Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Onnellinen vakavasta vammasta huolimatta

Onnellinen vakavasta vammasta huolimatta

Onnellinen vakavasta vammasta huolimatta

Kertonut José Godofredo Várguez

Olin syntyessäni terve poika ja elin normaalin lapsuuden. 17-vuotiaana aloitin työt teollisuushitsaajana. Kaksi vuotta myöhemmin olin eräänä päivänä hitsaamassa 14 metrin korkeudella maasta lähellä suurjännitekaapeleita, kun alkoi sataa. Yhtäkkiä sain voimakkaan sähköiskun, joka lennätti minut alas maahan. Menetin tajuntani ja vajosin koomaan, josta heräsin kolmen kuukauden kuluttua. En pystynyt liikuttamaan muuta kuin päätäni. Olin saanut neliraajahalvauksen. Olin epätoivon vallassa!

ALUKSI olin vihainen Jumalalle ja kysyin häneltä, miksi hän oli jättänyt minut henkiin. Harkitsin jopa itsemurhaa. Etsin apua monista eri uskonnoista, mutta mikään niistä ei tuonut minulle todellista lohtua eikä tyydyttänyt hengellistä nälkääni. Ne eivät edes kannustaneet jäseniään elämään Raamatun opetusten ja normien mukaan. Kun äiti kuoli vuonna 1981, etsin helpotusta alkoholista ja rahapeleistä. Ajattelin, että vammaisuuteni vuoksi Jumala säälisi minua ja antaisi juopotteluni anteeksi. Vietin lisäksi moraalitonta elämää asumalla avoliitossa erään naisen kanssa.

Suuri muutos ajatusmaailmassani

37-vuotiaana tulin ensi kertaa kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Äiti oli kuulopuheiden perusteella sanonut aina, että he olivat pahin mahdollinen uskonnollinen ryhmä. Pyysin ovelleni tulleet todistajat siitä huolimatta sisään vakaana aikomuksenani osoittaa heidän olevan väärässä – ajattelin näet tuntevani Raamatun melko hyvin. Yllätyksekseni huomasin, että tietoni olivatkin varsin vähäiset! Lisäksi todistajat hämmästyttivät minut vastaamalla kaikkiin kysymyksiini Raamatun avulla. Pian vakuutuin siitä, että olin löytänyt totuuden.

Nainen, jonka kanssa asuin, ei valitettavasti ollut kiinnostunut vastalöytämästäni uskosta, ja me erosimme. Puhdistin elämääni edelleen ja pyrin saattamaan asenteeni ja ajatteluni sopusointuun Raamatun opetusten kanssa. Jumalan avulla olen myös onnistunut sopeutumaan henkisesti ja tunneperäisesti onnettomuuden seurauksiin, jopa siinä määrin, että kuluneiden 20 vuoden aikana olen saanut suurta tyydytystä palveluksesta kokoaikaisena evankelistana. Moni ihmettelee, miten oikein olen pystynyt siihen vammaisuudestani huolimatta. En ole yksin. Asun pikkuveljeni Ubaldon kanssa, jolla on Downin syndrooma. Hänkin on omaksunut Raamatun totuuden ja palvelee Jehovaa rinnallani.

Me olemme mainio tiimi ja pidämme huolta toisistamme. Sananpalveluksessa Ubaldo työntää pyörätuoliani ja koputtaa puolestani oveen, ja kun minä keskustelen jonkun kanssa, hän auttaa minua Raamatun käytössä ja näyttää sopivaa kirjallisuutta. Hän huolehtii muistakin fyysisistä tarpeistani. Minä puolestani huolehdin toimeentulostamme myymällä kosmetiikkaa. Lisäksi paikallisen Jehovan todistajien seurakunnan jäsenet auttavat meitä ruoanlaitossa ja kotitöissä ja käyttävät meitä lääkärissä. Ubaldo ja minä arvostamme hyvin paljon heidän apuaan!

Palvelen seurakunnassa vanhimpana, ja hengelliset veljeni ovat aina valmiita auttamaan minua raamatullisen lisäaineiston etsimisessä. Alleviivaan julkaisuista avainkohdat kynällä, jota pidän suussani.

Kun ihmiset kysyvät, olenko onnellinen, vastaan aina täydestä sydämestäni myöntävästi. Mitä muuta voisin ollakaan: olen löytänyt elämälleni todellisen tarkoituksen ja odotan aikaa, jolloin toteutuu Jumalan uskollisille palvelijoilleen antama suurenmoinen toivo – saamme elää täydellisen terveenä paratiisimaassa (Jesaja 35:5, 6; Luukas 23:43).

[Kuva s. 24]

18-vuotiaana vuosi ennen onnettomuutta.

[Kuva s. 25]

Veljeni Ubaldo ja minä olemme mainio tiimi, kun teemme yhdessä palvelusta Meksikossa.

[Kuva s. 25]

Kun pidän puhetta valtakunnansalissa, joku toinen kääntää puolestani Raamatun sivuja.

[Kuva s. 25]

Paikallisen seurakunnan jäsenet auttavat meitä ruoanlaitossa ja kotitöissä.