Olen kokenut monenlaista hyvää

Kertonut Arthur Bonno

ELETTIIN vuotta 1951. Ollessamme vaimoni Edithin kanssa eräässä piirikonventissa kuulimme ilmoituksen kokouksesta, joka pidettäisiin lähetystyöstä kiinnostuneille.

”Mennään kuuntelemaan!” huudahdin.

”Ei se ole meitä varten”, Edith vastasi.

”Tule nyt, voimmehan vain kuunnella.”

Kokouksen jälkeen oli tarjolla anomuksia Gilead-kouluun.

”Täytetään nämä”, minä innostin.

”Mutta Art, entä sukulaisemme?”

Noin puolitoista vuotta tuon konventin jälkeen kävimme Gilead-koulun ja meidät lähetettiin Ecuadoriin Etelä-Amerikkaan.

Kuten voit päätellä tuossa konventissa käymästämme keskustelusta, olin luonteeltani melko lujatahtoinen ja uskoin, että pystymme melkein mihin vain. Edith taas oli varovainen ja ujo. Hän oli kasvanut pienessä Elizabeth-nimisessä kaupungissa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa eikä ollut uskaltautunut kovin kauaksi kotoa tai tavannut ulkomaalaisia. Hänelle oli vaikeaa erota sukulaisistaan. Silti hän otti koko sydämestään vastaan tehtävän palvella ulkomailla. Saavuimme Ecuadoriin vuonna 1954, ja olemme siitä lähtien toimineet lähetystyöntekijöinä tässä maassa. Näinä vuosina olemme kokeneet monenlaista hyvää. Voisin kertoa tästä jotakin.

Mukavia muistoja

Ensimmäinen määräalueemme oli pääkaupunki Quito, joka sijaitsee 2 850 metrin korkeudessa Andien vuoristossa. Matka sinne rannikkokaupungista Guayaquilista – jonka voi nykyään tehdä lentokoneella puolessa tunnissa – kesti junalla ja kuorma-autolla kaksi päivää. Palvelimme Quitossa neljä ikimuistoista vuotta. Sitten vuonna 1958 tapahtui jälleen jotain hyvää: meidät kutsuttiin kierrostyöhön.

Tuohon aikaan koko maassa oli vain kaksi pientä kierrosta. Niinpä seurakunnissa vierailemisen lisäksi käytimme vuosittain  monia viikkoja saarnaamiseen intiaanikylissä, joissa ei asunut todistajia. Majoituimme niissä yleensä pikkuruiseen ikkunattomaan huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin vuode. Mukanamme oli puisessa laatikossa petrolikeitin, pannu, lautasia, pesuvati, lakanat, moskiittoverkko, vaatteita, vanhoja sanomalehtiä ja sen sellaista. Sanomalehdillä tilkitsimme seinissä olevia koloja, jotteivät rotat olisi päässeet kovin helposti sisään.

Vaikka nuo huoneet olivat pimeitä ja likaisia, meillä on mukavia muistoja keskusteluista, joita kävimme iltaisin sängyllä istuen samalla kun söimme petrolikeittimellä valmistettua vaatimatonta ateriaa. Koska hätäinen luonteeni sai minut usein puhumaan ennen kuin ehdin ajatella, noina levollisina hetkinä vaimoni ehdotti minulle toisinaan, miten voisin veljien luona vieraillessamme ilmaista ajatukseni tahdikkaammin. Kuuntelin häntä, ja vierailuistani tuli rohkaisevampia. Silloin kun puhuin ajattelemattomasti toisista kielteiseen sävyyn, hän ei osallistunut keskusteluun. Näin opin säilyttämään veljistäni myönteisen näkemyksen. Enimmäkseen keskustelumme pyörivät kuitenkin Vartiotornin kirjoituksista oppimiemme asioiden ja tuon päivän kenttäkokemusten ympärillä. Ja miten jännittäviä kokemuksia meillä olikaan!

Löydämme Carlosin

Jipijapassa, joka sijaitsee Ecuadorin länsiosassa, meillä oli tiedossamme erään kiinnostuneen nimi – Carlos Mejía – mutta ei osoitetta. Koska emme aamulla majapaikasta lähtiessämme tienneet, mistä etsiä häntä, aloimme vain kävellä johonkin suuntaan. Edellisenä yönä oli satanut rankasti, joten meidän oli varottava päällystämättömien teiden mutakuoppia. Kävellessäni vaimoni edellä kuulin yhtäkkiä takaani hätääntyneen kirkaisun: ”Art!” Käännyin ympäri ja näin Edien seisovan polviaan myöten mustassa mudassa. Tämä humoristinen näky olisi naurattanut minua, ellen olisi huomannut hänen itkuisia kasvojaan.

