Opin tietämään että Jumala ”tekee suuria tekoja”

Kertonut Maurice Raj

Tuhansien muiden joukossa perheemme pakeni erästä toisen maailmansodan rajuinta hyökkäystä. Kävelimme päiväkausia Burman tiheän viidakon läpi, ja yöt nukuimme puiden alla. Olin yhdeksänvuotias. Minulla oli selässäni pieni nyytti, jossa oli kaikki, mitä omistin. Mutta tämä oli vasta alkua.

ELETTIIN vuotta 1942. Maailma oli sodassa, ja me pakenimme lähestyvää Japanin armeijaa. Se oli juuri hyökännyt Burmaan, jota nykyään kutsutaan Myanmariksi, ja vallannut Yenangyaungin öljykentät. Ennen kuin ehdimme Intian rajalle, japanilaissotilaat saivat meidät kiinni ja pakottivat meidät palaamaan kotiin.

Ollessani lapsi perheemme asui Yenangyaungissa, missä isä oli töissä burmalaisessa öljy-yhtiössä. Japanilaisten miehityksen jälkeen Yenangyaungin rikkaat öljykentät joutuivat brittiläisten sotakoneiden kiivaan pommituksen kohteiksi. Kerran perheemme joutui viettämään kolme päivää ojan pohjalla pommien räjähdellessä ympärillämme. Viimein pakenimme veneellä Saleen, pieneen kaupunkiin Ayeyarwady- eli Irrawaddyjoen varteen. Olimme kiitollisia siitä, että olimme elossa, ja jäimme sinne sodan loppuun asti.

Tragedia johdattaa totuuteen

Pikkuveljeni syntyi vuonna 1945, samana vuonna kuin toinen maailmansota loppui. Isä oli onnellinen saadessaan lapsen vanhoilla päivillään. Hänen onnensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Pian sen jälkeen isä kuoli suruun.

Yrittäessään lohduttaa minua ystäväni sanoivat, että Jumala oli ottanut isäni ja veljeni luokseen taivaaseen. Kuinka halusinkaan olla heidän kanssaan! Perheemme kävi katolisessa kirkossa, missä sain uskonnollista valmennusta. Minulle opetettiin, että papit ja nunnat pääsevät suoraan taivaaseen, kun taas toiset joutuvat joksikin aikaa kiirastuleen. Siellä heitä piinataan, kunnes he ovat puhdistuneet synneistään. Halusin kovasti nähdä jälleen isäni ja veljeni, ja siksi otin tavoitteekseni päästä katoliseen pappisseminaariin Maymyoon (nykyään Pyin Oo Lwin) noin 210 kilometrin päähän asuinpaikastamme.

Seminaariin pääsemiseksi vaadittiin hyvää koulutusta. Maahanmuuttajana olin käynyt koulua vain kaksi vuotta. Sitten kaikki koulut oli suljettu sodan aikana. Vaikka ne myöhemmin avattiin uudelleen, perheemme oli taloudellisesti tiukoilla. Äiti huolehti kahdesta veljestäni ja minusta sekä vielä kuolleen sisarensa kolmesta pienestä lapsesta. Hänellä ei ollut enää varaa laittaa meitä poikia kouluun.

Isoveljeni meni töihin, mutta minä olin vasta 13-vuotias, joten en voinut tehdä paljoakaan.  Isän veli Manuel Nathan asui Chaukissa, lähellä Salea. Ajattelin, että jos lähtisin kotoa, äidillä olisi yksi suu vähemmän ruokittavana. Niinpä muutin Chaukiin setäni luo.

En tiennyt, että setäni oli hiljattain tutustunut Jehovan todistajiin ja kertoi nyt innokkaasti uusista asioista, joita oli oppinut Raamatusta. Hän puhui niistä minulle vähän kerrallaan. Ensin hän selitti, mitä Isä meidän -rukous tarkoittaa. Se alkaa sanoilla: ”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.” (Matteus 6:9, 10, Kirkkoraamattu 1938.)

”Jumalalla on siis nimi”, setä selitti. ”Ja tuo nimi on Jehova.” Sitten hän näytti minulle Jumalan nimen Raamatusta. Halusin oppia enemmän. Olin kuitenkin huono lukemaan jopa äidinkieltäni tamilia, ja setäni Raamattu ja raamatullinen kirjallisuus olivat englanninkielisiä, enkä osannut englantia hyvin. Vaikka en ollut juuri käynyt koulua, aloin pikkuhiljaa ymmärtää Raamatun opetuksia. (Matteus 11:25, 26.) Tajusin, että monet minulle opetetut uskonkäsitykset eivät perustuneet Raamattuun. Viimein totesin sedälleni: ”Tämä on totuus!”

