Lohdutusta koulusurmien jälkeen

SANOMALEHDEN etusivu oli kauttaaltaan musta. Siihen oli painettu kysymys ”miksi?” Tämä kysymys esitettiin yhä uudelleen sen jälkeen, kun 17-vuotias nuori oli ampunut 15 ihmistä ja lopuksi itsensä Winnendenissä Etelä-Saksassa. Kaikkialla Saksassa liput laskettiin puolitankoon, ja uutiset tragediasta levisivät vauhdilla eri puolille maailmaa.

 Winnenden on vauras ja idyllinen, viiniviljelmien ja puutarhojen reunustama kaupunki. Maaliskuun 11. päivä 2009 alkoi Albertvillen koulussa normaalisti. Mutta puoli kymmeneltä aamupäivällä väkivalta ja kaaos pääsivät äkisti valloilleen.

Nuori mies ryntäsi entiseen kouluunsa mukanaan ase, jonka hän oli ottanut vanhempiensa makuuhuoneesta. Kolmessa luokkahuoneessa ja käytävällä hän ampui perä perää yhdeksän oppilasta ja kolme opettajaa. Monet muut haavoittuivat. Poliisit tulivat paikalle muutamassa minuutissa. Tappaja pakeni lähellä sijaitsevan psykiatrisen klinikan alueelle, jossa hän ampui huoltomiehen. Sitten hän kaappasi auton uhaten kuljettajaa aseella. Noin 40 kilometrin päässä kuljettaja pääsi pakenemaan. Eräässä autoliikkeessä ampuja surmasi myyjän ja asiakkaan ja haavoitti vakavasti kahta poliisia, jotka yrittivät pidättää hänet. Kun poliisi viimein sai hänet kiinni, hän ampui itseään päähän.

Ne jotka tunsivat ampujan, sanoivat hänen olleen tavallinen nuori, joka halusi toisten hyväksyntää ja ystäviä. Mikä meni vikaan? Hänellä on voinut olla ajoittain masennusta, ja hän harrasti ilma-aseilla ampumista ja pelasi suosittuja väkivaltaisia tietokonepelejä. Usein kuulee kuitenkin sanottavan, että niin tekevät tuhannet muutkin nuoret. Entä valikoiko ampuja uhrinsa vai ampuiko hän umpimähkään? Keskustelua heräsi siitä, miksi hän ampui kahdeksan tyttöä ja vain yhden pojan. Kukaan ei voi antaa luotettavaa vastausta.

Ensireaktiot

”Kun poikamme soitti ja kertoi, että koulussa oli ammuskeltu, en voinut uskoa sitä”, muistelee Heike. ”Kun sitten kuulin ohi menevän aina vain enemmän poliisiautoja ja ambulansseja, hermostuin toden teolla.” Poliisin nopea toiminta luultavasti esti ampujaa surmaamasta koulussa useampia ihmisiä. Kun koulu oli evakuoitu, paikalle tuli ensihoitajia, tukihenkilöitä ja pappeja, jotka näännyksiin asti huolehtivat oppilaista.

Koululle saapui pian sankoin joukoin toimittajia, ja he yrittivät haastatella oppilaita, joista monet olivat edelleen sokissa. Eräs oppilas laski, että koulun eteen oli pysäköity 28 televisioyhtiöiden autoa, jotka kuuluivat 26 eri asemalle. Tiedotusvälineiden kesken käytiin ankaraa kilpailua, ja siksi joihinkin raportteihin pääsi vahvistamattomia tietoja. Muuan toimittaja kävi murhatun tytön perheen luona pyytämässä valokuvia samana päivänä, jona koulusurmat tapahtuivat, ja toiset maksoivat oppilaille siitä, että nämä poseerasivat kameroiden edessä. Tilanteen tuoksinassa joidenkin toimittajien näytti olevan hankala saada ensimmäisenä selville jotain uutiskynnyksen ylittävää ja samanaikaisesti osoittaa huomaavaisuutta ja kunnioitusta uhreja kohtaan.

