Elämäkerta

Sain apua ujouden voittamiseen

KERTONUT RUTH L. ULRICH

Murruin ja rupesin itkemään aivan siinä papin ovensuussa. Hän oli juuri antanut tulla täydeltä laidalta vääriä syytöksiä Charles T. Russellia vastaan, joka palveli Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ensimmäisenä presidenttinä. Aion nyt kertoa, miksi minä tuollaisena nuorena tyttönä kävin ihmisten ovilla.

SYNNYIN hyvin uskonnolliseen perheeseen eräällä maatilalla Nebraskassa Yhdysvalloissa vuonna 1910. Perheemme luki Raamattua yhdessä aamuisin ja iltaisin aina aterian jälkeen. Meiltä noin kuuden kilometrin päässä sijaitsi Winsiden pikkukaupunki, ja isä oli siellä toimivan metodistikirkon pyhäkoulun ylitarkastaja. Meillä oli hevosvaunujen ikkuna-aukoissa suojat, joten pääsimme sunnuntaiaamuisin kirkkoon säällä kuin säällä.

Kun olin noin kahdeksanvuotias, vauvaikäinen pikkuveljeni sairastui polioon ja äiti vei hänet Iowassa sijaitsevaan parantolaan. Vaikka äiti hoiti veljeäni voimiaan säästelemättä, tämä kuoli heidän ollessaan siellä. Äiti tapasi kuitenkin Iowassa raamatuntutkijan, jolla nimellä Jehovan todistajat silloin tunnettiin. He keskustelivat monta kertaa, ja äiti kävi naisen kanssa jopa muutamassa raamatuntutkijoiden kokouksessa.

Kotiin palatessaan äiti toi mukanaan useita Vartiotorni-seuran julkaisemien Raamatun tutkielmien osia. Hän sai pian täyden varmuuden siitä, että raamatuntutkijat opettivat totuutta ja että ihmissielun kuolemattomuutta ja pahojen ihmisten ikuista kidutusta koskevat opetukset eivät pidä paikkaansa (1. Mooseksen kirja 2:7; Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4).

Isälle tämä oli kuitenkin järkytys, ja hän vastusti äidin yrityksiä käydä raamatuntutkijoiden  kokouksissa. Hän otti minut ja isoveljeni Clarencen edelleen mukaansa kirkkoon. Mutta isän poissa ollessa äiti tutki kanssamme Raamattua, ja niin meillä lapsilla oli oiva tilaisuus verrata raamatuntutkijoiden ja kirkon opetuksia keskenään.

Kävimme Clarencen kanssa kirkon pyhäkoulua, ja Clarence esitti opettajalle kysymyksiä, joihin tämä ei osannut vastata. Kotona puhuimme niistä äidille ja kävimme noista aiheista pitkiä keskusteluja. Lopulta jätin kirkon ja aloin käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa äidin kanssa. Clarence seurasi perässä kohta sen jälkeen.

Voitolle ujoudesta

Syyskuussa 1922 olimme äidin kanssa raamatuntutkijoiden ikimuistoisessa konventissa Cedar Pointissa Ohiossa. Voin vieläkin muistaa, miten valtavan kokoinen juliste paljastettiin samalla kun Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Joseph F. Rutherford kannusti yli 18000:ta läsnäolijaa julisteen sanoin: ”Julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa.” Se kosketti minua syvästi, ja tunsin, miten kiireellisen tärkeää oli kertoa muille ihmisille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. (Matteus 6:9, 10; 24:14.)

Vuosina 1922–28 pidetyissä konventeissa hyväksyttiin sarja päätöksiä, ja niiden sisältö julkaistiin traktaateissa, joita raamatuntutkijat levittivät ihmisille kymmeniä miljoonia kappaleita eri puolilla maailmaa. Olin pitkä ja hontelo tyttö – minua sanottiin vinttikoiraksi – ja nopea viemään näitä painettuja sanomia talosta taloon. Pidin todella paljon tuosta työstä. Toista oli kuitenkin puhua ihmisille ovilla henkilökohtaisesti Jumalan valtakunnasta.