16-vuotiaana aloin kertoa oppimistani asioista toisille. Tuolloin Myanmarissa oli vain 77 Jehovan todistajaa. Jonkin ajan kuluttua setäni luona Chaukissa vieraili Robert Kirk, Jehovan todistaja, joka oli lähetystyössä silloisessa pääkaupungissa Rangoonissa (nykyään Yangon). Kerroin Robertille vihkineeni elämäni Jehovalle. Niinpä vihkiytymiseni vertauskuvaksi minut kastettiin Ayeyarwadyjoessa 24. joulukuuta 1949.

Yli vaikeuksien

Pian muutin Mandalayhin löytääkseni sopivaa työtä. Tavoitteeni oli tulla tienraivaajaksi, Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Kun eräänä päivänä katselin jalkapallo-ottelua, lyyhistyin maahan ja sain kouristuskohtauksen. Minulle oli puhjennut epilepsia, ja minun piti muuttaa takaisin perheeni luo, jotta he voisivat huolehtia minusta.

Sain kohtauksia aina välillä kahdeksan vuoden ajan. Kun terveyteni kohentui, saatoin tehdä työtä osa-aikaisesti. Äiti ei halunnut minun tavoittelevan kokoaikaista palvelusta terveydentilani vuoksi, mutta kerran sanoin hänelle: ”En voi enää odottaa. Haluan aloittaa tienraivauksen. Jehova kyllä pitää minusta huolen!”

Vuonna 1957 muutin Yangoniin ja aloitin tienraivauksen. Ihme kyllä kohtaukseni eivät uusineet kuin vasta viidenkymmenen vuoden päästä vuonna 2007. Nyt ne pysyvät kurissa lääkkeiden avulla. Vuonna 1958 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi, jonka jälkeen käytin saarnaamistyöhön joka kuukausi 150 tuntia.

Ensimmäinen määräalueeni oli Kyonshan kylä noin 110 kilometrin päässä Yangonista luoteeseen. Siellä oli pieni ryhmä, joka oli lukenut raamatullista kirjallisuuttamme ja halusi tietää enemmän. Kun Robert ja minä saavuimme, koolle tuli suuri ihmisjoukko. Vastasimme heidän lukuisiin raamatullisiin kysymyksiinsä ja näytimme, miten johtaa raamatullisia kokouksia. Jotkut heistä lähtivät pian mukaan saarnaamistyöhön. Minua pyydettiin jäämään kylään. Muutamassa kuukaudessa pienestä ryhmästä tuli kukoistava  seurakunta. Nykyään tuolla alueella on yli 150 todistajaa.

Myöhemmin minut nimitettiin matkustavaksi sananpalvelijaksi ja vierailin seurakunnissa ja syrjäisillä alueilla toimivissa ryhmissä eri puolilla Myanmaria. Matkustin lukemattomia kilometrejä pölyisiä teitä pitkin rekka-autoissa kuormien päällä, patikoin viidakkojen läpi, kuljin veneellä jokia pitkin ja vaelsin vuorten yli. Vaikka en ollut kovin vahva fyysisesti, tunsin Jehovan antavan minulle voimaa jatkaa työtä (Filippiläisille 4:13).

”Jehova auttaa sinua”

Vuonna 1962 sain siirron Jehovan todistajien haaratoimistoon Yangoniin, missä Robert koulutti minua. Pian hallituksen viranomaiset määräsivät, että kaikkien ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden pitäisi lähteä Myanmarista, ja muutaman viikon kuluttua kaikki olivat menneet. Yllätyksekseni haaratoimisto jätettiin minun vastuulleni.

Ihmettelin, miten oikein selviytyisin tuosta työstä. Enhän ollut käynyt kouluja, eikä minulla ollut kokemusta. Monet iäkkäämmät, jotka huomasivat ahdinkoni, sanoivat: ”Maurice, älä huoli. Jehova auttaa sinua. Ja mekin tuemme sinua.” Heidän sanansa rauhoittivat minua. Muutaman kuukauden kuluttua minun piti koota vuosittainen raportti Myanmarin saarnaamistoiminnasta vuoden 1967 Jehovan todistajien vuosikirjaa varten. Kokosin tuon raportin seuraavat 38 vuotta. Kerta toisensa jälkeen näin tapahtumien kulusta, että Jehova todella ohjaa toimintaamme.

Kun esimerkiksi hain Myanmarin kansalaisuutta, minulla ei ollut 450:tä kyatia, * jotka olisin tarvinnut maksaakseni kansalaisuushakemuksen, joten jätin asian odottamaan. Sitten eräänä päivänä kuljin sen yrityksen toimiston ohi, jossa olin vuosia aiemmin työskennellyt, ja entinen esimieheni näki minut. Hän huusi: ”Hei, Raj, tule hakemaan rahasi. Unohdit lähtiessäsi pyytää eläkerahat.” Summa oli 450 kyatia.

