinkin kun työ on kielletty. Maaliskuussa John järjesti muistonvieton, joka pidettiin Tiranassa Leonidha Popen kotona, ja läsnä oli 37 henkeä. Heti puheen jälkeen John lähti laivalla takaisin Kreikkaan.

Kun päätoimiston veljet olivat tarkastelleet Johnin Albanian-vierailusta laatimaa raporttia, he määräsivät Leonidha Popen, Sotir Papan ja Luçi Xhekan  huolehtimaan Tiranan seurakunnasta ja Albanian työstä. Kierrosvalvojaksi nimitettiin Spiro Vruho. Hänen oli määrä vierailla seurakunnissa ja tavata iltaisin veljiä, pitää puheita ja keskustella julkaisuista. Järjestö yritti kaikin tavoin auttaa Albanian veljiä vahvistumaan hengellisesti ja pääsemään ajan tasalle.

Koska postia sensuroitiin tiukasti, järjestö ei tietenkään voinut antaa tarvittavaa ohjausta virallisessa kirjeessä. Sen sijaan John välitti Albanian veljille tietoja vähän kerrallaan julkaisujen sivuille viittaavien koodien avulla. Pian saatiin raportteja, jotka osoittivat, että he olivat ymmärtäneet asiat aivan oikein. Kolmen tiranalaisveljen muodostaman maakomitean työ oli käynnistynyt, ja Spiro vieraili seurakunnissa säännöllisesti.

Albanian veljien oli keksittävä uusia tapoja lähettää kenttäpalvelusraportit päätoimistoon. He muun muassa lähettivät postikortteja joillekin ulkomailla asuville veljille ja kirjoittivat raportit ohutkärkisellä kynällä koodikielellä postimerkin alle. Esimerkiksi he saattoivat kirjoittaa sen sivun numeron, jolla kirjasessa Saarnaaminen ja opettaminen käsiteltiin aihetta ”Julistajat”, ja merkitä sivunumeron viereen siinä kuussa raportoineiden julistajien määrän. Vuosien ajan kommunikointi Albanian veljien kanssa toimi tähän tapaan.

HYVÄN ALUN JÄLKEEN TAKAISKU

Maakomitea työskenteli kovasti puhtaan palvonnan hyväksi, mutta vaikeuksia oli pian tulossa. Vuonna 1963 Melpo Marks kirjoitti veljelleen Johnille, että kaksi maakomitean kolmesta veljestä – Leonidha Pope ja Luçi Xheka – olivat ”poissa perheidensä luota” eikä kokouksia pidetty. Myöhemmin saatiin viesti, että  Spiro Vruho oli sairaalassa ja Luçi Xheka sairaana, ja samassa yhteydessä viitattiin Apostolien tekojen 8:1, 3:een, jossa kerrotaan tarsolaisen Saulin lähettäneen kristittyjä vankilaan. Mistä oli kyse?

Leonidha Pope, Luçi Xheka ja Sotir Ceqi olivat työssä tehtaassa, jossa kommunistisen puolueen jäsenet esitelmöivät työntekijöille kommunistisista ihanteista. Eräänä päivänä evoluutiota käsittelevän puheen aikana Leonidha ja Luçi nousivat seisomaan ja sanoivat: ”Ei! Ihminen ei ole tullut apinasta!” Seuraavana päivänä molemmat vietiin pois perheidensä luota ja karkotettiin pakkotyöhön kaukaisiin kaupunkeihin. Tästä rangaistuksesta käytettiin nimitystä internim (internointi eli eristäminen). Luçi lähetettiin Gramshin vuoristoon. Koska Leonidhaa pidettiin ”johtohahmona”, hänet passitettiin karulle, kylmälle Burrelin vuoristoseudulle. Hän pääsisi palaamaan kotiinsa Tiranaan vasta seitsemän vuoden kuluttua.

Vuoden 1964 elokuuhun tultaessa kokoustoiminta oli käytännössä lakannut. Niistä niukoista tiedoista, joita Albaniasta saatiin, kävi selville, että veljet olivat Sigurimin tarkassa valvonnassa. Eräässä postimerkin alla olevassa viestissä luki: ”Rukoilkaa Herraa meidän puolestamme. Kirjallisuustakavarikkoja talosta taloon. Meidän ei anneta tutkia. Kolme internimissä.” Aluksi luultiin, että veljet Pope ja Xheka oli vapautettu,  koska vain he tiesivät viestien kirjoittamisesta postimerkkien alle. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että nuo tiedot oli lähettänyt Luçin vaimo Frosina.

Johtavat veljet oli lähetetty pois. Sigurimin valvovien silmien alla todistajat eivät voineet kommunikoida keskenään. Internimiin joutuneet veljet antoivat kuitenkin erinomaista todistusta kaikille, joita he tapasivat. Gramshilaisilla oli tapana sanoa: ”Ungjillorë [evankelistat] ovat täällä. He eivät mene armeijaan, mutta he rakentavat siltamme ja korjaavat generaattorimme.” Nämä uskolliset veljet hankkivat hyvän maineen, joka säilyi läpi vuosikymmenten.

ATEISTINEN VALTIO SYNTYY

Poliittisella rintamalla Albania katkaisi siteet Neuvostoliittoon ja tiivisti yhteistyötään Kiinan kanssa. Kommunistinen ideologia valtasi alaa nopeasti. Jotkut albanialaiset alkoivat jopa pukeutua samalla tavalla kuin Kiinan kommunistisen puolueen puhemies Mao Tse-tung. Vuoteen 1966 mennessä Enver Hoxha oli lakkauttanut sotilasarvot. Eriäviä mielipiteitä ei epäluottamuksen ilmapiirissä suvaittu.

Valtiojohtoiset sanomalehdet alkoivat julkaista uskonnonvastaisia artikkeleita, joissa uskontoa sanottiin ”vaaralliseksi ainekseksi”. Durrësissa opiskelijat tuhosivat kirkon puskutraktorilla. Uskonnollisia rakennuksia hävitettiin tiheään tahtiin kaupungissa toisensa perään. Hallitus lietsoi uskonnonvastaista mielialaa, ja vuonna 1967 Albaniasta tuli ensimmäinen täysin ateistinen valtio. Muissa kommunistisissa valtioissa uskontoa valvottiin, mutta Albaniassa sitä ei suvaittu lainkaan.

Islamilaisia, ortodoksisia ja roomalaiskatolisia pappeja vangittiin heidän poliittisen toimintansa vuoksi. Monet papit selvisivät suuremmitta ongelmitta,  koska he antoivat myöten ja yksinkertaisesti luopuivat uskonnon harjoittamisesta. Muutamia historiallisesti arvokkaita uskonnollisia rakennuksia muutettiin museoiksi. Mitään uskonnollisia symboleja eikä palvontapaikkoja hyväksytty: ei ristejä eikä ikoneja, ei moskeijoita eikä minareetteja. Sanaa ”Jumala” käytettiin vain halventavasti. Olojen näin muuttuessa veljien asema vaikeutui.

1960-luvulla jotkut todistajat nukkuivat pois. Jäljellä olevat yksittäiset julistajat puolustivat yhä totuutta parhaansa mukaan, mutta edes sellaiset, jotka olivat jossakin määrin kiinnostuneita, eivät uskaltaneet kuunnella heitä.

RAKKAUS TOTUUTEEN EI SAMMUNUT

Vuonna 1968 Gole Flloko kirjoitti heikentyvästä terveydestään John ja Helen Marksille. Saarnaaminen oli laitonta, ja kokoukset oli kielletty. Yli 80-vuotias Gole kertoi kuitenkin, että hän puhui säännöllisesti ystävilleen ja niille, joita hän tapasi torilla, puistossa tai kahviloissa. Vähän tämän jälkeen Gole kuoli uskollisena. Mikään ei voinut sammuttaa hänen horjumatonta rakkauttaan Jehovaan ja totuuteen. Sama piti paikkansa monista albanialaisista.

Ikääntyvä kierrosvalvoja Spiro Vruho ei enää pystynyt vierailemaan seurakunnissa entiseen malliin. Alkuvuodesta 1969 hänet löydettiin kuolleena kaivon pohjalta. Sigurimi ilmoitti, että hän oli tehnyt itsemurhan. Mutta oliko se totta?

Spiron väitettiin jättäneen itsemurhaviestin, jossa hän sanoi olevansa masentunut, mutta viesti ei ollut hänen käsialaansa. Lisäksi varmistui, että Spiro oli ennen kuolemaansa ollut hyvällä mielellä. Sitä paitsi hänen kaulassaan näkyi selviä mustelmia, jotka viittasivat jonkinlaiseen pahoinpitelyyn. Kaivosta ei löytynyt  köyttä, johon hän olisi voinut hirttäytyä, eikä hänen keuhkoissaan ollut vettä.

Kuten vuosia myöhemmin paljastui, Spirolle oli sanottu, että jos hän ei äänestäisi, hänet ja hänen perheensä pantaisiin vankilaan eikä heille enää annettaisi elintarvikkeiden hankkimiseen tarvittavia ostokortteja. Tiranan veljet saivat selville, että Spiro oli tapettu päivää ennen vaaleja ja heitetty sitten kaivoon. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun valheellisia itsemurharaportteja käytettiin Jehovan todistajia vastaan.

ERISTYKSEN VUOSIKYMMEN

Vuonna 1971 Jehovan todistajat ympäri maailman iloitsivat, kun Brooklynissa New Yorkissa toimivaan hallintoelimeen otettiin uusia jäseniä. Odotukset olivat korkealla, kun ilmoitettiin järjestelystä, jonka mukaan seurakuntiin alettaisiin nimittää vanhimpia ja avustavia palvelijoita. Meni kuitenkin vuosia ennen kuin Albanian veljet kuulivat näistä järjestössä tapahtuneista muutoksista. He saivat niistä tiedon, kun Yhdysvalloista turisteina tulleet todistajat tapasivat lyhyesti tiranalaisen sisaren Llopi Bllanin. Yhdysvaltalaisveljille selvisi, ettei kokouksia pidetty. Lisäksi heille kerrottiin, että Tiranassa oli vain kolme aktiivista todistajaa, vaikka todellisuudessa heitä oli enemmän.

Kosta Dabe oli asunut  vuodesta 1966 lähtien Kreikassa ja yrittänyt saada viisumin voidakseen palata synnyinmaahansa Albaniaan. Tämä 76-vuotias veli halusi opettaa totuuden lapsilleen. Koska hänelle ei myönnetty viisumia, hän näytti Albanian rajalla Yhdysvaltojen passia ja pääsi maahan mutta tiesi, ettei ehkä koskaan voisi poistua sieltä.

Eräs Yhdysvalloissa asuva albanialaispariskunta teki turistimatkan Albaniaan vuonna 1975. He kirjoittivat, että valvonta oli ”tiukempaa kuin koskaan” ja että Jehovan todistajia pidettiin tarkoin silmällä. Viralliset turistioppaat, joista monet kuuluivat Sigurimiin, kulkivat ulkomaalaisten mukana joka paikkaan. Ulkomaalaisten lähdettyä Sigurimi kohdisti huomionsa niihin, joihin nämä olivat olleet yhteydessä. Turisteihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja torjuvasti. Ihmiset pelkäsivät ulkomaalaisia.