Sain vedettyä hänet ylös mudasta, mutta hänen kenkänsä olivat juuttuneet siihen. Eräs poika ja tyttö seisoivat katselemassa. Lupasin maksaa heille jotain, jos he vetävät kengät pois mudasta. Kengät nousivat silmänräpäyksessä, mutta Edie tarvitsi paikan siistiytymistä varten. Lasten äiti, joka oli tarkkaillut tilannetta, kutsui meidät kotiinsa ja auttoi vaimoani jalkojen pesussa sillä aikaa kun lapset puhdistivat likaisia kenkiä. Ennen kuin lähdimme, tapahtui jotain hyvää. Kysyin naiselta, tiesikö hän, mistä voisimme löytää Carlos Mejían. Hämmästynyt ilme kasvoillaan nainen sanoi: ”Hän on minun mieheni.” Aikanaan aloitettiin raamatuntutkistelu, ja ennen pitkää kaikki tuon perheen jäsenet kävivät kasteella. Vuosia myöhemmin Carlos, hänen vaimonsa ja kaksi heidän lapsistaan aloittivat erikoistienraivauksen.

Haastavia matkoja – sydämellistä vieraanvaraisuutta

Matkustaminen kierrostyössä oli haasteellista. Kuljimme busseilla, junilla, kuorma-autoilla, puunrungosta koverretuilla kanooteilla ja pienillä lentokoneilla. Piirivalvojana palveleva John McLenachan ja hänen vaimonsa Dorothy lähtivät kerran mukaamme saarnaamaan kalastajakyliin lähelle Kolumbian rajaa. Teimme matkaa kanootilla, jossa oli perämoottori. Aivan vierellämme ui kanootin kokoisia haikaloja! Jopa kokenut kanootinkuljettajamme säikähti haiden kokoa ja ohjasi äkkiä lähemmäksi rantaa.

Kohtaamistamme haasteista huolimatta kierrostyö oli enemmän kuin antoisaa. Opimme tuntemaan hienoja, vieraanvaraisia veljiä. Monesti perheet, joissa vierailimme,  vaativat meitä syömään kolme ateriaa päivässä, vaikka he itse söivät vain yhden. Tai he halusivat ehdottomasti meidän nukkuvan talon ainoassa sängyssä, kun he itse nukkuivat lattialla. Vaimoni sanoi usein: ”Nämä rakkaat veljet ja sisaret auttavat minua näkemään, miten vähän me todella tarvitsemme tullaksemme toimeen.”

”Emme halua kieltäytyä”

Vuonna 1960 meille tapahtui jälleen jotain hyvää: meidät kutsuttiin palvelemaan haaratoimistossa Guayaquilissa. Sillä aikaa kun minä työskentelin toimistossa, Edith suoritti sananpalvelusta erään lähiseurakunnan yhteydessä. En ollut koskaan pitänyt itseäni toimistotyöntekijänä, ja tunsin olevani melko taitamaton, mutta kuten Heprealaiskirjeen 13:21 osoittaa, Jumala varustaa meidät ”kaikella hyvällä tekemään hänen tahtonsa”. Kaksi vuotta myöhemmin minut kutsuttiin Gilead-kouluun kymmenkuukautiselle kurssille, joka pidettiin Brooklynin Betelissä New Yorkissa. Tuohon aikaan vaimojen odotettiin jäävän omalle määräalueelleen. Brooklynista tuli vaimolleni kirje, jossa häntä pyydettiin harkitsemaan huolellisesti, suostuisiko hän siihen, että hänen miehensä olisi poissa kymmenen kuukautta.

Edith kirjoitti vastaukseksi: ”Tämä ei varmasti tule olemaan maailman helpoin asia, mutta tiedämme, että Jehova kyllä auttaa meidät millaisten vaikeuksien läpi tahansa. – – Emme halua kieltäytyä mistään meille tarjottavista tehtävistä tai mahdollisuuksista tulla pätevämmiksi huolehtimaan vastuistamme.” Brooklynissa ollessani sain vaimoltani kirjeen joka viikko.

Palvelusta uskollisten veljien ja sisarten rinnalla

Vuonna 1966 Edith ja minä palasimme terveysongelmien vuoksi Quitoon, jossa jatkoimme lähetystyötä paikallisten veljien ja sisarten rinnalla. Miten hienoja esimerkkejä nuhteettomuudesta he olivatkaan!

Erään uskollisen sisaren aviomies, joka ei ollut uskova, löi häntä usein. Kerran aamukuudelta joku soitti meille ja kertoi, että sisarta oli taas hakattu. Säntäsin sisaren kotiin. Kun näin hänet, en ollut uskoa silmiäni. Hän makasi sängyllä turvoksissa ja joka puolelta mustelmilla. Hänen miehensä oli piessyt häntä luudan varrella, kunnes se oli katkennut. Myöhemmin samana päivänä tapasin miehen kotoa ja sanoin hänen toimineen raukkamaisesti. Hän pahoitteli tapausta vuolaasti.