Olin nimittäin niin ujo, että pelkäsin jopa äidin järjestämiä jokavuotisia sukujuhlia. Katosin silloin huoneeseeni ja pysyin siellä. Kerran äiti halusi saada valokuvan koko suvusta ja käski minun tulla ulos. En halunnut tavata toisia, joten hän joutui kirjaimellisesti raahaamaan minut ulos huoneestani minun kiljuessani.

Mutta sitten koitti päivä, jona pakkasin laukkuuni päättäväisesti raamatullista kirjallisuutta. Hoin itselleni koko ajan: ”En pysty siihen”,  mutta heti seuraavassa hetkessä sanoin lujasti: ”Minun täytyy pystyä.” Viimein lähdin saarnaamaan. Jälkikäteen olin hyvin onnellinen siitä, että olin kerännyt rohkeutta lähteä. Suurinta iloa tunsin kenttäpalveluksen jälkeen, en niinkään sen aikana. Noihin aikoihin tapasin edellä mainitsemani papin, jonka luota lähdin itkien pois. Jehovan avulla pystyin ajan myötä puhumaan ihmisille ovilla ja sain siitä enemmän iloa. Sitten vuonna 1925 kävin vesikasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

Kokoaikaiseen palvelukseen

18-vuotiaana ostin itselleni auton tädiltä perimilläni rahoilla ja aloitin tienraivauksen eli kokoaikaisen sananpalveluksen. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 1930, otimme erään toisen tienraivaajan kanssa vastaan aluemääräyksen. Siinä vaiheessa Clarencekin oli aloittanut tienraivauksen, ja pian hänet kutsuttiin palvelemaan Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevaan Beteliin, Jehovan todistajien maailmankeskukseen.

Näihin aikoihin vanhempamme muuttivat erilleen, ja me rakennutimme äidin kanssa asuntovaunukodin ja olimme yhdessä tienraivaajina. Suuri lamakausi oli silloin alkamassa Yhdysvalloissa. Oli melkoisen haasteellista pysyä tienraivaajana, mutta olimme päättäneet olla luovuttamatta. Vaihdoimme raamatullista kirjallisuutta kanoihin, muniin ja puutarhatuotteisiin sekä esimerkiksi vanhoihin paristoihin ja jätealumiiniin. Nämä jälkimmäiset muutimme rahaksi voidaksemme ostaa autoon bensiiniä ja huolehtia muista kuluista. Rahan säästämiseksi opettelin lisäksi tekemään autoon voiteluhuollon ja vaihtamaan öljyt. Näimme, miten Jehova lupauksensa mukaisesti auttoi meitä voittamaan esteitä (Matteus 6:33).

Lähetystyöhön

Vuonna 1946 sain kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin seitsemännelle kurssille, joka pidettäisiin lähellä South Lansingia New Yorkin osavaltiossa. Olimme olleet äidin kanssa yhdessä tienraivaajina yli 15 vuotta, mutta hän ei halunnut olla esteenä mahdollisuudelleni saada lähetyskoulutusta, vaan kehotti minua ottamaan tuon kallisarvoisen kutsun vastaan. Valmistumisen jälkeen sain toverikseni Martha Hessin, joka oli kotoisin Peoriasta Illinoisin osavaltiosta. Meidät määrättiin kahden muun sisaren kanssa vuodeksi Clevelandiin Ohioon odottelemaan lähettämistä ulkomaille.

Aluemääräyksemme tuli vuonna 1947: Martha ja minut määrättiin Havaijiin. Koska saarille oli helppo päästä asumaan, äitikin muutti Honoluluun aivan lähelle meitä. Hänen kuntonsa oli alkanut heiketä, joten lähetyspalvelukseni ohessa olin hänen apunaan. Pystyin hoitamaan häntä siihen asti, kun hän nukkui pois vuonna 1956 ollessaan 77-vuotias. Havaijissa oli saapuessamme ollut noin 130 todistajaa, mutta äidin kuoleman aikaan meitä oli toistatuhatta, eikä lähetystyöntekijöitä enää tarvittu.

Sitten Martha ja minä saimme Vartiotorni-seuralta kirjeen, jossa meille tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Japaniin. Päällimmäisenä huolenamme oli se, oppisimmeko enää meidän iässämme japania. Olin 48-vuotias, ja Martha oli vain neljä vuotta nuorempi. Jätimme asian kuitenkin Jehovan käsiin ja vastasimme myöntävästi.