Marraskuussa 1976 Kosta Dabe kirjoitti, että Vlorëssa oli ollut muistonvietossa läsnä viisi henkeä. Hän tiesi, että sekä Përmetin että Fierin kaupungissa muistonviettoa oli viettänyt yksi todistaja. Tiranassa oli ollut koolla kaksi henkeä yhdessä paikassa ja neljä toisessa. Hänen tietojensa mukaan vuonna 1976 muistonvietossa oli siis ollut läsnä ainakin 13.

Vuosia myöhemmin sisar Kulla Gjidhari muisteli, kuinka hän oli  viettänyt muistonviettoa: ”Aamulla leivoin leipää ja otin esiin viinin. Illan tullen vedin verhot ikkunoiden eteen ja hain Raamatun, jonka olin piilottanut WC-istuimen taakse. Luin Matteuksen 26. luvusta, miten Jeesus asetti kuolemansa muistonvieton. Rukoilin, nostin leivän ja laskin sen sitten alas. Luin vielä joitakin jakeita Matteuksesta, rukoilin jälleen, kohotin viinin ja laskin sen sitten alas. Sen jälkeen lauloin laulun. Olin fyysisesti yksin, mutta tunsin kuuluvani maailmanlaajuiseen veljesjoukkoon!”

Kullan suku oli pieni. Spiro Karajani oli adoptoinut hänet jo lapsena, ja Kulla asui Spiron ja tämän tyttären Penellopin kanssa Tiranassa. Spiro kuoli vuoden 1950 vaiheilla.

ALBANIASTA ENTISTÄ ERISTYNEEMPI

Uusi eristyneisyyden aikakausi alkoi vuonna 1978, kun Albania katkaisi suhteet Kiinaan. Uuden perustuslain nojalla Albaniasta pyrittiin tekemään täysin omavarainen, ja tiukat ohjeet säätelivät kaikkia elämänalueita, mukaan luettuina teatteri, baletti, kirjallisuus ja kuvataiteet. Kumoukselliseksi luokiteltu klassinen musiikki kiellettiin. Vain ne kirjoittajat, joille oli myönnetty lupa, saivat omistaa kirjoituskoneen. Sigurimi kuulusteli jokaista, jonka huomattiin katselevan muiden maiden televisio-ohjelmia.

Sortotoimet olivat ankaria, mutta maahan turisteina saapuneet itävaltalaiset, ruotsalaiset, saksalaiset, sveitsiläiset ja yhdysvaltalaiset veljet yrittivät saada kontaktin paikallisiin todistajiin. Ne muutamat, joihin saatiin yhteys, arvostivat suuresti näitä ponnisteluja. Todistajat yleensä asuivat kuitenkin toisistaan erillään, joten vain harvat tiesivät vierailijoiden tulosta.

Vuonna 1985 albanialaiset surivat pitkäaikaisen diktaattorin Enver Hoxhan kuolemaa. Edessä olisi  pian hallinnollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. John Marksin kuoltua hänen 65-vuotias leskensä Helen päätti vuonna 1986 käydä Albaniassa. Helenin noutaessa viisumia viranomaiset sanoivat hänelle: ”Jos teille siellä ollessanne tapahtuu jotakin, älkää odottako apua ulkomaailmalta.”

Helenin kaksiviikkoinen matka oli virstanpylväs Albanian julistajille, joita oli vain kourallinen. Lopultakin Helen tapasi Johnin sisaren Melpon, joka oli kuullut totuudesta veljeltään 25 vuotta aiemmin. Vaikka Melpo ei ollut vielä käynyt kasteella, hän oli jo vuosia ollut järjestön yhteyshenkilö.

Helen tapasi myös Leonidha Popen sekä Vasil Gjokan, joka oli kastettu vuonna 1960. Helen sai kuulla, että eri puolilla Albaniaa oli edelleen elossa seitsemisen todistajaa. Hän kertoi veljille tuoreita tietoja järjestöstä ja siitä, miten työ meni eteenpäin toisissa kommunistimaissa. Helen saarnasi varovaisesti ihmisille, joita hän tapasi eri yhteyksissä. Hän pani merkille, että Albaniassa oli paljon taloudellisia ongelmia.

”Pientä maitoannostakin joutui yleensä jonottamaan aamukolmesta lähtien. Monet kaupat ammottivat tyhjyyttään”, Helen kertoi.

Vuonna 1987 Itävallan ja Kreikan haaratoimistot yrittivät yhteisvoimin lähettää Albaniaan vierailijoita. Vuonna 1988 Peter Malobabic ja hänen vaimonsa matkustivat sinne Itävallasta turisteina ja antoivat Melpolle puseron, josta hän oli hyvin iloinen. Mutta vielä iloisempi hän oli löytäessään puseroon kätketyn kirjan ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’.

Myöhemmin samana vuonna eräs toinen pariskunta toi Melpolle lisää kirjallisuutta, mutta heidän piti olla erittäin varovaisia, koska Sigurimi tarkkaili heitä haukankatsein. Niinä muutamina minuutteina,  jolloin vierailijoiden niin kutsutut viralliset oppaat eivät olleet heidän lähettyvillään, he saattoivat pikaisesti tavata veljiä. He saivat tietää, että Leonidha oli sairas ja että monet muut albanialaisveljet olivat ikääntyneet eivätkä voineet liikkua vapaasti, koska heitä pidettiin jatkuvasti silmällä.

MUUTOKSEN TUULET

Poliittinen ilmasto muuttui vuonna 1989. Aiemmin niitä, jotka yrittivät paeta Albaniasta rangaistiin kuolemalla, mutta nyt tuo rangaistus poistettiin. Sinä kesänä Helen kävi jälleen Albaniassa. Hän käytti paljon aikaa välittääkseen hänelle uskotut tiedot ja ohjeet. Vasil Gjoka teki mahdollisuuksiensa mukaan lyhyitä vierailuja veljien luo.

Sigurimi sai kuulla Helenin maassaolosta ja meni tapaamaan häntä, ei aiheuttaakseen ikävyyksiä vaan pyytääkseen lahjaa Amerikasta. Miten nopeasti ihmiset muuttuivatkaan!

Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989, eikä aikaakaan, kun sen vaikutukset alkoivat tuntua Albaniassa. Maaliskuussa 1990 Kavajëssa puhkesi kommunismin vastainen mellakka. Tiranan suurlähetystöihin virtasi tuhatmäärin ihmisiä, jotka yrittivät lähteä maasta. Opiskelijat vaativat uudistuksia ja ryhtyivät syömälakkoon.

Helmikuussa 1991 valtava väkijoukko kaatoi Enver Hoxhan kymmenmetrisen patsaan, joka oli vuosia hallinnut Skanderbegin aukiota Tiranassa. Ihmisten mielestä tämän diktaattorin aika oli ohi. Maaliskuussa noin 30 000 albanialaista kaappasi laivoja Durrësissa ja Vlorëssa ja pakeni Italiaan. Samassa kuussa toimitettiin ensi kertaa vuosiin monipuoluevaalit. Vaikka kommunistinen puolue voitti, hallituksen ote oli selvästikin höltymässä.

 Helen Marks vieraili viimeisen kerran Albaniassa elokuussa 1991, ja hän huomasi olojen muuttuneen. Vain kuukautta aiemmin hallitus oli avannut uskontosihteerin toimiston ja laillistanut jälleen uskonnollisen toiminnan 24 vuoden jälkeen. Veljet alkoivat heti paikalla tehostaa saarnaamistoimintaansa ja järjestää seurakunnan kokouksia.

Vasil Gjoka meni joksikin aikaa Kreikan haaratoimistoon opettelemaan saarnaamistyön organisointia. Koska hän ei osannut kovin hyvin kreikkaa, veljet, jotka puhuivat hieman albaniaa, opettivat häntä parhaansa mukaan. Palattuaan Tiranaan Vasil sovelsi oppimaansa tunnollisesti käytäntöön ja yritti organisoida kaksi viikoittaista kokousta entistä paremmin; toisessa kokouksessa tutkittiin hiljattain ilmestynyttä albaniankielistä Vartiotornia.

”Aiemmin kokoukset aloitettiin laululla ja rukouksella”, muistelee eräs veli. ”Laulut olimme oppineet vanhoilta veljiltä. Tutkistelun päätteeksi lauloimme yhden laulun – tai kaksi tai kolme tai vieläkin useamman! Viimein pidettiin loppurukous.”

Lokakuussa 1991 ja helmikuussa 1992 kreikkalaiset Thomas Zafiras ja Silas Thomaidis toivat kirjallisuutta Kreikasta Albaniaan. Tiranassa he tapasivat paikalliset veljet ja Beratissa kastamattomia julistajia, ja he laativat luetteloita lukuisista apua tarvitsevista kiinnostuneista. Oltuaan vuosikymmeniä hengellisesti eristyksissä ihmisillä oli kova hengellinen nälkä. Esimerkiksi Beratissa kiinnostuneet pitivät kokouksia, vaikkei kaupungissa ollut yhtään kastettua veljeä. Mitä voitaisiin tehdä ihmisten hengellisten tarpeiden tyydyttämiseksi?

 ODOTTAMATON TEHTÄVÄ

Michael ja Linda DiGregorio palvelivat lähetystyössä Dominikaanisessa tasavallassa. Michaelin isovanhemmat olivat niiden albanialaisten joukossa, jotka kastettiin Bostonissa 1920-luvulla, ja Michael osasi auttavasti albaniaa. Niinpä kun DiGregoriot päättivät vuonna 1992 lähteä Albaniaan tervehtimään sukulaisiaan, he kysyivät hallintoelimeltä, olisiko heidän viisasta tavata veljiä kolmipäiväisen vierailunsa aikana. Heidän yllätyksekseen hallintoelin kysyi, voisivatko he jäädä Albaniaan kolmeksi kuukaudeksi auttamaan saarnaamistyön organisoinnissa.

Rooman haaratoimistossa kreikkalaiset ja italialaiset veljet kertoivat DiGregorioille Albanian tilanteesta ja näyttivät valokuvia albanialaisveljistä, muun muassa Vasil Gjokasta. Kun DiGregoriot lensivät Tiranaan huhtikuussa 1992, ulkomailta saapuvat albanialaiset olivat jälleen tervetulleita maahan. Sisäisiä levottomuuksia oli kuitenkin edelleen paljon, ja ihmiset olivat huolissaan tulevaisuudesta.

Kun Michael ja Linda astuivat ulos lentoasemalta, Michaelin sukulaiset riensivät heitä vastaan. Samassa Michael tunnisti Vasil Gjokan, jolle myös oli ilmoitettu heidän tulopäivänsä.

 ”Mene sinä sukulaisten kanssa”, Michael sanoi Lindalle. ”Tulen kohta takaisin.”

Halattuaan Lindaa sukulaiset nappasivat DiGregorioiden matkalaukut ja kiiruhtivat autoille. Michael livahti sillä välin Vasilin luo.

”Kun palaan Tiranaan sunnuntaina, etsin sinut käsiini”, Michael sanoi nopeasti Vasilille.

Michaelin sukulaismies Koço, joka ei tiennyt DiGregorioiden olevan Jehovan todistajia, ryntäsi Michaelin luo ja sanoi: ”Mitä sinä oikein teet? Me emme keskustele ventovieraiden kanssa!”

Kun DiGregoriot matkasivat halki maan kohti Korçën kaupunkia, he huomasivat Albanian olevan aivan erilainen kuin Karibian alue. ”Kaikki oli ruskeaa tai harmaata, vanhaa ja pölyistä”, kuvailee Michael. ”Joka puolella oli piikkilankaa. Ihmiset näyttivät alakuloisilta. Autoja ei juuri näkynyt. Ikkunat olivat rikki. Maanviljelijät muokkasivat peltojaan käsivoimin. Juuri mikään ei ollut muuttunut sitten isovanhempieni päivien! Tuntui kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin.”