Ihmiset hakivat lohdutusta ja selityksiä uskonnosta, kuten tällaisina hetkinä usein tehdään. Samana päivänä, jona verilöyly tapahtui, järjestettiin ekumeeninen jumalanpalvelus. Monet arvostivat saamaansa tukea. Tosin ne, jotka kaipasivat Jumalan sanaan perustuvaa lohdutusta tai vastauksia heitä vaivaaviin  kysymyksiin, joutuivat pettymään. Eräs perhe oli läsnä poikansa luokkatoverin hautajaisissa. Äiti sanoi: ”Piispa puhui Jobin kärsimyksistä. Odotin, että hän olisi selittänyt niihin liittyvää opetusta tai tarjonnut jonkinlaista lohtua, mutta mitään ei tullut. Ei sanaakaan kärsimysten syistä tai siitä, mitä niistä lopulta seuraa.”

Muuan mies oli pettynyt kuulemiinsa tyhjiin sanoihin. Hän oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa noin 30 vuotta aiemmin mutta oli lopettanut tutkimisen. Nyt hän alkoi jälleen käydä heidän kokouksissaan.

Valisa, 14-vuotias tyttö joka tutkii säännöllisesti Jehovan todistajien kanssa, oli luokassa lähellä ampumispaikkaa. Kuullessaan laukauksia hän alkoi rukoilla Jehovaa. Kun häneltä myöhemmin tiedusteltiin hänen vointiaan, hän sanoi, että nämä tapahtumat vahvistivat sen, mitä Raamattu sanoo nykyisistä kriittisistä viimeisistä päivistä (2. Timoteukselle 3:1–5). Kaksi Jehovan todistajaa kertoi uutterasti rohkaisevia ajatuksia naapurustossaan. Muuan iäkäs nainen sanoi heille: ”Monien muidenkin pitäisi tehdä samoin kuin te.” Niin surullinen ja järkyttävä tapaus kuin verilöyly oli, se sai jotkut kuuntelemaan Jumalan sanan tarjoamaa toivon ja lohdutuksen sanomaa.

Traumaattiset jälkivaikutukset

Edes kaikkein sydämellisimmät lohdutuksen sanat eivät tietenkään voi viedä mennessään niiden järkytystä ja epätoivoa, jotka joutuivat suoranaisesti kärsimään tästä veriteosta. Mitkään sanat eivät voi poistaa lapsensa menettäneiden vanhempien tuskaa tai sen poliisin järkytystä, joka kouluun saapuessaan havaitsi vaimonsa olevan murhattujen joukossa.

Murhenäytelmästä selviytyneet oppilaat ja heidän perheensä saivat erilaisia syviä traumoja. Vassilios syöksyi ulos hätäuloskäynnin kautta heti kun ampuja avasi tulen. Hän muistelee: ”Kun hyppäsin ulos ikkunasta, rukoilin Jehovaa. Ajattelin, että kuolisin. Olin varma, että se olisi viimeinen rukoukseni.” Seuraavina viikkoina hän näki ahdistavia painajaisia eikä halunnut puhua kenellekään. Häntä kiusasi erityisesti se, että jotkut pyrkivät hyötymään kouluammuskelusta taloudellisesti ja kaivelivat tunteettomasti esiin tapauksen yksityiskohtia. Aikanaan hän pystyi jälleen kohtaamaan todellisuuden.

Jonas oli samassa luokkahuoneessa kuin Vassilios ja näki, kun viisi hänen luokkatoveriaan tapettiin. Hän sanoi: ”Heti sen jälkeen minun oli helppo kertoa tapahtuneesta; se oli kuin kauhuelokuvasta. Mutta nyt minun on vaikea puhua siitä, miten jaksan. Mielialani vaihtelee. Joskus en halua puhua siitä, välillä taas puhun siitä paljonkin.” Myös hän kärsii painajaisista ja univaikeuksista.

Muutaman päivän kuluttua oppilaat saivat takaisin tavaransa, jotka olivat olleet luokkahuoneissa. Traumatologit varoittivat, että niiden näkeminen voisi palauttaa mieleen muistot murhenäytelmästä. Jonas ei aluksi halunnut edes koskea takkiinsa, koululaukkuunsa eikä moottoripyöräkypäräänsä. Lisäksi hän pelästyi aina nähdessään jonkun, joka muistutti ulkonäöltään ampujaa tai kantoi samanlaista reppua. Kun hänen vanhempansa katselivat elokuvaa, jossa ammuttiin, laukaukset raastoivat hänen hermojaan.  Terapeutit yrittivät auttaa uhreja vapautumaan tällaisista traumaattiseen tapahtumaan liittyvistä mielleyhtymistä.