Heti New Yorkissa Yankee-stadionilla ja Polo Groundsissa vuonna 1958 pidetyn kansainvälisen konventin jälkeen astuimme Tokion-laivaan.  Jouduimme taifuunin kouriin lähellä Jokohaman satamaa, mutta perillä meitä odottivat Don ja Mabel Haslett, Lloyd ja Melba Barry sekä ryhmä muita lähetystyöntekijöitä. Japanissa oli tuolloin vain 1124 todistajaa.

Ryhdyimme heti opiskelemaan japania ja käymään ovelta-ovelle-palveluksessa. Kirjoitimme japaninkieliset esityksemme latinalaisin kirjaimin paperille ja luimme ne palveluksessa ihmisille. Puhuteltavat vastasivat sanomalla ”Yoroshii desu” tai ”Kekko desu”, minkä opimme merkitsevän ’hyvä on’. Emme kuitenkaan aina tienneet, oliko puhuteltava kiinnostunut vai ei, sillä noilla sanoilla voitiin ilmaista myös kieltäytymistä. Merkitys riippui äänensävystä tai kasvonilmeistä, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin opimme tulkitsemaan niitä.

Rakkaita muistoja

Takellellessani vielä kielen kanssa kävin eräänä päivänä Mitsubishi-yhtiön asuntolassa ja tapasin siellä 20-vuotiaan naisen. Hän edistyi hienosti Raamatun tuntemuksessa ja meni kasteelle vuonna 1966. Siitä vuoden kuluttua hän ryhtyi tienraivaajaksi, ja pian sen jälkeen hänet nimitettiin erikoistienraivaajaksi, jona hän on palvellut siitä pitäen. Minua on aina kannustanut suuresti se, miten hän nuoresta asti on käyttänyt aikansa ja voimansa kokoaikaiseen palvelukseen.

Asennoituminen Raamatun totuuden puolelle on suuri haaste ihmisille etenkin ei-kristillisissä yhteiskunnissa. Tuhannet ovat silti vastanneet tähän haasteeseen, myös monet sellaiset, joiden kanssa minä olen saanut tutkia Raamattua. He ovat poistaneet kalliit buddhalaisalttarinsa ja šintohyllykkönsä, jotka  kuuluvat perinteiseen japanilaiseen kotiin. Toisinaan sukulaiset tulkitsevat tällaisen toimenpiteen epäkunnioitukseksi kuolleita esi-isiä kohtaan, ja siksi se kysyy uusilta rohkeutta. Pelottoman toimintansa vuoksi he muistuttavat niitä varhaiskristittyjä, jotka luopuivat väärään palvontaan liittyvistä esineistään (Apostolien teot 19:18–20).

Muistan erään raamatuntutkisteluoppilaan, perheenäidin, joka oli muuttamassa perheineen pois Tokiosta. Hän halusi asunnon, jossa ei olisi mitään pakanalliseen palvontaan liittyviä tavaroita. Hän kertoi toiveestaan miehelleen, joka suostuikin siihen auliisti. Hän kertoi tästä minulle iloisena, mutta muisti samassa pakanneensa mukaan suuren, kalliin marmorimaljakon, jonka hän oli aikoinaan hankkinut tuomaan onnea kodilleen. Koska hän epäili esineen liittyvän väärään palvontaan, hän hajotti sen vasaralla ja heitti palaset menemään.

Sen näkeminen, miten tämä nainen ja muut ovat halukkaasti hankkiutuneet eroon väärään palvontaan liittyvistä kalliista esineistä ja aloittaneet rohkeasti uuden elämän Jehovan palveluksessa, on ollut minulle erittäin palkitseva ja tyydytystä tuottava kokemus. Kiitän Jehovaa säännöllisesti siitä, että olen voinut olla yli 40 vuotta lähetystyössä Japanissa.