”JUMALA OHJASI TEITÄ MATKALLANNE”

Koço halusi näyttää Michaelille jotakin, mitä hän oli pitänyt piilossa vuosikaudet. Michaelin isoäidin kuoleman jälkeen Koçon perhe oli saanut pitkän kirjeen Bostonissa asuvilta sukulaisilta. Ensimmäiset kymmenen sivua käsittelivät pääasiassa perheasioita, mutta kirjeen loppupuolella kerrottiin ylösnousemuksesta.

Koço sanoi Michaelille: ”Poliisit tarkastivat kirjeen ja lukivat muutaman ensimmäisen sivun. Sitten he kyllästyivät ja sanoivat: ’Vie pois! Siinä on vain perheasioita.’  Kun luin kirjeen lopun, olin hyvin iloinen saadessani tietää jotakin Jumalasta.”

Siinä vaiheessa Michael paljasti, että hän ja Linda olivat Jehovan todistajia, ja hän antoi Koçolle perusteellista todistusta.

Raamatun aikoina eläneiden ihmisten tavoin albanialaiset tuntevat velvollisuudekseen huolehtia vieraistaan ja suojella heitä. Niinpä Koço halusi välttämättä saattaa Michaelin ja Lindan Tiranaan.

”Tiranassa emme löytäneet Vasilin luo, koska katukilpiä ei ollut”, Michael muistelee. ”Niinpä Koço ehdotti, että kysyisimme neuvoa postitoimistosta.”

Linda jatkaa: ”Koço palasi postista hyvin hämmästyneen näköisenä, ja ajoimme suoraan Vasilin asunnolle.”

Koço selitti myöhemmin: ”Kun menin postiin ja kysyin Vasilia, virkailijat sanoivat: ’Se mies on pyhimys! Tiedättekö, mitä hän on joutunut kestämään? Häntä jalompaa miestä ei Tiranassa ole!’ Tämän kuullessani tiesin, että Jumala ohjasi teitä matkallanne. En voi seistä teidän tiellänne!”

JÄRJESTELYJÄ TIRANASSA

Vasil oli iloinen tavatessaan DiGregoriot, ja heillä riitti puhuttavaa tuntikausiksi. Vasta illan päätteeksi Vasil paljasti, että Jani Komino, joka oli ollut vankilassa Nasho Dorin kanssa, oli kuollut sinä aamuna. Miksi Vasil ei ollut mennyt tämän rakkaan veljen ja läheisen ystävänsä hautajaisiin vaan oli jäänyt kotiin? ”Koska tulossa oli joku, jonka hallintoelin oli lähettänyt”, hän selitti.

Michael ja Linda tarvitsivat Tiranasta majapaikan, mutta vallassa oleva hallitus ei antanut ulkomaalaisten asua kaupungissa. Mikä siis neuvoksi?

 ”Jätimme asian Jehovan käsiin”, Michael sanoo, ”ja löysimme lopulta pienen huoneiston ja muutimme siihen.”

Linda kertoo: ”Omistajat pitivät avaimen itsellään ja kulkivat sisään ja ulos mielensä mukaan. Lisäksi meidän täytyi mennä asuntoomme erään toisen huoneiston läpi. Mutta ainakin kotimme oli syrjässä, ja halusimmekin olla herättämättä huomiota.”

DiGregoriot kuuntelivat pitkät tovit iäkkäiden tiranalaisveljien kuvauksia koettelemuksistaan. Ongelmana oli kuitenkin se, että jotkut näistä iäkkäistä ystävistä suhtautuivat epäluuloisesti toisiinsa.

Michael kertoo: ”He itse olivat kyllä olleet uskollisia, mutta he miettivät, olivatko toiset pysyneet uskollisina. Vaikka jotkut pitivät välimatkaa toisiinsa, niin meihin he eivät kuitenkaan suhtautuneet viileästi. Keskusteltuaan asiasta rauhallisesti he totesivat yksissä tuumin, että kaikkein tärkeintä oli tehdä Jehovan nimi tunnetuksi. Rakkaus Jehovaan yhdisti heitä, ja he odottivat innoissaan, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.”

Kaikesta huomasi, että seurakunnan toiminta kaipasi organisointia. Esimerkiksi kun Kulla Gjidhari ja Stavri Ceqi näkivät ensi kerran kirjasen Tutkimme Raamattua päivittäin, he selailivat sitä tietämättä, mikä se oli.

”Hei, Manna-kirja!” Stavri huudahti. Hän tarkoitti kirjaa Päivittäistä taivaan mannaa uskon huonekunnalle, jota käytettiin siihen aikaan, kun hän oppi totuuden.

Kulla kysyi: ”Miten muuten presidentti veli Knorr voi? Onko hänen ystävänsä Fred Franz kunnossa?” Tämä osoitti, miten pitkään he olivatkaan olleet eristyksissä.

 MIKÄ MUISTONVIETTO!

Veljien normaali kokouspaikka – 12 neliömetrin huone Vasil Gjokan asunnossa – oli liian pieni muistonviettoa varten. Niinpä 105 henkeä kokoontui kommunistisen puolueen sanomalehden entiseen pääkonttoriin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tiranalaiset eivät viettäneet muistonviettoa yksityiskodissa. Vuonna 1992 Albaniassa oli vain 30 julistajaa, mutta heidän ilokseen muistonvietossa oli läsnä 325.

Kiinnostuneiden ryhmä Tiranassa kasvoi tasaiseen tahtiin, ja Vasilin asunnossa pidettävissä kokouksissa oli läsnä jopa 40 henkeä. Jotkut uudet halusivat ryhtyä kastamattomiksi julistajiksi, jotkut taas halusivat mennä kasteelle. Veljet keskustelivat useita tunteja kasteelle aikovien kanssa. Koska kirjaa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme ei ollut julkaistu albaniaksi, kaikki kastekysymykset piti kääntää suullisesti. Joillekin uusille annettiin intensiivistä opetusta, jotta he varmasti ymmärsivät totuuden. Vaikkei kenellekään ollut varsinaisesti pidetty raamatuntutkistelua, he tunsivat Raamatun hämmästyttävän hyvin.

VIHDOINKIN LAILLINEN TUNNUSTUS!

Seuraavina viikkoina veljet neuvottelivat tuntikaupalla laki- ja virkamiesten kanssa yrittäessään saada Valtakunnan saarnaamistyön rekisteröityä. Tiranalaisten veljien ja kiinnostuneiden ryhmä oli jo jättänyt virallisen anomuksen, mutta heiltä vaadittiin sinnikkyyttä, koska valtaan oli noussut uusi hallitus.

”Kaikki liikkuivat jalan”, kertoo eräs veli. ”Kaupungilla kävellessämme tapasimme sattumalta ihmisoikeusministerin, sisäasiainministerin, oikeusministerin, poliisimestarin, valtiosääntötuomioistuimen  jäseniä ja muita silmäätekeviä. He olivat ystävällisiä ja mielissään asioiden helpottumisesta. Useimmat heistä jo tiesivätkin ryhmästä, josta käytettiin nimitystä ungjillorë [evankelistat]. Kaikesta päättäen Albanian Jehovan todistajat olivat siis täydessä vauhdissa.”

Viikkokausia viranomaiset olivat lupailleet, että hallitus myöntäisi Jehovan todistajille laillisen tunnustuksen, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut. Kun albanialaistaustainen veli Angelo Felio matkusti sukulaisvierailulle Yhdysvalloista Tiranaan, tapahtui kuitenkin läpimurto. Albaniassa Angelo meni veljien kanssa tapaamaan laillistamisesta vastaavan ministerin lainopillista neuvonantajaa. Tämä ilahtui kuullessaan, että Angelon suku oli lähtöisin samalta seudulta kuin hän.

”Mistä kylästä perheesi on kotoisin?” nainen kysyi Angelolta. Se oli neuvonantajan oma kotikylä!

”Mikä sinun sukunimesi on?” hän kysyi.

Yllätyksekseen Angelo ja neuvonantaja huomasivat olevansa sukulaisia, mutta perheiden välinen yhteys oli vuosia sitten katkennut.

”Pelkästään teidän laatimanne peruskirja teki minuun vaikutuksen, ja ajattelin auttaa”, nainen sanoi. ”Mutta nythän minun on pakko auttaa, koska olet sukulaiseni!”

Muutaman päivän kuluttua lainopillinen neuvonantaja ojensi veljille päätöksen nro 100, jossa Albanian Jehovan todistajat tunnustettiin laillisesti. Tosi  Jumalan Jehovan palvonta oli ollut vuodesta 1939 lähtien kiellettyä, mutta nyt se vihdoinkin tunnustettiin laillisesti ja sitä voitiin harjoittaa vapaasti. ”Sanat eivät riitä kertomaan, mitä sinä päivänä tunsimme”, DiGregoriot totesivat.

Albanian työtä valvova Kreikan haaratoimisto lähetti Tiranaan muutaman viikon kuluttua Robert Kernin. Robert ilmoitti paikallisille veljille, että työ oli rekisteröity ja Tiranaan oli perustettu seurakunta, jonka alueena oli ”koko Albania”. Nyt oli aika toden teolla käynnistää järjestelmällinen ovelta-ovelle-työ. Lähetyskotia ja toimistoa varten vuokrattiin Tiranasta talo, jossa oli kolme makuuhuonetta. Lisäksi talossa oli suuri huone, josta tuli ensimmäinen valtakunnansali.

YKSINÄINEN LAMMAS LÖYTYY

”Onkohan Vlorëssa yhtään todistajaa?” pohdiskelivat veljet keskustellessaan Albaniassa tehtävän saarnaamistyön etenemisestä. Jotkut tiesivät  sieltä vain erään mummon, jota pidettiin vanhuudenhöperönä. Sitten toimistoon tuli käymään eräs nainen, joka kertoi, että hän ja hänen perheensä olivat evankelistoja (ungjillorë) ja että muuan Areti oli opettanut heille totuuden Vlorëssa. Niinpä Tiranasta lähti veljiä Vlorëen etsimään Aretia.

Areti Pina oli lyhyt, vanha nainen. Hän kutsui vierailijat kotiinsa mutta vaikutti hieman varautuneelta. Kun he selittivät olevansa hänen hengellisiä veljiään, hän ei reagoinut mitenkään.

Muutaman minuutin kuluttua Areti tokaisi yllättäen: ”Voinko kysyä teiltä jotakin?” Sitten hän alkoi laukoa veljille kysymyksiä: ”Uskotteko kolminaisuuteen? Mikä on Jumalan nimi? Uskotteko tuliseen helvettiin? Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme? Miten maapallon käy? Kuinka monta menee taivaaseen?”

Veljet vastasivat kaikkiin kysymyksiin.

”Saarnaatteko te?” Areti tiedusteli seuraavaksi.

”Kyllä saarnaamme”, sanoi yksi veljistä.

”Mutta miten te saarnaatte?” Areti tinkasi.

”Saarnaamme talosta taloon”, veli vastasi.

Areti purskahti itkuun, ponnahti ylös ja kapsahti veljen kaulaan.

 ”Nyt tiedän, että olette veljiäni!” hän huudahti. ”Vain Jehovan kansa saarnaa talosta taloon.”