Lähtiessäni toimistolta mietin, mitä kaikkea voisin tehdä 450 kyatilla. Mutta koska summa oli täsmälleen sama kuin kansalaisuushakemukseen vaadittava summa, tunsin, että Jehova tahtoi minun käyttävän rahan tuohon tarkoitukseen. Tuosta valinnasta oli suurta hyötyä. Kansalaisuuden turvin saatoin jäädä maahan, matkustaa vapaasti, viedä kirjallisuutta ja suorittaa muita saarnaamistyön kannalta tärkeitä tehtäviä Myanmarissa.

Konventti pohjoisessa

Vuoteen 1969 tultaessa työmme edistyi hyvää vauhtia Myanmarin pohjoisosassa Myitkyinassa, joten päätimme pitää konventtimme tuossa kaupungissa. Vaikeinta oli järjestää kuljetus kaikille etelästä tuleville todistajille. Rukoilimme asian johdosta, ja sitten kysyimme Myanmarin rautateiltä, voisimmeko varata kuusi matkustajavaunua. Yllätyimme suuresti, kun saimme myöntävän vastauksen.

Lopulta kaikki oli valmista konventtia varten. Sinä päivänä, jona konventtivieraiden oli määrä saapua, menimme rautatieasemalle puolen päivän aikaan, koska odotimme junan saapuvan puoli kolmelta. Odotellessamme  asemapäällikkö toi meille sähkeen, jossa luki: ”Olemme irrottaneet Vartiotorni-seuran kuusi vaunua.” Hän sanoi, ettei juna jaksaisi vetää ylimääräisiä vaunuja ylämäessä.

Mikä neuvoksi? Ensimmäinen ajatuksemme oli siirtää konventtia tuonnemmaksi. Mutta silloin meidän olisi pitänyt tehdä uudet lupa-anomukset konventin pitämiseksi, mikä olisi voinut viedä viikkokausia! Juuri kun rukoilimme hartaasti Jehovaa, asemalle pysähtyi juna. Emme olleet uskoa silmiämme – kaikki kuusi vaunua olivat täynnä todistajia! He hymyilivät ja heiluttivat. Kun kysyimme, mitä oli tapahtunut, eräs heistä selitti: ”He irrottivat kyllä kuusi vaunua, mutta eivät meidän vaunujamme!”

Vuosina 1967–71 todistajien määrä Myanmarissa kaksinkertaistui lähes kuuteensataan. Vuonna 1978 haaratoimisto muutti kaksikerroksiseen taloon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin todistajien määrä oli kasvanut yli 2 500:aan. Haaratoimiston tiloja laajennettiin, ja 22. tammikuuta 2000 John E. Barr, Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen, saapui Yhdysvalloista ja vihki käyttöön kolmikerroksisen toimisto- ja asuinrakennuksen, joka on käytössä nykyään.

Saamiani siunauksia

Nykyään täällä Yangonin haaratoimistossa asuu ja työskentelee 52 vapaaehtoista, ja noin 3 500 todistajaa palvelee 74 seurakunnassa ja ryhmässä eri puolilla maata. Ilokseni myös äidistäni tuli Jehovan todistaja vuonna 1969, hieman ennen hänen kuolemaansa.

Paikallinen tienraivaaja Doris Ba Aye tuli kääntäjäksi haaratoimistoomme 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1959 hän oli osallistunut Vartiotornin raamattukoulu Gileadin 32. kurssille. Tuossa koulussa valmennetaan Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä. Hänen luontainen kauneutensa, iloinen luonteensa ja vahva hengellisyytensä veivät sydämeni. Menimme naimisiin vuonna 1970. Tähän päivään asti olemme olleet omistautuneita Jehovalle ja toinen toisellemme.

Olen yli kuudenkymmenen vuoden aikana nähnyt, miten Jumalan käsi on ohjannut saarnaamistyötä tässä maassa. Hän tosiaan on suuri ja sangen ylistettävä. Hän on ”tehnyt suuria tekoja”, joita olen saanut todistaa koko elämäni ajan (Psalmit 106:21).

[Alaviite]

[Kuva s. 27]

Palveluksessa Rangoonissa vuoden 1957 tienoilla.

[Kuva s. 28]

Matkalla konventtiin Kalemyoon 1970-luvun lopulla.

[Kuva s. 29]

Viihtyisä haaratoimistomme, joka vihittiin käyttöön vuonna 2000.

[Kuva s. 29]

Minä ja Doris nykyään.

[Kuva s. 29]

Saarnaamme yhdessä ovelta ovelle.