Leif Eriksson – Amerikan löytäjä?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA TANSKASTA

KUKA löysi Amerikan? Kenelläkään ei ole tästä varmaa tietoa. Vastaus riippuu paljolti siitä, miten sanat ”löytää” ja ”Amerikka” määritellään. Olihan tässä valtavan laajassa maassa ollut asukkaita satoja vuosia ennen kuin eurooppalaiset edes tiesivät sen olevan olemassa. Vuoden 1493 alkupuolella Kristoffer Kolumbus palasi Eurooppaan ensimmäiseltä Amerikkaan tekemältään matkalta, minkä silminnäkijöiden kuvaukset vahvistivat. Oikeastaan hän nousi maihin Länsi-Intian saaristossa. Mutta hän ei ollut ensimmäinen hämmästyttävässä uudessa maailmassa käynyt eurooppalainen. Joukko vaaleatukkaisia skandinaaveja oli ilmeisesti käynyt Pohjois-Amerikan mantereella jo viisisataa vuotta aiemmin.

 Tuhat vuotta sitten Pohjois-Atlantti oli varmaankin yhtä kylmä ja arvaamaton kuin nykyään. Merimies voi luulla tuntevansa tämän valtameren muuttuvat tuulet ja virrat, mutta sumu ja myrsky voivat tehdä sijainnin määrittämisestä mahdotonta viikkokausiksi. Erään muinaisen skandinaavisen saagan mukaan juuri näin kävi eräänä kesänä nuorelle Bjarni Herjolfssonille, taitavalle merimiehelle ja seikkailijalle. Hän kadotti suunnan – mutta saattoi löytää mantereen!

Viikinkiaikana skandinaavit ulottivat valtansa merten toiselle puolelle ja alaspäin läpi Euroopan. Heidän kapeita, merikelpoisia aluksiaan saattoi nähdä niin Norjan kuin Pohjois-Afrikankin rannikolla sekä Euroopan joilla.

Grönlantilaisten saagan (Grænlendinga saga) mukaan Bjarni lähti pitkälle matkalle Norjaan. Kun vuoden 986 talvi lähestyi, hän palasi Islantiin täyteen lastatulla laivalla. Yllätyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että hänen isänsä oli lähtenyt Islannista Eerik Punaisen johtaman laivueen mukana. Matkaan lähteneen joukon tarkoituksena oli asettua asumaan suureen maahan, jonka Eerik oli löytänyt Islannin länsipuolelta. Tehdäkseen tästä saaresta houkuttelevamman Eerik oli antanut sille nimeksi Grönlanti, ’vihreä maa’. Nuori Bjarni lähti päättäväisesti purjehtimaan kohti Grönlantia. Mutta tuulet muuttivatkin suuntaa. Sumu laskeutui merimiesten ylle. ”Useisiin päiviin he eivät tienneet, missä he purjehtivat”, kertoo edellä mainittu saaga.

Kun he lopulta näkivät maata, se ei vastannut Grönlannista annettua kuvausta. Rannikko näytti rehevältä, mäkiseltä ja metsäiseltä. He purjehtivat kohti pohjoista niin että rannikko jäi heidän vasemmalle puolelleen. Heidän seuraava havaintonsa maasta ei muistuttanut Grönlantia sen enempää kuin ensimmäinenkään. Useita päiviä myöhemmin maa oli kuitenkin erilaista – vuoristoista ja jäätikköistä. Sitten Bjarni kääntyi miehistöineen itään kohti avomerta ja löysi lopulta Grönlannin ja Eerik Punaisen skandinaavisen siirtokunnan.

Leif Eriksson lähtee matkaan

Tämä on voinut olla ensimmäinen kerta, kun eurooppalaiset näkivät nykyisen Pohjois-Amerikan mantereen, vaikka he eivät nousseetkaan maihin. Se mitä Bjarni kertoi näkemästään, herätti suurta kiinnostusta hänen Grönlannissa asuvissa viikinkitovereissaan. Heidän kylmässä maassaan oli vähän puita; he joutuivat laivojen ja talojen rakentamisessa ja korjaamisessa turvautumaan ajopuihin tai meren takaa tuotavaan kalliiseen puutavaraan. Mutta lännessä, aivan meren toisella puolella oli ilmeisestikin maa, jonka metsissä oli lukemattomasti puita!