Vlorëlaiset protestanttiryhmät olivat kuulleet Aretin olevan uskonnollinen ihminen ja pyytäneet häntä liittymään riveihinsä. ”Mutta minä en halunnut olla missään tekemisissä Suuren Babylonin kanssa!” hän selitti veljille. ”Siksi minun piti varmistua siitä, että te todella olette hengellisiä sukulaisiani.”

Areti oli kastettu 18-vuotiaana vuonna 1928. Jalkapatikassa hän oli kulkenut vuorenrinteitä ylös alas ja todistanut ihmisille Raamattu kädessä. Hän oli vuosiksi menettänyt yhteyden veljiin mutta saarnannut silti uskollisesti yksinään.

”Jehova on suurenmoinen”, Areti sanoi kyynelsilmin. ”Hän ei koskaan unohtanut minua!”

Ihmiset ajattelivat Aretin olevan päästään vialla, koska hän uskoi Jumalaan silloinkin kun totalitaarinen hallinto piti Albaniaa raudanlujassa otteessaan. Areti oli kuitenkin kaikkea muuta kuin vanhuudenhöperö: hänen ajatuksensa juoksivat yhä kirkkaina.

TEKEMISTÄ RIITTI

Nyt kun Valtakunnan työ oli saatu Albaniassa rekisteröityä, tekemistä riitti. Veljet täytyi saattaa ajan tasalle, ja heitä piti vahvistaa hengellisesti. Albaniankielisiä julkaisuja tarvittiin sekä veljien käyttöön että kenttätyötä varten. Lisää saarnaajia kaivattiin kipeästi. Ketkä voisivat auttaa?

Vuonna 1992 Italiasta ja Kreikasta saapui erikoistienraivaajia, ja he kävivät albanian kielen kurssin. Samoihin aikoihin pieni ryhmä alkoi kääntää kirjallisuuttamme. Vaikka sähköt olivat toisinaan poikki jopa kolme viikkoa yhteen menoon, veljet säilyttivät huumorintajunsa ja pysyivät työn touhussa.

 Oli myös paljon raskasta ruumiillista työtä. Kun ilma oli kylmä, lähetyskotia piti lämmittää. Mutta koko maassa ei ollut polttopuita myytävänä. Miten veljet aikoivat pysyä lämpiminä? Kreikan veljet ojensivat auttavan kätensä ja lähettivät suuria puunkappaleita ja sähkösahan. Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut ongelmaa, koska tulisijan luukku oli hyvin pieni eikä sahaan saatu sähköä. Onneksi eräällä veljellä oli tuttava, jolla oli kirves. Koska tämä mies asui toisella puolella Tiranaa ja bussiliikennettä ei ollut, kirveen hakeminen lähetyskotiin kesti kaksi tuntia. Lisäksi se piti palauttaa ennen pimeää. ”Heiluimme kaikki vuorotellen kirveen varressa”, muistelee eräs lähetystyöntekijä. ”Ainakin pysyimme lämpiminä!”

Halonhakkuun ja kielikurssien lomassa albanian käännösryhmä sai nauttia Nick ja Amy Ahladiksen (nykyisin Pattersonissa New Yorkissa sijaitsevan käännöspalvelun edustajien) ensimmäisestä vierailusta. Sittemmin he kävivät ryhmän luona useaan otteeseen. Heidän ystävällinen ja tasapainoinen suhtautumistapansa oli suureksi avuksi uusille kääntäjille, jotka olivat nopeita oppimaan ja tekivät hyvää työtä. Kirjallisuus painettiin Italian haaratoimistossa ja lähetettiin sieltä Albaniaan.

Kova työ maksoi varmasti vaivan, sillä julistajat saivat kentällä erinomaisen vastaanoton. Uudetkin julistajat paloivat innosta. Esimerkiksi Lola, joka oli hiljattain aloittanut kenttäpalveluksen, käytti kuukausittain palvelukseen 150–200 tuntia tai vieläkin enemmän. Kun häntä neuvottiin vähän löysäämään tahtia, hän vastasi: ”Tähän saakka elämäni on ollut turhaa. En voisi käyttää aikaani paremmin!”

 TYÖ MENEE ETEENPÄIN

Maaliskuussa 1993 Albaniassa tehtiin historiaa: erikoistienraivaajat saivat uusia aluemääräyksiä, ja heitä lähetettiin Beratiin, Durrësiin, Gjirokastëriin, Shkodëriin, Tiranaan ja Vlorëen; maaliskuun 1. päivän Vartiotorni oli ensimmäinen albanian käännösryhmän valmistama lehti; järjestettiin ensimmäinen teokraattinen koulu, eli veljet pitivät kaikki viisi kokousta ensi kerran; ilmestyi ensimmäinen albaniankielinen Valtakunnan Palveluksemme; ensimmäinen erikoiskonventtipäivä pidettiin Tiranassa Skanderbegin aukion baletti- ja oopperatalossa.

Kreikasta ja Italiasta saapuneet konventtivieraat nauttivat tästä historiallisesta erikoiskonventtipäivästä. Nasho Dori piti alkurukouksen, jossa hän kiitti Jehovaa kaikista heidän saamistaan siunauksista. Läsnäolijamäärä nousi 585:een, ja 41 kastettiin. Heidän joukossaan oli uskollisten albanialaistodistajien lapsia ja lastenlapsia.

Tunnelma oli korkealla vuonna 1993, kun Albaniassa pidettiin ensimmäinen piirikonventti. Läsnä oli yli 600 henkeä. Konventtivieraita oli tullut Italiasta, Itävallasta, Kreikasta, Ranskasta ja Sveitsistä. Pitkään eristyksissä olleet Albanian veljet olivat innoissaan voidessaan olla vapaasti yhdessä monien erimaalaisten veljien kanssa.

Jotta työ voitiin organisoida paremmin, hallintoelin nimitti maakomitean. Siihen kuuluivat Nasho Dori, Vito Mastrorosa ja Michael DiGregorio, ja se toimi Italian haaratoimiston alaisuudessa. Ensi töikseen maakomitea yritti löytää tilat toimistolle ja kasvavalle käännösryhmälle.

Seuraavaan erikoistienraivaajien ryhmään, joka  aloitti albanian opiskelun, kuului italialainen Stefano Anatrelli. Viiden viikon kielikurssin jälkeen hänet kutsuttiin toimistoon ja hänelle sanottiin: ”Pyytäisimme sinua vierailemaan erikoistienraivaajien ja ryhmien luona kierrosvalvojana.”

”Mutta enhän minä edes osaa kunnolla albaniaa!” oli Stefanon ensireaktio. Hän piti tätä tehtävää kuitenkin hyvin arvokkaana. Saatuaan apua muutaman puheen valmistamisessa hän suuntasi kulkunsa Albanian kaukaisiin kolkkiin. Kolmisenkymmentä vuotta oli ehtinyt vierähtää niistä ajoista, jolloin Spiro Vruho oli kiellon aikana vieraillut veljien luona. Vuonna 1995 Stefano nimitettiin maakomiteaan.

Vuonna 1994 Albaniaan saapui Italiasta kolmas ryhmä tienraivaajia. Kaikkien noiden tienraivaajien into kannusti uusia albanialaisjulistajia. Palvelusvuoden 1994 lopussa saarnaamistyöhön osallistui 354 julistajaa.

Monet todistajat joutuivat kuitenkin kohtaamaan henkisesti haastavia tilanteita. Muutos äärimmäisen sortavasta järjestelmästä täysin vapaaseen yhteiskuntaan ei ollut helppo. Voidakseen selviytyä totalitarismin alaisuudessa heidän oli ollut pakko varoa ilmaisemasta tunteitaan avoimesti toisille, varsinkaan ulkomaalaisille. Ulkomailta tulleet veljet ja sisaret kuitenkin ymmärsivät tämän ja koettivat kärsivällisesti saavuttaa uusien julistajien luottamuksen.

Tuona samana vuonna iäkkäät veljet ja sisaret sekä uudet julistajat iloitsivat tavatessaan Theodore Jaraczin, ensimmäisen hallintoelimen jäsenen, joka vieraili Albaniassa. Yli 600 kokoontui kuuntelemaan puhetta, jonka hän piti Tiranassa.

 Tiranasta oli ostettu kiinteistö toimistoa varten. Vajaassa puolessa vuodessa ahkerat ulkomaalaisveljet remontoivat vanhan talon moderneiksi toimistoiksi ja rakensivat asuntolan 24 hengelle. Vihkiäiset pidettiin 12. toukokuuta 1996, jolloin hallintoelimen jäsen Milton Henschel vieraili Albaniassa.

YKSINÄISET SAARNAAJAT

Korçëssa asuva Arben-niminen nuorimies luki raamatullista kirjallisuutta, jota hänen sisarensa oli lähettänyt hänelle, ja tunnisti totuuden soinnin. Hän kirjoitti Albanian toimistoon ja hankki totuuden tuntemusta olemalla jonkin aikaa kirjeenvaihdossa veljien kanssa. Sitten kaksi veljeä matkusti varta vasten tapaamaan häntä antaakseen hänelle lisää hengellistä apua. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että Arben oli pätevä julistajaksi. Veljet veivät hänet Korçën keskustaan, ja hän katseli, kun he saarnasivat ohikulkijoille.

Arben kertoo: ”Sitten he antoivat minulle lehtiä ja  sanoivat: ’Nyt on sinun vuorosi.’ He lähettivät minut yksin saarnaamaan, ja minä lähdin.”

Kului jokunen kuukausi, ennen kuin hänen avukseen tuli erikoistienraivaajia. Sillä välin hän löysi kuulevia korvia. Melko pian erikoistienraivaajien saavuttua perustettiin ryhmä.

Vlorën tienraivaajat soittivat loppuvuodesta toimistoon ja kertoivat, että Areti Pina oli sairaana ja halusi tavata yhden vastuuveljistä. Kun veli saapui, Areti pyysi muita poistumaan huoneesta, jotta he voisivat keskustella kahden kesken.

”En elä enää kauan”, hän sanoi hengittäen katkonaisesti. ”Olen vähän mietiskellyt asioita, ja minun pitää kysyä sinulta jotakin. En pysty omaksumaan kaikkia yksityiskohtia, mutta minun on saatava tietää, onko Ilmestyskirja täyttynyt.”

”Kyllä, Areti, suurin osa siitä on täyttynyt”, veli vastasi ja mainitsi sitten muutamia seikkoja, jotka vielä odottavat täyttymystään. Areti kuunteli tarkkaan joka sanan.

”Nyt voin kuolla rauhassa”, hän sanoi. ”Minun täytyi saada tietää, miten lähellä olemme.”

Areti oli useita vuosia ollut innokas julistaja, saarnasipa hän yksin vuoristossa tai sairasvuoteellaan. Kohta tämän keskustelun jälkeen Areti päätti maallisen vaelluksensa uskollisena.

LUJA USKO LOPPUUN SAAKKA

Yli 80-vuotias Nasho Dori oli sairaana, ja hänen voimansa ehtyivät. Eräs ryhmä kuitenkin kaipasi kovasti hänen rohkaisuaan: kutsuntaikäiset nuoret veljet. Beratin ortodoksipapit olivat kateellisia siitä, että Jehovan todistajien määrä kasvoi nopeasti, ja painostivat siksi viranomaisia asettamaan nämä  nuoret miehet syytteeseen.

Kuutta nuorta beratilaisveljeä, jotka kieltäytyivät menemästä armeijaan, odotti mahdollisesti kuukausien vankeustuomio. Koska Nasho tajusi heidän olevan rohkaisun tarpeessa, hän nousi istumaan vuoteellaan ja videoi heille viestin.