Terveyteni kohennuttua palasimme 1970-luvun alussa kierrostyöhön. Alueeseemme kuului Ibarra. Kun olimme 1950-luvun lopulla vierailleet tuossa kaupungissa, siellä oli vain kaksi todistajaa: lähetystyöntekijä ja paikallinen veli. Odotimme nyt innokkaasti niiden monien uusien tapaamista, jotka olivat tulleet seurakunnan yhteyteen.

 Ensimmäisessä kokouksessamme veli Rodrigo Vaca seisoi lavalla ja johti ohjelmaa, johon yleisö osallistui. Kun hän esitti kysymyksen, kuulijat eivät viitanneet vaan huusivat ”Yo, yo!” (’Minä, minä!’). Edith ja minä katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Ihmettelin, mitä oikein oli meneillään. Myöhemmin saimme tietää, että veli Vaca on sokea mutta tunnistaa seurakunnanjäsenten äänet, kun he huutavat. Hän on paimen, joka todella tuntee lampaansa! Tämä toi mieleeni sen, mitä Jeesus sanoi Johanneksen 10:3, 4, 14:n mukaan Hyvän Paimenen ja lampaiden välisestä läheisestä suhteesta. Nykyään Ibarrassa on kuusi espanjankielistä seurakuntaa, yksi kitšuankielinen ja yksi viittomakielinen seurakunta. Veli Vaca jatkaa uskollista palvelustaan vanhimpana ja erikoistienraivaajana. *

Kiitollisia Jehovan hyvyydestä

Vuonna 1974 saimme jälleen todisteen Jehovan hyvyydestä, kun meidät kutsuttiin takaisin Beteliin, jossa sain jälleen vastuullisia tehtäviä ja myöhemmin nimityksen haaratoimistokomitean jäseneksi. Edith työskenteli ensin keittiössä ja siirtyi sittemmin toimistotyöhön käsittelemään postia, ja hän palvelee edelleenkin tässä tehtävässä.

Vuosien aikana meillä on ollut ilo toivottaa tervetulleiksi satoja Gilead-koulun käyneitä lähetystyöntekijöitä. Heidän palveluksensa auttaa seurakuntia kypsymään ja olemaan innokkaita. Meitä rohkaisevat myös ne tuhannet veljet ja sisaret, jotka ovat tulleet yli 30 maasta palvelemaan täällä. Ihailemme heidän uhrautuvaa asennettaan. Jotkut ovat myyneet kotinsa ja liikeyrityksensä voidakseen tulla palvelemaan alueilla, joilla on suuri tarve Valtakunnan julistajista. He ovat ostaneet kulkuneuvoja saarnatakseen syrjäisillä seuduilla, perustaneet uusia seurakuntia ja auttaneet valtakunnansalien rakentamisessa. Lukuisat naimattomat sisaret ovat tulleet ulkomailta palvelemaan täällä tienraivaajina. He ovat osoittautuneet todella innokkaiksi ja kyvykkäiksi työntekijöiksi.

Olen tosiaan kokenut monenlaista hyvää niinä vuosina, jotka olen palvellut Jumalaa. Parasta kaikesta on suhteeni Jehovaan. Lisäksi olen kiitollinen Jehovalle häneltä saamastani ”auttajasta” (1. Moos. 2:18). Kun ajattelen menneitä yli 69:ää yhteistä vuottamme miehenä ja vaimona, mieleeni tulevat Sananlaskujen 18:22:n sanat: ”Onko joku löytänyt hyvän vaimon? Hän on löytänyt hyvää.” On ollut ilo olla Edithin seurassa. Hän on auttanut minua monin tavoin. Hän osoitti myös rakastavansa äitiään. Siitä lähtien kun tulimme Ecuadoriin, Edith lähetti äidilleen kirjeen joka viikko vuoteen 1990 saakka, jolloin tämä kuoli 97-vuotiaana.

Nyt minä olen 90-vuotias ja Edith on 89. Meillä on ollut suuri ilo auttaa noin 70:ää ihmistä tuntemaan Jehova. Olemme onnellisia siitä, että 60 vuotta sitten täytimme anomukset Gilead-kouluun. Tuo päätös johti elämään, joka on ollut täynnä monenlaista hyvää.

[Alaviite]

[Kuva s. 29]

Samalla Gilead-kurssilla olleiden lähetystyöntekijöiden kanssa New Yorkin Yankee-stadionilla vuonna 1958

[Kuva s. 31]

Vierailu todistajaperheessä kierrostyön aikana vuonna 1959

[Kuva s. 32]

Haaratoimistossa Ecuadorissa vuonna 2002