Tämä uusi maa tuntui erityisen houkuttelevalta nuoresta Leif Erikssonista (Eiriksson), Eerik Punaisen pojasta. Hänestä on sanottu, että hän oli ”kookas, vahva, vaikuttavan näköinen ja viisas mies”. Noin vuonna 1000 Leif Eriksson osti Bjarnin laivan ja lähti 35-henkisen miehistön kanssa etsimään Bjarnin näkemiä rannikoita.

Kolme uutta maata

Mikäli saagat pitävät paikkansa, Leif löysi ensin maan, jossa ei ollut ruohoa ja jonka ylängöt olivat jäätiköiden peitossa. Koska maa muistutti litteää kivipaasia, hän antoi sille nimeksi Helluland, ’kivipaasimaa’. Tämä on saattanut olla se hetki, jolloin eurooppalaiset nousivat ensi kertaa maihin Pohjois-Amerikassa. Historiantutkijat uskovat nykyään, että Helluland oli Koillis-Kanadassa sijaitseva Baffininsaari.

Skandinaavit jatkoivat matkaansa kohti etelää. He tulivat toiseen maahan, joka oli tasainen ja metsäinen ja jonka rannoilla oli valkoista hiekkaa. Leif antoi sille nimeksi Markland, ’metsämaa’. Nykyään se yhdistetään yleensä Labradoriin. Pian he löysivät kolmannen, vieläkin lupaavamman maan.

Saaga jatkuu: ”He purjehtivat merelle ja olivat merellä koillistuulessa kaksi päivää ennen kuin he näkivät maata.” Tämä maa tuntui heistä niin miellyttävältä, että he päättivät rakentaa sinne taloja ja viettää siellä talven. Talven aikana ”lämpötila ei missään vaiheessa laskenut pakkasen puolelle eikä ruoho juurikaan lakastunut”. Myöhemmin yksi miehistä löysi jopa viinirypäleitä ja viiniköynnöksiä; niinpä Leif Eriksson antoi maalle nimeksi Vínland, joka merkitsee mahdollisesti  ’viinimaata’. Seuraavana keväänä miehet purjehtivat takaisin Grönlantiin laivat täynnä Vínlandin satoa.

Tutkijat haluaisivat nykyään kovasti tietää, missä tämä vihreiden niittyjen ja viinirypäleiden Vínland oli, mutta sen sijaintia on vaikea määrittää. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että muinaisten saagojen kuvaukset sopivat yhteen Newfoundlandin pinnanmuodostuksen kanssa. Eräs Newfoundlandissa oleva paikka, jossa on tehty kaivauksia, osoittaa, että viikingit kävivät tällä saarella. Toiset tiedemiehet ovat taas sillä kannalla, että Vínlandin on täytynyt olla kauempana etelässä ja että Newfoundlandissa oleva paikka toimi tukikohtana tai porttina etelämpänä sijainneelle Vínlandille. *

Millaisia ovat todisteet?

Kukaan ei todellisuudessa tiedä, miten tämän skandinaavisen saagan yksityiskohdat tulisi sovittaa yhteen nykypäivän maantieteen kanssa. Saagojen epämääräiset ja arvoitukselliset yksityiskohdat ovat pitkään herättäneet kiinnostusta historiantutkijoissa. Varteenotettavin todiste siitä, että skandinaavit ovat olleet Amerikassa ennen Kolumbusta, on eräs Newfoundlandissa lähellä L’Anse aux Meadowsin kylää oleva paikka, jossa tehtiin kaivauksia  1960- ja 1970-luvuilla. Tällä paikalla on jäännöksiä taloista, jotka ovat kuuluneet kiistatta skandinaaveille, sekä raudan sulattamiseen käytetty uuni ja muita esineitä, jotka on ajoitettu Leif Erikssonin ajalle. Lisäksi eräs Etelä-Newfoundlandissa työskennellyt tanskalainen tutkimusmatkailija löysi hiljattain huolellisesti muotoillun kivipainon, jota on luultavasti käytetty jossain viikinkilaivassa.