”Älkää pelätkö”, Nasho kehotti nuoria veljiä. ”Tällaisista tilanteista on selvitty ennenkin. Jehova on teidän kanssanne. Jos joudutte vankilaan, älkää olko huolissanne. Se koituu viime kädessä Jehovan nimen kunniaksi.”

Kun Nashon terveys edelleen heikkeni, hän pyysi joitakin veljiä vuoteensa viereen ja kertoi: ”Jouduin anomaan anteeksiantoa. Viime viikolla ankarissa tuskissani rukoilin, että kuolisin. Sitten ajattelin: ’Jehova, sinä olet Elämänlähde. Sinä edustat elämää. Pyyntöni oli vastoin tahtoasi. Annathan minulle anteeksi!’ ”

Kun Nasho sai tietää, että Albaniassa oli jo 942 julistajaa, hän sanoi: ”Lopultakin meillä on Albaniassa suuri joukko!” Muutaman päivän kuluttua hän päätti maallisen vaelluksensa.

TRAZIRA – ANARKIAN AIKA

Vuoteen 1997 tultaessa riisto, lahjonta ja korruptio olivat levinneet laajalle. Monet albanialaiset  myivät omaisuutensa ja sijoittivat kaikki rahansa pyramidihankkeisiin, jotka tähtäsivät nopeaan rikastumiseen. Kun nämä sijoitukset epäonnistuivat, katkeroituneet kansalaiset osoittivat mieltään kaduilla.

Samaan aikaan oli meneillään erikoiskonventtipäivän ohjelma ja erään korkea-arvoisen virkamiehen palveluksessa työskentelevä sisar kertoi veljille, että pääministeri aikoi erota. Sisar oli kuullut, että odotettavissa olisi poikkeuksellisen rajuja väkivaltaisuuksia. Erikoiskonventtipäivän ohjelmaa lyhennettiin, jotta veljet pääsisivät nopeasti kotiin. Kaksi tuntia ohjelman päättymisen jälkeen maa joutui hätätilaan ja julistettiin ulkonaliikkumiskielto.

Kukaan ei tiennyt tarkkaan, mitä tapahtui. Liikkeellä oli monenlaisia huhuja. Oliko kyse ulkovaltojen sekaantumisesta maan asioihin vai maan sisäisestä politiikasta? Pyramidihankkeiden romahdettua useimmat olivat menettäneet kaikki sijoituksensa. Vlorëssa alettiin mellakoida. Armeijan asevarastoihin murtauduttiin, ja kaikki aseet ja ammukset ryöstettiin. Kun tapahtumista kerrottiin uutisissa, ihmiset turvautuivat väkivaltaan kaupungissa toisensa perään. Albania ajautui sekasortoon, ja poliisi menetti tilanteen hallinnan. Kansa nousi aseelliseen kapinaan, ja maassa vallitsi anarkia.

Useimmat 125:stä ulkomailta tulleesta kokoaikaisesta palvelijasta hakeutuivat turvaan Tiranaan. Monet albanialaiset syyttivät tapahtumista ulkomaalaisia, joten ulkomaisten tienraivaajien oli viisainta lähteä maasta. Koska lentokenttä oli suljettu, jotkut italialaiset tienraivaajat vietiin Durrësiin. Kaupungin satama oli paikallisten aseistautuneiden miesten  hallussa. 12 tunnin tuskaisan odotuksen jälkeen tienraivaajat pääsivät astumaan laivaan, joka vei heidät kotimaahansa.

Maakomitea oli päivittäin puhelinyhteydessä eri puolilla maata asuviin veljiin. Aamuisin kaduilla oli aavemaisen hiljaista. Mutta iltapäivällä alkoi ammuskelu, ja sitä jatkui läpi yön aina aamunkoittoon saakka. Joillakuilla oli jopa ilmatorjuntatykkejä. Tämä sekasortoinen aika tuli tunnetuksi nimellä trazira.

”JEHOVAN NIMEN KUNNIAKSI”

Arben Merko – yksi niistä kuudesta beratilaisveljestä, jotka vangittiin puolueettomuutensa vuoksi – kertoo: ”Sellini seinässä oli pieni reikä. Naapurisellissä oleva mies kysyi, kuka olin.” Arben todisti hänelle viikkojen ajan. Eräänä päivänä miehen ääntä ei enää kuulunut.

Kun Arben vapautui vankilasta, hänen ovelleen tuli muuan nuorimies. Arben ei tunnistanut hänen kasvojaan, mutta ääni kuulosti tutulta – hän oli naapurisellin mies.

”Tulin tuomaan sinulle tämän”, mies sanoi ja ojensi Arbenille vahvistimen.

”Traziran aikana varastin tämän valtakunnansaliltanne”, hän tunnusti Arbenille. ”Mutta se, mitä kerroit minulle vankilassa, kosketti sydäntäni. Haluan saada puhtaan omantunnon Jumalan edessä, joten tulin palauttamaan vahvistimen.”

Arbenin korvissa kaikuivat Nasho Dorin jäähyväissanat nuorukaisille, jotka pysyivät nuhteettomina: ”Se koituu viime kädessä Jehovan nimen kunniaksi.”

 JEHOVAN LAMPAISTA HUOLEHDITAAN

Ulkomaisten vanhinten lähdettyä useimmat seurakunnat ja suuret ryhmät jäivät 19–20-vuotiaiden avustavien palvelijoiden vastuulle. Eräänä päivänä kolme tällaista veljeä matkusti Vlorësta Tiranaan, vaikka he joutuivat vaarantamaan oman turvallisuutensa. Elintarvikepulasta huolestunut maakomitea kysyi nuorilta veljiltä, puuttuiko heiltä jotakin tärkeää.

”Meiltä loppuivat juuri raporttilomakkeet”, nuorukaiset vastasivat. Vanhojen uskollisten veljien tavoin he olivat enemmän huolissaan hengellisistä tarpeista kuin aineellisista. Sitten nuoret veljet kertoivat, että pelko ja epävarmuus saivat monet suhtautumaan myönteisesti hyvään uutiseen.

Vähän muistonvieton jälkeen toimistoon tuli puhelinsoitto. Langan päässä oli sisar, joka kertoi: ”Täällä Kukësissa on joukko sisaria, ja tienraivaajien lähdön jälkeen me olemme pitäneet kokouksia keskenämme.”

Tiranan veljet olivat sekasortoisissa oloissa menettäneet yhteyden Kukësin julistajiin. Seitsemän kastamatonta julistajaa oli kuitenkin järjestänyt muistonvieton kahdessa paikassa. Vaikka heitä huolestutti se, etteivät he ehkä olleet viettäneet muistonviettoa täysin oikein, he saattoivat ilokseen ilmoittaa, että läsnä oli ollut yhteensä 19 henkeä. Vaikeista oloista ja ulkonaliikkumiskiellosta huolimatta vuonna 1997 muistonvietossa oli eri puolilla maata läsnä peräti 3 154. Vaikka anarkia vallitsi, julistajat jatkoivat varovaisesti saarnaamista ja ihmisten lohduttamista.

 Maakomitea sai selville, että Gjirokastërin veljet tarvitsivat ruokaa ja kirjallisuutta. Juuri kun komitea pohti, olisiko turvallista lähettää kaupunkiin kuorma-autolastillinen tarvikkeita, eräs sisar tuli sanomaan heille, että heitä oli tullut tapaamaan uutistoimittaja, jolla voisi olla hyödyllisiä tietoja.

Komitean keskustelusta tietämättömänä toimittaja neuvoi: ”Älkää missään tapauksessa menkö huomenna etelään. Saamiemme tietojen mukaan Tepelenëssä on suunnitteilla jotakin vaarallista.” Veljet päättivät peruuttaa matkan, koska kuorma-auton oli tarkoitus ajaa Gjirokastëriin juuri Tepelenën kautta.

Seuraavana päivänä kello yhdentoista jälkeen erikoisuutislähetyksessä kerrottiin, että Tepelenëssä oli sattunut erittäin väkivaltainen ja verinen yhteenotto ja kaupungin silta oli räjäytetty. Veljet olivat hyvin kiitollisia Jehovalle siitä, että heitä oli varoitettu lähtemästä matkaan tuona päivänä.

Viikkokausia Betel-perhe kuuli laukauksia yöt läpeensä, ja aamupalvonnan aikana taustalta kuului usein konekivääritulitusta ja pommiräjähdyksiä. Ihmiset ammuskelivat umpimähkään, ja aina oli vaara joutua harhalaukausten uhriksi. Turvallisuussyistä Betel-perhe pysytteli sisätiloissa, ja kääntäjät työskentelivät lattialla poissa ikkunoiden läheisyydestä.

Huhtikuussa 1997 Albaniaan saapuivat 7 000 hengen vahvuiset YK-joukot, joiden oli määrä palauttaa maahan järjestys. Elokuuhun mennessä joukot olivat lähteneet, ja veljet pystyivät järjestämään piirikonventin. Julistajat olivat iloisia; kuukausikaupalla he olivat voineet kokoontua vain pienissä ryhmissä.

Aseistautuneet ryöstäjät pysäyttelivät veljien vuokraamia konventtibusseja, mutta kun heille selvisi, että matkustajat olivat Jehovan todistajia, he  sanoivat: ”Te olette ihan oma lukunne! Emme voi vahingoittaa teitä.”

Millainen vaikutus traziralla oli Albanian saarnaamistyöhön? Vaarat ja huoli eivät suinkaan estäneet kasvua vaan tekivät monet entistä tietoisemmiksi hengellisestä tarpeestaan. Niinpä vain vuodessa ja kolmessa kuukaudessa kenttäpalveluksen aloitti 500 uutta julistajaa, ja näin julistajamäärä kasvoi yli 1 500:aan.

KOSOVO VALOKEILASSA

Traziran jälkeen aseet vaikenivat ja seurakunnat kasvoivat kasvamistaan. Naapurissa Kosovossa kuitenkin kuohui. Sodan mainingit tuntuivat Albaniassa saakka, kun pakolaisia virtasi rajan yli. Albanialaiset julistajat alkoivat aikailematta kertoa heille toivon sanomaa ja toimittaa lohduttavaa kirjallisuutta. Julistajat pitivät hyvää huolta myös ryhmästä, johon kuului 22 Jehovan todistajaa ja heidän pieniä lapsiaan.

Sodan päätyttyä elokuussa kosovolaisveljet palasivat koteihinsa, mutta eivät yksin. Heidän kanssaan oli albanialaisia ja italialaisia veljiä, muun muassa kymmenen erikoistienraivaajaa, jotka halusivat antaa tarvittavaa hengellistä apua. Palvelusvuoden 1999 päättyessä Albaniassa oli 1 805 julistajaa ja Kosovossa 40.

HENGELLINEN VAKAANTUMINEN

Nasho Dori oli sanonut ennen kuolemaansa: ”Olen iloinen siitä, että olemme saaneet paljon aikaan kääntämisen saralla, mutta ennen kaikkea tarvitsisimme Uuden maailman käännöksen – hyvälaatuisen raamatunkäännöksen, jonka varaan voimme rakentaa uskomme!” Vuonna 1999, vain kolme  vuotta Nashon kuoleman jälkeen, hallintoelin antoi luvan kääntää Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen albaniaksi.

