Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kuoleman kohdatessa

Kuoleman kohdatessa

Kuoleman kohdatessa

”Tieto isän kuolemasta oli järkytys, ja vaivuin epätoivoon. Tunsin musertavaa syyllisyyttä siitä, etten ollut hänen vierellään, kun hän kuoli. Mitään ei voida verrata siihen syvään tuskaan, jota rakkaan ihmisen menettäminen aiheuttaa. Ikävöin isää suunnattomasti!” (Sara)

KUOLEMA on useimpien mielestä epämiellyttävä puheenaihe kulttuurista tai uskonnosta riippumatta. Siksi siitä usein käytetäänkin erilaisia kiertoilmauksia. Esimerkiksi suomen kielessä kuolleesta voidaan käyttää ilmausta ”edesmennyt” tai hänen saatetaan sanoa ”nukkuneen pois” tai ”poistuneen keskuudestamme”.

Hienovaraisimmatkaan kiertoilmaukset eivät kuitenkaan voi lievittää sitä syvää surua, jota läheisen ihmisen menettäneet usein tuntevat. Joidenkin suru on niin voimakasta, että he eivät yksinkertaisesti voi uskoa tapahtunutta todeksi.

Jos sinulta on kuollut joku läheinen, sinäkin voit huomata vaikeaksi hyväksyä tapahtunutta. Ehkä jopa teeskentelet selviytyväsi hyvin, vaikka todellisuus on toista. Kaikki eivät tietenkään sure samalla tavoin, joten vaikket näyttäisikään suruasi ulospäin, se ei välttämättä tarkoita sitä, että tukahdutat tunteesi. * Ongelmia voi kuitenkin aiheuttaa se, että ihminen tuntee velvollisuudekseen käyttäytyä jollain tietyllä tavalla toisten, esimerkiksi surevien perheenjäsenten, vuoksi.

”En itse ehtinyt suremaan”

Nathaniel menetti äitinsä ollessaan 24-vuotias. ”Olin aluksi aivan neuvoton”, hän sanoo. ”Minusta tuntui, että minun piti tukea isää sekä äidin lukuisia ystäviä, jotka olivat poissa tolaltaan. Siksi en itse ehtinyt suremaan.”

Runsaan vuoden kuluttua Nathaniel huomasi, ettei ollut vieläkään pystynyt käsittelemään menetystään. Hän sanoo: ”Isä soittaa edelleen aika ajoin voidakseen purkaa tunteitaan, mikä on hyvä asia. Hänen täytyy saada puhua, ja autan häntä mielelläni. Minusta tuntuu kuitenkin, että kun itse tarvitsen tukea, minulla ei ole ketään, jolle puhua.”

Ihmiset, jotka hoitavat toisia – mukaan lukien sellaiset hoitoalan ammattilaiset, jotka joutuvat näkemään kuolemaa jatkuvasti – voivat niin ikään tuntea velvollisuudekseen tukahduttaa tunteensa. Näin ajatteli Heloisa, joka on toiminut lääkärinä yli 20 vuotta. Hän työskenteli eräässä tiiviissä yhteisössä ja tunsi potilaansa hyvin. ”Monesti olin heidän vierellään heidän kuollessaan, ja jotkut heistä olivat läheisiä ystäviäni”, hän kertoo.

Heloisa tajusi, että itkeminen on luonnollinen tapa lievittää surua. Hän sanoo: ”Minun oli kuitenkin vaikea itkeä. Tunsin, että minun oli oltava toisten takia vahva ja kätkettävä omat tunteeni. Uskoin, että minulta odotettiin sitä.”

”Koti tuntui tyhjältä ilman häntä”

Kenties suurimpia haasteita, mitä läheisensä menettänyt joutuu kohtaamaan, on yksinäisyys. Ashley oli 19-vuotias, kun hänen äitinsä menehtyi syöpään. Hän kertoo: ”Tunsin olevani aivan yksin ja eksyksissä. Äiti oli paras ystäväni, ja vietimme paljon aikaa yhdessä.”

Ashleystä tuntui luonnollisestikin pahalta tulla joka päivä kotiin ja tajuta, ettei äiti olisikaan siellä. ”Koti tuntui tyhjältä ilman häntä”, hän sanoo. ”Usein menin vain huoneeseeni itkemään. Katselin hänen kuviaan ja muistelin, mitä kaikkea olimme yhdessä tehneet.”

Voit olla varma siitä, että oletpa menettänyt perheenjäsenen tai läheisen ystävän, et ole surusi keskellä yksin. Monet ovat löytäneet keinoja selviytyä, kuten saamme seuraavaksi nähdä.

[Alaviite]

^ kpl 5 Jokainen ihminen suree omalla tavallaan, joten toisten olisi epäoikeudenmukaista tuomita niitä, jotka eivät läheisen kuoleman jälkeen ilmaise tunteitaan avoimesti.

[Huomioteksti s. 5]

”Tunsin olevani aivan yksin ja eksyksissä. Äiti oli paras ystäväni.” (Ashley.)