Skandinaavien merimatkoja lännessä sijaitseviin uusiin maihin ei pidetty salassa. Leif Eriksson matkusti Norjaan kertomaan näkemästään Norjan kuninkaalle. Kun saksalainen historioitsija ja luostarikoulun johtaja Adam Bremeniläinen matkusti Tanskaan noin vuonna 1070 saadakseen tietoa Pohjoismaista, Tanskan kuningas Sven kertoi hänelle Vínlandista ja sen rypäleistä saatavasta erinomaisesta viinistä. Tämä tieto pääsi Adam Bremeniläisen historiateokseen. Näin monet Euroopan oppineet saivat tietää lännessä olevista maista, joissa viikingit olivat käyneet. Lisäksi muinaiset islantilaiset aikakirjat 1100- ja 1300-luvuilta kertovat skandinaavien myöhemmistä merimatkoista Grönlannin länsipuolella sijainneisiin Marklandiin ja Vínlandiin.

Myös Kristoffer Kolumbus on saattanut hyvinkin tietää matkoista, jotka tehtiin Vínlandiin noin viisisataa vuotta ennen hänen aikaansa. Erään Vínlandia käsittelevän kirjan mukaan on viitteitä siitä, että ennen vuosina 1492 ja 1493 tekemäänsä kuuluisaa merimatkaa Kolumbus jopa matkusti Islantiin tutkimaan siellä olleita kirjallisia lähteitä.

Mitä viikingeille tapahtui?

Mitään kirjallisia tietoja ei ole siitä, että viikingit olisivat asuneet Amerikassa pysyvästi. Lyhytkestoisia, epäonnistuneita asutusyrityksiä on saattanut olla, mutta olosuhteet olivat ankarat ja alkuperäiset amerikkalaiset – joista viikingit käyttivät nimitystä ”skrællinger” – osoittautuivat tunkeutujille ylivoimaisiksi. Eerik Punaisen ja Leif Erikssonin jälkeläisten elämä oli Grönlannissa vaikeaa. Ilmasto muuttui ankarammaksi ja elintarvikkeet kävivät vähiin. 400–500 vuoden kuluttua viikingit näyttävät hävinneen kokonaan Grönlannista. Viimeinen kirjallinen tieto Grönlannin viikingeistä koskee häitä, jotka pidettiin eräässä Grönlannin kirkossa vuonna 1408. Yli sata vuotta myöhemmin muuan saksalainen kauppalaiva havaitsi, että Grönlannin siirtokunta oli hylätty kokonaan; paikalta löytyi vain yksi hautaamaton miehen ruumis, jonka kupeella oli edelleen puukko. Siihen loppuvat tiedot Grönlannissa olleista viikingeistä. Vasta 1700-luvulla Grönlantiin saapui norjalaisia ja tanskalaisia uudisasukkaita, jotka perustivat sinne pysyvän siirtokunnan.

Juuri Grönlannista pelottomat pohjoismaiset merenkulkijat kuitenkin lähtivät kohti uutta maailmaa. Vieläkin voi nähdä mielessään, kuinka nuo karaistuneet merimiehet ohjaavat nelikulmaisin purjein varustettuja laivojaan tuntemattomien vesien poikki, kunnes he hämmästyksekseen näkevät horisontissa oudon rannikon – osaamatta kuvitella, että viisisataa vuotta myöhemmin Kristoffer Kolumbusta pidettäisiin tämän Uuden maailman löytäjänä.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 20]

MITEN VIIKINGIT NAVIGOIVAT?