Vuonna 2000 albaniankielistä konventtiyleisöä odotti suurenmoinen yllätys: Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin albaniaksi! Uuttera käännöstiimi antoi kaikkensa ja sai käännöksen valmiiksi vain vajaassa vuodessa. Eräs vakituisena tienraivaajana palveleva sisar, joka oli aiemmin ollut kommunistisen puolueen parlamenttiedustaja, kirjoitti: ”Mahtavaa! Vasta tätä käännöstä tutkimalla olen tajunnut, miten erinomaista Raamatun proosa, runous ja sujuva kerronta on. On helppo kuvitella selvästi mielessään koko koskettava näkymä. Kun luin Jeesuksen ihmeistä ja häneen kohdistuneesta soimauksesta ja pilkasta, minussa heräsi syviä tunteita, joita en ollut koskaan ennen kokenut!”

Nyt Albaniassa oli 2 200 julistajaa ja beteliläisten määrä oli kasvanut 40:een. Asuntoja oli vuokrattu,  mutta lisää tilaa tarvittiin. Niinpä hallintoelin antoi luvan ostaa kolmen hehtaarin suuruisen maa-alueen Tiranan laitamilta Mëzezestä. Vuonna 2000 maakomiteasta tuli haaratoimistokomitea, ja näin se pystyi paremmin valvomaan Albanian ja Kosovon kasvavaa kenttää.

Syyskuussa 2003, kun uuden haaratoimiston rakennustyöt alkoivat, Albaniassa oli 3 122 julistajaa. Samaan aikaan Heprealaisten kirjoitusten kääntäminen albaniaksi oli hyvässä vauhdissa. Saarnaamistyö eteni nopeasti, ja julistajat edistyivät hengellisesti aimo harppauksin. Elokuussa 2004 Albanian ensimmäisellä palvelijoiden valmennuskoulun kurssilla oli 20 nuorta veljeä, joista monet olivat olleet teini-ikäisiä huolehtiessaan seurakunnista traziran aikana muutama vuosi sitten. He olivat hyvin onnellisia saadessaan nyt lisää teokraattista valmennusta.

PANETTELIJA SUUTUKSISSAAN

”Jehova opettaa ihmisiä tappamaan itsensä!” otsikoivat sanomalehdet helmikuussa 2005. Televisiouutisissa ja sanomalehdissä levitettiin perättömiä huhuja, joiden mukaan eräs itsemurhan tehnyt teinityttö olisi ollut Jehovan todistaja. Todellisuudessa tyttö ei ollut edes tutkinut eikä käynyt kokouksissa. Vastustajat käyttivät kuitenkin hyväkseen tätä tapausta käynnistääkseen suurhyökkäyksen.

Opettajat pilkkasivat todistajien lapsia. Jotkut veljet menettivät työpaikkansa. Ihmiset vaativat äänekkäästi, että työmme pitäisi kieltää. Vaikka veljet yrittivät vedota median edustajiin, uutisraportit muuttuivat yhä pahemmiksi.

Jehovan palvelijat tarvitsivat selvästikin ohjausta ja tukea selviytyäkseen tästä uudesta hyökkäyksestä. Niinpä haaratoimisto järjesti erikoispuheen, jossa  osoitettiin, että ilkeämieliset valheet voidaan kumota julistamalla jatkuvasti totuutta. Veljiä rohkaistiin todistamaan, ja heitä varoitettiin ihmispelon ansasta. He voisivat kertoa rehellissydämisille ihmisille, että Jehovan todistajien määrä oli muutamana viime vuonna kasvanut ilmiömäisesti, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos todistajat olisivat tehneet itsemurhia. Tällaisessa hyökkäyksessä ei ollut mitään uutta. Veljiä muistutettiin valheellisista väitteistä, joiden mukaan Spiro Vruho olisi tehnyt itsemurhan 1960-luvulla. Varmasti tämäkin hyökkäys tulisi epäonnistumaan surkeasti – ja niin siinä kävikin!

Joitakin kuukausia myöhemmin, elokuussa, albanialaiset ja kosovolaiset saivat pitää vieraanaan hallintoelimen jäsentä David Splanea piirikonventissa, jossa oli läsnä 4 675. Yleisö oli pakahtua ilosta, kun veli Splane julkaisi albaniankielisen koko Raamatun Uuden maailman käännöksen!

”Ei ihme, että Saatana teki kaikkensa heittääkseen kapuloita rattaisiin”, sanoi eräs kauan totuudessa ollut veli. ”Häntä suututti se, että Jehovan kansa sai nauttia monenlaisesta hyvästä.”

Kielteisestä julkisuudesta huolimatta albanialaiset Jumalan palvelijat vahvistuivat kaiken aikaa. Monet ei-uskovat aviomiehet ja sukulaiset, jotka näkivät valheellisten uutisraporttien läpi, alkoivat tutkia Raamattua, ja heistä tuli julistajia. Saatanan häijyimmistäkin hyökkäyksistä huolimatta Jehovan tahto tapahtui. Betel-perhe muutti uuteen haaratoimistoon, ja palvelijoiden valmennuskoulun toinen kurssi alkoi.

HAARATOIMISTON VIHKIÄISET

Uudet haaratoimistotilat vihittiin kesäkuussa 2006. Hallintoelimen veljet Theodore Jaracz ja Gerrit  Lösch olivat niiden 350 vieraan joukossa, jotka saapuivat 32 maasta. Vihkiäisissä oli läsnä myös Sotir Ceqi, jota oli 1940-luvulla kidutettu sähköiskuilla. Nyt lähes 80-vuotiaana hän jatkaa iloista palvelustaan.

”Saatoin vain uneksia tästä päivästä”, sanoi Frosina Xheka, joka palvelee edelleen uskollisesti, vaikka vuosikymmenten varrelle on mahtunut ankaria vastoinkäymisiä. Jani Kominon leski Polikseni kertoi tilaisuudessa tyttäristään ja tyttärentyttärestään, jotka palvelevat vakituisina tienraivaajina. Läsnä oli myös kumaraan painunut Vasil Gjoka, joka oli kärsinyt paljon vuosien mittaan. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun hän muisteli vierailuaan Leonidha Popen luo ja sitä, miten hänet oli kastettu salaa vuonna 1960.

Tiranan entisestä haaratoimistosta remontoitiin valtakunnansalikompleksi sekä lähetyskoti 14 lähetystyöntekijälle. Palvelijoiden valmennuskoulun kuudelta kurssilta on saatu Albanian kentälle uskollisia,  uhrautuvia erikoistienraivaajia, jotka tekevät erinomaista työtä. Yli 950 paikallista todistajaa, jotka palvelevat vakituisina tai erikoistienraivaajina, heijastavat innokasta evankelioimishenkeä.

TULEVAISUUDENNÄKYMÄT

Albanialaiset veljemme ja sisaremme arvostavat kovasti sitä, että Raamattu ja muuta kirjallisuutta on käännetty heidän äidinkielelleen. Jehovan työ kasvaa jatkuvasti tässä osassa maailmaa. Innokkaita, kyvykkäitä miehiä valmennetaan kantamaan teokraattista vastuuta, ja lisäksi ”hyvää uutista kertovia naisia on suuri armeija” (Ps. 68:11).

Albanian Jehovan todistajat ovat elävä todiste seuraavien henkeytettyjen sanojen paikkansapitävyydestä: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion. Tämä on Jehovan palvelijoiden perintöomaisuus.” (Jes. 54:17.) Koska Jehovan ansaitsematon hyvyys ja voima ovat olleet heidän tukenaan, he ovat pysyneet järkähtämättöminä huolimatta totalitaarisesta hallinnosta, kidutuksesta, eristyksestä, mediamyllytyksestä ja henkilökohtaisista ongelmista.

Albanialaiset Jumalan palvelijat kohtaavat tulevaisuuden täysin varmoina Jumalan uskollisesta rakkaudesta ja siunauksesta. Vaikeuksista huolimatta heillä on syytä riemuun: he voivat ilahduttaa taivaallisen Isänsä sydämen ja heidän eteensä on asetettu toivo (Sananl. 27:11; Hepr. 12:1, 2). Albanian teokraattinen historia on kerta toisensa jälkeen vahvistanut sen, että Jehova ei koskaan unohda uhrauksia – olivatpa ne pieniä tai suuria – joita hänen uskolliset palvelijansa, sekä nuoret että vanhat, tekevät (Hepr. 6:10; 13:16).

[Huomioteksti s. 130]

Kirjan nimen käännöksenä oli aluksi ”Jumalan kitara”.

[Huomioteksti s. 140]

”Jos olisit kristitty, taistelisit niin kuin papitkin!”

[Huomioteksti s. 189]

”Meiltä loppuivat juuri raporttilomakkeet.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 132]

Albania lyhyesti

Maa

Albania sijaitsee Kaakkois-Euroopassa Kreikan pohjoispuolella Italian saappaankorosta itään. Maan pinta-ala on 28 750 neliökilometriä, ja sen 362 kilometriä pitkä rantaviiva myötäilee Adrian- ja Joonianmerta. Vlorësta Sarandëen ulottuvaa Albanian Rivieraa koristavat valkeat hiekkarannat, turkoosinsininen vesi ja taustalla kohoavat korkeat vuoret. Maan pohjoisosa ja sisämaa ovat täynnä louhikkoisia vuorijonoja, kun taas lounaassa on hedelmällisiä alankoja, joilla harjoitetaan maataloutta.

Väestö

Asukkaita on arviolta 3 600 000. Suurin osa on etniseltä taustaltaan albanialaisia ja pieni osa romaneja, kreikkalaisia ja serbejä.

Ilmasto

Keskilämpötila etelän rannikkotasangoilla on kesällä 26 astetta, mutta pohjoisempana Dibërin vuoristoalueella elohopea laskee talvella jopa 25 pakkasasteeseen.

Ravinto

Lehtevä piirakka, joka sisältää pinaattia, juustoa, tomaattia ja sipulia tai muunlaisia vihannes- tai lihatäytteitä, on nimeltään byrek. Tava e kosit on kirpeässä jogurtti-tillikastikkeessa kypsennettyä kanaa tai lammasta. Albanialaiset syövät mielellään lusikalla, joten keitto- ja pataruoat ovat suosittuja. Usein erikoistilaisuuksissa, joissa ruokalistalla on lammasta, kunniavieraalle tarjotaan pää. Monien albanialaisten jälkiruokien joukossa ovat baklava (kuva oikealla) ja kadaif, jotka ovat pähkinöillä ja siirapilla tai hunajalla kuorrutettuja leivonnaisia. Albanialaisten peruselintarvike on leipä. Halutessasi kertoa jollekulle, että olet syönyt, sano vain: ”Hëngra bukë” eli ’söin leipää’.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 134]

Varhaiset konventit

Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa albanialaiset kokoontuivat tavallisesti englannin- tai kreikankielisten seurakuntien kanssa, mutta sunnuntaisin pidettiin albaniankielisiä yleisökokouksia. 1920- ja 30-luvuilla albanialaiset olivat läsnä kreikankielisissä konventeissa. He olivat kuitenkin iloisia siitä, että heillä oli rintamerkki omalla kielellään. Siinä luki: ”Albaniankielisten raamatuntutkijoiden kolmipäiväinen konventti.”

[Kuvat]

Rintamerkki (oikealla), jota albanialaisveljet (alla) käyttivät Bostonin konventissa 1920-luvun lopulla.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 151, 152]

”Jehova ei koskaan jättänyt meitä!”

FROSINA XHEKA

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1946

TAUSTA Oppi totuuden teini-ikäisenä. Vaikka hänen vanhempansa vastustivat häntä ja viranomaiset eristivät hänet, hän tunsi aina olevansa lähellä Jehovaa ja hänen järjestöään. Kuoli uskollisena vuonna 2007.