Nykyajan ”ihmeitä”

Kun muistelen yli 70:tä kokoaikaisessa palveluksessa viettämääni vuotta, en voi olla hämmästelemättä eräitä asioita, jotka minusta ovat nykyajan ihmeitä. Ujona nuorena tyttönä en olisi ikinä voinut kuvitellakaan käyttäväni koko elämääni siihen, että oma-aloitteisesti puhun ihmisille Valtakunnasta, josta suurin osa ei halua kuulla sanaakaan. Silti olen tehnyt niin ja lisäksi nähnyt satojen ja jopa tuhansien muidenkin tekevän samoin. Ja niin tehokkaasti he ovat toimineet, että alun toistatuhatta todistajaa käsittänyt joukko, joka Japanissa toimi tullessani tänne vuonna  1958, on kasvanut yli 222000 hengen vahvuiseksi!

Kun tulimme Marthan kanssa Japaniin, meidät määrättiin haaratoimistoon Tokioon. Vuonna 1963 samalle paikalle rakennettiin uusi, kuusikerroksinen haaratoimistorakennus, jossa olemme asuneet siitä lähtien. Marraskuussa 1963 olimme 163 hengen joukossa kuulemassa silloisen haaratoimistonvalvojamme Lloyd Barryn vihkiäispuhetta. Siinä vaiheessa Japanissa oli jo kolmetuhatta todistajaa.

On ollut ilo nähdä Valtakunnan julistajien määrän kasvavan Japanissa kovaa vauhtia. Vuonna 1972, kun uusi, entistä tilavampi haaratoimisto valmistui Numazun kaupunkiin, meitä oli yli 14000. Mutta vuonna 1982 ylitettiin jo 68000 julistajan raja, ja paljon entistä suurempi haaratoimisto rakennettiin Ebinaan noin 80 kilometrin päähän Tokiosta.

Tokion keskustassa sijaitseva entinen haaratoimistorakennus remontoitiin. Myöhemmin siitä tuli lähetyskoti yli 20 lähetystyöntekijälle, jotka ovat palvelleet Japanissa vähintään 40 tai 50 vuotta, mekin pitkäaikaisen toverini Martha Hessin kanssa mukaan luettuina. Talossa asuvat myös lääkäri ja hänen sairaanhoitajavaimonsa, jotka pitävät meistä huolta ja seuraavat terveydentilaamme. Hiljattain henkilökuntaan lisättiin uusi sairaanhoitaja, ja päivisin hoitajien avuksi tulee kristittyjä sisaria. Kaksi beteliläistä Ebinasta käy täällä vuorotellen laittamassa ruokaa ja siivoamassa. Jehova on tosiaan ollut meille hyvä (Psalmit 34:8, 10).

Viime marraskuussa – 36 vuotta tämän nyt lähetystyöntekijäveteraanien kotina toimivan rakennuksen vihkiäisistä – koin yhden lähetyspalvelukseni huippukohdista. Tuon kuun 13. päivänä meitä oli koolla 4486 henkeä, joukossa satoja pitkäaikaisia todistajia 37 maasta, kun Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Japanin-haaratoimiston laajennus vihittiin Ebinassa. Nykyään haaratoimistossa palvelee noin 650 henkeä.

Niiden lähes 80 vuoden ajan siitä pitäen, kun arasti aloin viedä Raamatun sanomaa talosta taloon, Jehova on vahvistanut ja auttanut minua. Hänen tuellaan olen voittanut ujouteni. Uskon lujasti, että Jehova voi käyttää palveluksessaan ketä tahansa, joka vain luottaa häneen, jopa minunlaisiani äärimmäisen ujoja ihmisiä. Ja miten antoisa elämäni on ollutkaan, kun olen saanut kertoa ventovieraille ihmisille Jumalastamme Jehovasta!

[Kuva s. 21]

Äidin ja Clarencen kanssa, joka kävi katsomassa meitä Betelistä

[Kuva s. 23]

Kurssimme oppilaita tutkimassa nurmikolla Gilead-koulussa South Lansingin lähellä New Yorkin osavaltiossa

[Kuva s. 23]

Vasemmalla: minä, Martha Hess ja äiti Havaijissa

[Kuva s. 24]

Oikealla: Tokiossa sijaitsevan lähetyskotimme asukkaita

[Kuva s. 24]

Alla: pitkäaikaisen toverini Martha Hessin kanssa

[Kuva s. 25]

Laajennetut haaratoimistotilat Ebinassa vihittiin viime marraskuussa