Viikingeillä ei ollut kompasseja. Miten heistä sitten tuli niin erinomaisia merenkulkijoita? He pitivät rannikon näköpiirissään, kun he eivät purjehtineet avomerellä. Jos mahdollista, he kulkivat salmen poikki siten, että he saattoivat nähdä maan molemmilla puolillaan. Lisäksi he osasivat seurata aurinkoa ja tähtiä. Esimerkiksi he määrittivät leveysasteen yksinkertaisella tavalla: heillä oli numerotaulukko jokaista vuoden viikkoa varten, ja he mittasivat mittakepillä, kuinka paljon keskipäivän aurinko oli taivaanrannan yläpuolella. Koska heillä ei ollut mitään menetelmää pituusasteen määrittelemiseen avomerellä, he katsoivat parhaaksi purjehtia joko kohti itää tai kohti länttä valitsemallaan leveysasteella.

Jos he esimerkiksi halusivat matkustaa Grönlannista johonkin paikkaan Vínlandin rannikolla, he purjehtivat Grönlannista etelään, kunnes he löysivät oikean leveysasteen. Sitten he kääntyivät länteen ja löysivät halutun sataman. Viikinkimiehistölle oli avomerellä apua myös lintujen tarkkailusta. Seuraamalla lintujen lentoa he päättelivät taitavasti, missä oli maata – ja mikä maa oli kyseessä. Toisinaan he ottivat mukaansa korppeja. Kun ne päästettiin vapaaksi, ne nousivat korkealle ja lähtivät lentämään kohti lähintä rannikkoa. Siitä viikinkimiehistö tiesi, missä oli lähin maa-alue.

Navigoinnissa auttoi myös luotaus. Viikinkimerimies laski veteen nuoran, johon oli kiinnitetty lyijypaino. Hän teki näin kahdesta syystä. Ensinnäkin se auttoi häntä määrittämään veden syvyyden. Kun paino osui pohjaan, hän veti nuoran ylös ja mittasi käsivarsillaan sen pituuden. Näihin päiviin asti merimiehet ovat käyttäneet anglosaksisissa maissa syvyyden mittaamiseen pituusmittaa ”fathom” (noin 1,8 metriä; syli), joka on peräisin ’ojennettuja käsivarsia’ tarkoittavasta muinaisnorjalaisesta sanasta. Lyijypainolla oli kuitenkin myös toinen tehtävä. Siihen tehtiin usein kovera pohja, joka täytettiin talilla. Paino toi siis mukanaan näytteen merenpohjasta. Merimies tutki näytteen koostumusta ja tarkasteli merikarttojaan, joissa kuvailtiin, millainen merenpohjan rakenne oli eri paikoissa. Vaikka viikinkien välineet olivat yksinkertaisia, heistä tuli huomattavia merenkulkijoita.

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Stofnun Arna Magnússonar, Iceland

[Kartta s. 18]

(Ks. painettu julkaisu)

NOVA SCOTIA

Bjarni Herjolfssonin matka Islannista vuoden 986 tietämillä

NEWFOUNDLAND

LABRADOR

BAFFININSAARI

GRÖNLANTI

Leif Erikssonin matka Grönlannista noin vuonna 1000

GRÖNLANTI

BAFFININSAARI

LABRADOR

NEWFOUNDLAND

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuva s. 18]

Vasemmalla Eerik Punaisen entistetty talo Grönlannissa

[Kuva s. 18]

Luonnolliseen kokoon tehty viikinkilaivan kopio, jolla Leif Erikssonin matka tehtiin uudestaan

[Lähdemerkintä]

Viikinkilaivat sivuilla 2 ja 18: Narsaq Foto, Greenland

[Kuva s. 21]

Leif Erikssonin patsas, Islanti

[Kuva s. 21]

L’Anse aux Meadows, Newfoundland

[Lähdemerkintä]

Parks Canada

[Kuvan lähdemerkintä s. 20]

Artifacts on display at the Museum of National Antiquities, Stockholm, Sweden