◼ FROSINA oppi totuuden veljiltään 1940-luvulla. Hänen vanhempansa, jotka eivät olleet todistajia, ajoivat hänet pois kotoa, koska hän kieltäytyi järjestetystä avioliitosta. Veli Gole Flloko otti hänet perheeseensä ja kohteli häntä kuin omaa tytärtään.

”Kerran minut pidätettiin, koska kieltäydyin äänestämästä”, Frosina kertoi. ”Olin yksin huoneessa, kun minut ympäröi kolmisenkymmentä upseeria. Yksi huusi: ’Onko sinulla mitään käsitystä, mitä voimme tehdä sinulle?’ Tunsin Jehovan olevan kanssani ja vastasin: ’Ette voi tehdä mitään, mitä Suvereeni Herra Jehova ei salli teidän tehdä!’ He ajattelivat minun olevan hullu, joten he sanoivat: ’Heittäkää hänet ulos täältä!’ Olin aivan oikeassa. Jehova oli kanssani!”

Vuonna 1957 Frosina avioitui Luçi Xhekan kanssa, ja aikanaan heille syntyi kolme lasta. 1960-luvun alussa Luçi nimitettiin jäseneksi vastaperustettuun maakomiteaan, jonka oli määrä valvoa  Albaniassa tehtävää työtä. Pian hänet tuomittiin viideksi vuodeksi internimiin eli eristyksiin Gramshiin, kauaksi Frosinasta ja lapsista. Siellä Luçi jatkoi saarnaamista ja järjestöstä puhumista. Gramshin asukkaat muistavat hänet vielä nykyäänkin.

Luçin ollessa internimissä kommunistinen puolue merkitsi Frosinan mustalle listalle, joten virallisesti hän ei voinut ostaa ruokaa. Frosina kertoo: ”Se ei haitannut. Veljien pieni joukko jakoi keskenään sen, mitä heillä oli. Me selviydyimme, koska Jehova ei koskaan jättänyt meitä!”

Luçin kuoleman jälkeen veljet tapasivat toisiaan harvemmin. Silti Frosina saarnasi edelleen. Hän muistelee: ”John Marks vieraili luonamme 1960-luvulla. Kun vuonna 1986 vihdoin tapasin hänen vaimonsa Helenin, minusta tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme vuosia. Olimme Luçin kanssa lähettäneet Markseille salaisia viestejä, ja he olivat välittäneet ne Brooklynin veljille.”

Kun kielto vuonna 1992 poistettiin, Frosina oli yksi Albanian yhdeksästä jäljellä olevasta kastetusta todistajasta. Hän kävi säännöllisesti kokouksissa ja oli kenttäpalveluksessa sinä päivänä, jona hän kuoli vuonna 2007. Vähän ennen kuolemaansa Frosina sanoi: ”Rakastan Jehovaa koko sydämestäni! Minulle ei koskaan tullut mieleenkään tinkiä vakaumuksestani. Tiesin, että kuuluin suureen maailmanlaajuiseen perheeseen, mutta nyt olen aivan sanaton nähdessäni, miten iso teokraattinen perheemme on Albaniassa. Jehova oli aina kanssamme, ja hän huolehtii edelleen meistä rakkaudellisesti!”

[Kuva]

Frosina Xheka vuonna 2007

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 159, 160]

Niukkuudesta runsauteen

VASIL GJOKA

SYNTYNYT 1930

KASTETTU 1960

TAUSTA Asennoitui lujasti totuuden puolelle totalitaarisen hallinnon aikana. Palvelee nykyään vanhimpana Tiranassa.

◼ MUISTAN nähneeni pikkupoikana kreikankielisen Vartiotornin kotikylässäni Barmashissa. Isä osoitti lehteä ja sanoi: ”Nämä ihmiset ovat oikeassa!” Vasta vuosien perästä tajusin, mitä nuo sanat merkitsivät. Rakastin Raamatun lukemista, vaikka sen omistaminen alkoi olla vaarallista. Erään sukulaiseni hautajaisissa tapasin tiranalaisen veljen. Kysyin häneltä Matteuksen 24. luvussa olevasta ”viimeisten päivien” tunnusmerkistä. Hän selitti minulle asiaa, ja kerroin oppimastani saman tien kaikille, joille voin.

Vuonna 1959 olin läsnä veljien kanssa suljetussa kokouksessa Leonidha Popen kodissa. Olin lukenut Ilmestyskirjaa ja kysyin, mitä tarkoittivat peto ja Suuri Babylon. Kun veljet selittivät ne minulle, tiesin, että tämä oli totuus! Vuoden kuluttua menin kasteelle.

Olin innokas saarnaamaan, minkä vuoksi sain lähtöpassit töistä. Niinpä hankin vanhat, huterat puukärryt, joita käytin tavarankuljetukseen Tiranassa. Vaikka pääsin vain harvoin kosketuksiin veljien kanssa eikä minulla ollut kirjallisuutta, jatkoin silti saarnaamista.

1960-luvun alussa Leonidha Pope onnistui ennen internimiin lähettämistään saamaan muutaman kreikankielisen  julkaisun, jotka oli salakuljetettu Albaniaan. Hän käänsi ne ääneen, ja minä kirjoitin hänen sanansa muistiin. Sitten tein hänen ohjeidensa mukaisesti kopioita ja lähetin ne muutamille veljille Beratiin, Fieriin ja Vlorëen.

Millaisia muutoksia onkaan tapahtunut sitten 1990-luvun! On sykähdyttävää nähdä, miten runsain mitoin Jehova on antanut meille kirjallisuutta. Olemme vuoden 1992 jälkeen levittäneet yli 17 miljoonaa albaniankielistä lehteä! Uudet julkaisut on käännetty albaniaksi, ja meillä on omalla kielellämme koko Uuden maailman käännös! Kun ajattelen niitä vuosia, jolloin kirjallisuutta ei ollut, en voi pidättää ilon kyyneleitä. Olemme oppineet arvostamaan suuresti kirjallisuutta, koska niin pitkään sitä oli niin vähän!

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 163, 164]

Kotimaahan palattuani löysin todellista työtä

ARDIAN TUTRA

SYNTYNYT 1969

KASTETTU 1992

TAUSTA Oppi totuuden Italiassa ja palasi sen jälkeen Albaniaan. Nykyään Albanian haaratoimistokomitean jäsen.

◼ OLIN 21-vuotias vuonna 1991, kun tuhansien pakolaisten joukossa lähdin Albaniasta. Kaappasimme laivan, joka oli matkalla Italiaan. Albania oli rutiköyhä maa, joten olin innoissani päästessäni pois sieltä. Se oli minulle unelmien täyttymys.

Oltuani kaksi päivää Brindisissä Italiassa livahdin pakolaisleiriltä etsimään työtä. Muuan mies antoi minulle pienen valokopioidun lehtisen, jossa oli raamatullinen sanoma albanian kielellä, ja kutsui minua samana iltapäivänä pidettävään kokoukseen. Ajattelin heti, että taidanpa mennä; tiedä häntä, jos joku vaikka antaisi minulle työtä.

En osannut odottaa niin ystävällistä vastaanottoa. Kokouksen jälkeen jokainen valtakunnansalissa tuli luokseni, ja he olivat sydämellisiä ja rakkaudellisia. Eräs perhe kutsui minut syömään. Miten huomaavaisesti ja arvokkaasti he kohtelivatkaan minua – nuhruista, laitonta albaanipakolaista!

Seuraavassa kokouksessa Vito Mastrorosa tarjosi minulle raamatuntutkistelua. Otin sen vastaan, ja pian tajusin, että tämä oli totuus. Minut kastettiin Italiassa elokuussa 1992.

Vihdoin oleskelulupaan liittyvät paperini olivat kunnossa. Olin onnistunut hankkimaan hyvän työn ja lähetin rahaa perheelleni Albaniaan. Aloin kuitenkin ajatella, että nyt kun todistajien työ Albaniassa oli avautunut, siellä oli suuri tarve.  Pitäisikö minun palata takaisin ja palvella siellä? Mutta miten perheeni suhtautuisi siihen? He tarvitsivat rahat, joita heille lähetin. Mitä ihmiset sanoisivat?

Sitten minulle soitettiin Tiranan toimistosta ja minulta kysyttiin, olisinko halukas tulemaan sinne ja opettamaan albaniaa italialaisille erikoistienraivaajille, jotka muuttaisivat Albaniaan marraskuussa. Heidän esimerkkinsä pysäytti minut ajattelemaan. He olivat menossa alueelle, jolta minä olin lähtenyt. He eivät osanneet kieltä mutta olivat lähdöstä innoissaan. Minulle albanian kieli ja kulttuuri olivat tuttuja. Mitä oikein tein Italiassa?

Tein päätökseni ja nousin laivaan noiden erikoistienraivaajien kanssa. Aloin saman tien palvella pienessä Betelissä. Aamupäivisin opetin albaniaa ja iltapäivisin tein käännöstyötä. Ensi alkuun perheeni ei ollut mielissään. Mutta kun he ymmärsivät, miksi olin muuttanut takaisin Albaniaan, he alkoivat kuunnella hyvää uutista. Pian vanhempani, kaksi sisartani ja veljeni menivät kasteelle.

Kadunko, että luovuin työstäni ja rahasta Italiassa? En hetkeäkään! Olen löytänyt Albaniasta todellista työtä. Olen huomannut, että kaikkensa antaminen Jehovan työhön on todella arvokasta ja tuo kestävää iloa!

[Kuva]

Ardian ja hänen vaimonsa Noadia

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 173, 174]

Ei enää salaisia kokouksia

ADRIANA MAHMUTAJ

SYNTYNYT 1971

KASTETTU 1993

TAUSTA Kutsuttiin salaiseen kokoukseen, minkä jälkeen kaikki muuttui. Palvelee nykyään erikoistienraivaajana.

◼ KUN serkkuni vuonna 1991 kuoli, kuulin Barie-nimisen naisen rohkaisevan tätiäni Raamatun ajatuksilla. Aloin heti esittää kysymyksiä, ja Barie kehotti minua menemään ystävänsä Rajmondan luo hänen työpaikalleen. Rajmondan perhe kävi ”luokan” (seurakunnan) kokouksissa. Rajmonda sanoi minulle, että minun oli ensin jonkin aikaa käytävä raamatullisia keskusteluja, koska uusia ei heti päästetty luokkaan. Rakastin oppimiani asioita, ja pian minäkin sain olla läsnä kokouksissa.

Luokka muodostui kastamattomista henkilöistä, jotka olivat alkaneet kokoontua Sotir Papan ja Sulo Hasanin kanssa. Sigurimi oli vuosia aiemmin soluttautunut luokkiin ja antanut veljet ilmi poliisille. Siksi kaikki olivat varuillaan ja tarkkoja siitä, kenet kutsuttiin kokouksiin.

Ensimmäisessä kokouksessani sain kuulla, että meidän odotettiin tekevän luettelon ystävistämme ja kertovan heille oppimistamme asioista. Puhuin saman tien Ilma Tanille. Pian hänen annettiin tulla mukaan luokkaan. Pieni 15 hengen luokkamme kasvoi nopeasti.