Jonasin isä Jürgen työskentelee klinikalla, jossa tapettiin yksi työntekijä. Hän mainitsi, että monet vanhemmat ja työtoverit piinasivat itseään miettimällä, mistä kaikki johtui ja mitä olisi voinut tapahtua. Esimerkiksi eräs klinikalla työskentelevä nainen näki parvekkeelta ampujan kävelevän ohi, ja ajatus siitä, että hänetkin olisi voitu ampua, ahdisti häntä niin paljon, että hän tarvitsi psykiatrista hoitoa.

Miten joitakuita autettiin?

Mistä on ollut apua joillekuille, jotka ovat yrittäneet selviytyä tästä hirvittävästä kokemuksesta? Jürgen huomauttaa: ”Vaikka välillä onkin vaikeaa, tuntuu hyvältä olla toisten seurassa. Auttaa paljon kun tietää, että toiset välittävät eikä ole yksin.”

Jonaskin arvostaa sitä, että toiset olivat kiinnostuneita hänestä: ”Monet lähettävät kortteja ja tekstiviestejä. Jotkut mainitsevat raamatunkohtia, jotka sitten luen. Se tuntuu mukavalta.” Mikä muu auttaa häntä? ”Kun herään yöllä ja minusta tuntuu, etten enää kestä, alan rukoilla. Joskus kuuntelen musiikkia tai Herätkää!-lehden äänitteitä.” * Hän lisää, että Raamattu kertoo syyn tähän kaikkeen: Saatana hallitsee maailmaa, ja me elämme lopun aikaa. Hänen isänsä sanoo, että näiden asioiden ymmärtäminen auttaa heitä selviytymään.

Kärsimykset loppuvat pian

Muutamassa päivässä koulun edusta täyttyi kynttilöistä, kukista ja kirjeistä. Kerstin huomasi monien kirjoittavan viestejä, joissa he kysyivät, miksi näin kävi ja miksi Jumala salli sen. Koska nämä kysymykset hänen mielestään ansaitsivat vastauksen, hän kirjoitti kahden toisen Jehovan todistajan kanssa kirjeen ja laittoi sen muiden joukkoon.

Virallisessa muistotilaisuudessa eräs televisioasema näytti hänen kirjettään ja lainasi sen ensimmäisiä rivejä: ”Miksi? Viime päivinä tämä kysymys on kaikunut yhä voimakkaampana. Erityisesti on kysytty, missä Jumala oli ja miksi hän salli tämän tapahtua.” Valitettavasti lainaus päättyi tähän.

Mitä valitettavaa siinä oli? Edempänä kirjeessä selitettiin, mistä kärsimykset ovat lähtöisin, ja kerrottiin Jumalan pitävän huolen siitä, että ”kaikki ihmisten aiheuttama vahinko tehdään tyhjäksi”. Sitten siinä lisättiin: ”Raamatun viimeisessä kirjassa Jumala sanoo, että hän pyyhkii pois kaikki kyyneleet ihmisten silmistä, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole. Entiset ovat kadonneet.” Jehova Jumala jopa herättää kuolleet jälleen eloon. Hänen pian tulevan Valtakuntansa alaisuudessa ei enää ole murhenäytelmiä, verilöylyjä eikä kärsimyksiä. Jumala on luvannut: ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi.” (Ilmestys 21:4, 5.)

[Alaviite]

[Kuva s. 12]

Jonas sai kortin, jossa sanottiin: ”Ajattelemme sinua.”

[Kuvan lähdemerkintä s. 9]

Focus Agency/WPN

[Kuvan lähdemerkintä s. 9]

© imagebroker/Alamy

[Kuvan lähdemerkintä s. 10]

Kuva: picture alliance

[Kuvan lähdemerkintä s. 11]

Kuva: picture alliance