Huhtikuussa 1992 saimme Beratiin vieraiksemme Michael ja Linda DiGregorion. Meitä kehotettiin kutsumaan avoimesti ihmisiä veli DiGregorion puheeseen. Paikalle tulikin 54 henkeä. Kukaan meistä ei ollut käynyt kasteella.  Kokouksen jälkeen pommitimme DiGregorion pariskuntaa kysymyksillä tuntikausia. Lopultakin meille selvisi, miten ryhmämme kuului toimia.

Pian Jehovan todistajat tunnustettiin laillisesti. Ilma, minä ja kaksi veljeä menimme Tiranaan opettelemaan ovelta-ovelle-työtä. Meitä pyydettiin näyttämään toisille beratilaisille, mitä olimme oppineet. Teimme parhaamme. Kun Beratiin määrättiin maaliskuussa 1993 neljä italialaista erikoistienraivaajaa, seurakuntamme, joka piti nyt kaksi avointa kokousta viikossa, alkoi edistyä toden teolla.

Kun Tiranassa oli samassa kuussa ensimmäinen erikoiskonventtipäivä, Ilma ja minut kastettiin. Läsnä oli 585 henkeä. Aloitimme vakituisen tienraivauksen, ja pian meistä tuli ensimmäisiä paikallisia erikoistienraivaajia. Mikään ei ollut enää salaista. Meidät määrättiin Korçëen.

Myöhemmin Ilma avioitui Arben Lubonjan kanssa, joka vain joitakin kuukausia aiemmin oli saarnannut yksin Korçëssa. Sittemmin he aloittivat kierrostyön, ja nykyään he palvelevat Betelissä. Olen tosiaan iloinen, että kutsuin Ilman tuohon luokkaan!

Kun hiljattain istuin piirikonventissa, jossa oli läsnä yli 5 500 henkeä, ajattelin salaista luokkaamme. Millaisen muutoksen Jehova onkaan saanut aikaan! Kokoukset ja konventit ovat nyt täysin avoimia. Vaikka sadat veljet ovat taloudellisista syistä lähteneet Beratista, pieni luokkamme on kasvanut viideksi työteliääksi seurakunnaksi!

[Kuva]

Ilma (Tani) ja Arben Lubonja

 [Tekstiruutu/Kuva s. 183]

”Sopii, lähdetään vain!”

ALTIN HOXHA JA ADRIAN SHKËMBI

SYNTYNEET Kumpikin 1973

KASTETTU Kumpikin 1993

TAUSTA Jättivät yliopiston voidakseen aloittaa tienraivauksen ja palvelevat nykyään seurakunnan vanhimpina.

◼ VUODEN 1993 alkupuolella Altin ja Adrian opiskelivat Tiranan yliopistossa. Heidän ystävänsä puhui heille tuntikausia siitä, mitä hän oli oppinut Jehovan todistajilta. Kaikki perustui Raamattuun. Myöhemmin he saivat lisää tietoa ja sovelsivat oppimaansa. Heidät kastettiin samana vuonna. Tuona kesänä he menivät saarnaamaan Kuçovëen, missä ei ollut yhtään julistajia.

Heidän palattuaan Tiranaan Adrian sanoi Altinille: ”Mitä me luennoilla istumme? Lähdetään panemaan työ kunnolla käyntiin Kuçovëssa!”

Altin vastasi: ”Sopii, lähdetään vain!” Seitsemän kuukauden kuluttua kasteestaan he olivat Kuçovëssa.

Jehova siunasi runsaasti heidän ponnistelujaan. Nykyään Kuçovëssa on yli 90 aktiivista julistajaa. Sieltä on lähtenyt tienraivaajiksi tai Beteliin noin 25 todistajaa. Adrian ja Altin johtivat tutkistelua monille heistä.

Ajatellessaan yliopistoa Altin sanoo hymyillen: ”Apostoli Paavali päätti olla tavoittelematta maailmallista uraa, ja vuonna 1993 minä tein samanlaisen ratkaisun. En ole koskaan katunut sitä, että sanoin: ’Sopii, lähdetään vain!’ ”

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 191, 192]

Ateismin opettajasta totuuden opettajaksi

ANASTAS RUVINA

SYNTYNYT 1942

KASTETTU 1997

TAUSTA Opetti armeijassa alaisilleen ateismia ennen kuin oppi totuuden lapsiltaan. Palvelee nykyään vanhimpana ja erikoistienraivaajana.

◼ VALMISTUTTUANI vuonna 1971 sotilasakatemiasta minusta tuli poliittisen prikaatin komentaja. Tätä nimitystä käytettiin, koska hallitus oli vuonna 1966 lakkauttanut sotilasarvot. Vastuullani oli muun muassa iskostaa komennossani olevien mieleen ideologiaa, jonka mukaan Jumalaa ei ole olemassa. Selitin, että uskonto on oopiumia kansalle.

Minulla oli vaimo ja kolme lasta. Vuonna 1992 poikamme Artan alkoi käydä Tiranan Jehovan todistajien järjestämissä uskonnollisissa kokouksissa. Sitten hän otti mukaansa sisarensa Anilan. Minusta se oli ajanhaaskausta ja aivan typerää. Kotona puhkesikin monia väittelyjä.

Eräänä päivänä otin uteliaisuudesta käteeni Vartiotornin. Kumma kyllä, lukemani kuulosti järkevältä. Artanin ja Anilan jatkuvasta kannustuksesta huolimatta en kuitenkaan alkanut tutkia Raamattua. Perustelin asiaa sanomalla, ettei Raamattua voi tutkia, jos ei usko Jumalaan. Vuonna 1995 albaniaksi saatiin kirja Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? Artan ja Anila antoivat kirjan minulle. Muuta ei tarvittu! Olin täysin vakuuttunut Jumalan olemassaolosta. Enää minulla ei ollut mitään verukkeita, vaan minun oli pakko tutkia. Pian vaimoni Lirie liittyi mukaan tutkisteluun, ja me vakuutuimme siitä, että tässä oli totuus.

  Rehellisyyden nimessä on sanottava, että edistymiseni oli hidasta. Olin 53-vuotias. Minun ei ollut helppoa luopua poliittisesta ja sotilaallisesta ajattelutavastani. Kaiken Luoja, Jehova, antoi minulle tarvittavan avun, niin että pystyin menemään eteenpäin.

En halunnut ryhtyä julistajaksi, koska minua hirvitti saarnata samoille ihmisille, joille olin opettanut ateismia. Mitä he ajattelisivat? Kerran Vito Mastrorosa luki minulle tutkistelussamme kertomuksen tarsolaisesta Saulista. Se tehosi! Saul vainosi kristittyjä, oppi totuuden ja sitten saarnasi. Tiesin, että Jehovan avulla pystyisin samaan.

Jehova auttaa minua yhä muuttumaan, jotta voisin olla järkevämpi ja vähemmän ankara ja komentajamainen. Edistyn pikkuhiljaa, mutta joskus en voi muuta kuin nauraa itselleni.

En enää väittele totuudesta lastemme kanssa. Päinvastoin olen heistä ylpeä. Artan toimii erikoistienraivaajana ja vanhimpana. Tyttäremme Anila ja Eliona palvelevat molemmat Tiranan Betelissä.

Lirie ja minä olemme erikoistienraivaajia. Meistä on hienoa saada opettaa ihmisille totuutta Suuresta Luojastamme ja nähdä heidän elämässään tapahtuvat muutokset. Miten suuri ilo onkaan kertoa ihmisille todellisesta toivosta, joka perustuu ainoan elävän ja tosi Jumalan, Jehovan, lupauksiin!

[Kuva]

Vasemmalta oikealle: Artan, Anila, Lirie, Anastas, Eliona ja hänen miehensä Rinaldo Galli

 [Taulukko/Kaavio s. 176, 177]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Albania

1920–22 Muutamat albanialaiset oppivat totuuden Yhdysvalloissa.

1922 Thanas Idrizi palaa Gjirokastëriin opittuaan totuuden.

1925 Albaniassa toimii kolme pientä raamatuntutkisteluluokkaa.

1928 ”Kuvanäytös Luomista” näytetään monissa kaupungeissa.

1930

1935–36 Laajamittainen saarnaamiskampanja toteutetaan.

1939 Jehovan todistajien toiminta kielletään.

1940

1940 Yhdeksän veljeä vangitaan puolueettomuuden vuoksi.

1946 Kommunistihallinto alkaa.

1950

1960

1960 Maakomitea alkaa valvoa Albanian työtä.

 1962 Maakomitean jäseniä lähetetään työleireille.

1967 Albaniasta tulee virallisesti ateistinen valtio.

1980

1990

1992 Jehovan todistajat rekisteröidään.

1996 Milton Henschel on läsnä ensimmäisen Betelin vihkiäisissä.

1997 Trazira alkaa.

2000

2005 Koko Uuden maailman käännös julkaistaan albaniaksi.

2006 Haaratoimisto vihitään Mëzezissä Tiranan laitamilla.

2010

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

4 000

3 000

2 000

1 000

1930 1940 1950 1960 1980 1990 2000 2010

 [Kartat s. 133]

(Ks. painettu julkaisu)

MONTENEGRO

KOSOVO

MAKEDONIA

KREIKKA

Ioannina

Skutarijärvi

Ohridjärvi

Prespajärvi

ADRIANMERI

ALBANIA

TIRANA

Shkodër

Kukës

Burrel

Mëzez

Durrës

Kavajë

Gramsh

Kuçovë

Fier

Berat

Korçë

Vlorë

Tepelenë

Këlcyrë

Barmash

Përmet

Gjirokastër

Sarandë

 [Kokosivun kuva s. 126]

[Kuva s. 128]

Opittuaan totuuden Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa Thanas Idrizi toi hyvän uutisen Gjirokastëriin Albaniaan.

[Kuva s. 129]

Sokrat Duli opetti totuuden veljelleen.

[Kuva s. 137]

Nicholas Christo kertoi hyvää uutista Albanian arvohenkilöille.

[Kuva s. 142]

Kaksisivuinen kirje, jonka Bostonin albanialaisveljet lähettivät Enver Hoxhalle.

[Kuva s. 145]

Leonidha Pope

[Kuva s. 147]

”Jehova on opettanut minua olemaan allekirjoittamatta sellaista, mitä en ole sanonut.” (Sotir Ceqi.)

[Kuva s. 149]

Helen ja John Marks ennen Johnin Albanian-matkaa.

[Kuva s. 154]

Spiro Vruho palveli matkavalvojana.

[Kuva s. 157]

Llopi Bllani

[Kuva s. 158]

Kulla Gjidhari vietti muistonviettoa yksinään.

[Kuva s. 167]

Michael ja Linda DiGregorio

[Kuva s. 172]

Päätös nro 100, jolla Jehovan todistajille myönnettiin laillinen tunnustus.

[Kuva s. 175]

Seurakunnan kokous ensimmäisessä valtakunnansalissa Tiranassa vuonna 1992.

[Kuva s. 178]

Areti Pina saarnasi uskollisesti yksinään.

[Kuvat s. 184]

Vanha talo, joka remontoitiin moderneiksi toimistoiksi.

[Kuva s. 186]

”Jos joudutte vankilaan, älkää olko huolissanne.” (Nasho Dori.)

[Kuvat s. 194]

David Splane julkaisee albaniankielisen ”Uuden maailman käännöksen”.

[Kuva s. 197]

Nykyisin Albaniassa palvelevia lähetystyöntekijöitä.

 [Kuvat s. 199]

Albanian haaratoimisto

Haaratoimistokomitea: Artan Duka, Ardian Tutra, Michael DiGregorio, Davide Appignanesi ja Stefano Anatrelli