Gabon – villieläinten turvapaikka

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA GABONISTA

KUVITTELE mielessäsi trooppinen merenranta, jonka hiekalla astelee norsuja, vedessä polskuttelee virtahepoja ja rannan tuntumassa uiskentelee valaita ja delfiinejä. Tämä on yhä tavallinen näkymä eräällä sadan kilometrin mittaisella rannikkokaistaleella Afrikassa.

Tällainen ainutlaatuinen rannikkoalue olisi ilman muuta pyrittävä säilyttämään, jotta siitä voitaisiin nauttia myös tulevaisuudessa. Suojelutoimiin ryhdyttiinkin 4. syyskuuta 2002. Tuolloin Gabonin presidentti ilmoitti, että kymmenen prosenttia maan pinta-alasta – mukaan lukien koskemattomia rannikkoalueita – rauhoitettaisiin kansallispuistoiksi.

Noiden asumattomien seutujen yhteispinta-ala on vajaat 30000 neliökilometriä – lähes Belgian kokoinen alue – ja niillä on paljon annettavaa ihmisille. ”Gabonilla on mahdollisuudet tulla luontomatkailun mekaksi, joka houkuttelee pyhiinvaeltajia kaikilta ilmansuunnilta tutkimaan maapallon viimeisiä jäljellä olevia luonnonihmeitä”, sanoi presidentti Omar Bongo Ondimba.

Miksi nämä luonnonsuojelualueet ovat tärkeitä? Noin 85 prosenttia Gabonista on edelleen metsien peitossa, ja peräti 20:tä prosenttia maan kasvilajeista ei tavata muualla maailmassa. Lisäksi trooppiset metsät tarjoavat turvapaikan tasankogorilloille, simpansseille, metsänorsuille ja monille muille uhanalaisille lajeille. Hiljattain perustetut kansallispuistot tekevät Gabonista Afrikan luonnon monimuotoisuuden huomattavan vartijan.

Loango – ranta vailla vertaa

Loangon kansallispuisto on kenties Afrikan merkittävimpiä luontokohteita. Se käsittää kilometreittäin turmeltumattomia rantoja, kaksi makeavetistä laguunia sekä tiheää trooppista metsää. Loangon hiekkarannoista tekevät erityisen ainutlaatuisia niillä käyskentelevät eläimet: virtahevot, metsänorsut, puhvelit, leopardit ja gorillat.

Miksi metsän asukit viihtyvät näillä rannoilla? Loangon valkoisia hiekkarantoja reunustavat laitumet, joilta virtahevot ja puhvelit saavat syötävää. Rannan tuntumassa kasvaa myös palmyrapalmuja, joiden runsas hedelmäsato vetää puoleensa metsänorsuja melkein kuin jäätelö lapsia. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin seudun eristyneisyys; hiekalla ei näy ainoatakaan ihmisen jalanjälkeä.

Koska ihmisiä ei ole mailla halmeilla, erittäin uhanalainen merinahkakilpikonnakin uskaltautuu laskemaan munansa näille yksinäisille rannoille. Myös ruusumehiläissyöjien yhdyskunta pesii täällä mielellään, ja ne kaivavat pesänsä hiekkaan vain muutaman metrin päähän nousuvesirajasta. Kesäkuukausina tuhatkunta ryhävalasta kokoontuu parittelemaan Loangon rauhallisiin vesiin.

Loangossa on kaksi suurta laguunia, jotka  sijaitsevat hiekkarantojen ja trooppisen metsän välissä ja tarjoavat ihanteellisen asuinpaikan krokotiileille ja virtahevoille. Myös kaloja on runsaasti näissä sisävesissä, joita reunustavat mangrovemetsät. Kiljumerikotkat ja sääkset kaartelevat laguunien yllä ruokaa etsien, ja monenlaiset värikkäät kuningaskalastajat etsivät kalaa matalista vesistä. Norsut rakastavat vettä ja uivat onnellisina laguunien poikki rannikolle ahmimaan suosikkihedelmiään.

Trooppisen metsän latvustossa viilettää apinoita, ja siellä täällä aurinkoisilla metsäaukioilla liihottelee värikkäitä perhosia. Hedelmälepakot kyyhöttävät päivät suosikkipuissaan, kunnes ne yön tullen lähtevät suorittamaan tärkeää tehtävää: levittämään siemeniä pitkin metsää. Metsän reunamilla lentelee loisteliaita medestäjiä imemässä mettä puiden ja pensaiden kukista. On helppo ymmärtää, miksi Loangoa on sanottu ”paikaksi, jossa päiväntasaajan Afrikan tunnelma on aidoimmillaan”.

Lopé – gorillojen viimeisiä linnakkeita

Lopén kansallispuistoon kuuluu suuria alueita koskematonta sademetsää sekä pohjoisessa siellä täällä savannia ja joenvarsimetsää. Seutu on ihanteellinen niille luonnonystäville, jotka haluavat tarkkailla gorilloja, simpansseja tai mandrilleja niiden omassa ympäristössä. Suunnilleen viidentuhannen neliökilometrin suuruisella suojelualueella vaeltelee 3000–5000 gorillaa.

Puiston entinen virkailija Augustin muistelee erästä ainutlaatuista kohtaamista gorillojen kanssa vuonna 2002. Hän kertoo: ”Metsässä kävellessäni törmäsin nelihenkiseen gorillaperheeseen. Valtavan kokoinen, noin 35-vuotias hopeaselkäinen uros seisahtui uhkaavana eteeni. Se oli varmasti vähintään kolme kertaa minun painoiseni. Toimin kuten on neuvottu: istuuduin saman tien maahan, painoin pääni kumaraan ja katsoin maahan alistumisen merkiksi. Gorilla istahti viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Sitten se tarttui käteeni, avasi sen ja alkoi tutkia kämmentäni. Tultuaan viimein siihen tulokseen, ettei minusta olisi harmia sen perheelle, se löntysti viidakon uumeniin. Tuona ikimuistoisena päivänä sain kokea, miten kiehtovaa on olla kanssakäymisissä eläinten kanssa niiden luonnollisessa ympäristössä. Ihmiset tappavat gorilloja lihan takia tai siinä luulossa, että ne ovat vaarallisia, mutta todellisuudessa ne ovat rauhallisia eläimiä, jotka ansaitsevat tulla suojelluiksi.”

Lopéssa mandrillit, suurikokoiset marakattiapinat, kokoontuvat valtaviin, toisinaan jopa yli tuhannen yksilön laumoihin. Tällaiset kokoontumiset ovat suurimpia kädellisten joukossa, ja metelikin on sen mukainen. Muuan kamerunilaisturisti kuvailee vaikutelmiaan erään ison mandrillilauman kohtaamisesta.

”Oppaamme paikansi mandrillit, sillä monilla niistä oli radiopanta. Siirryimme mandrillijoukon etupuolelle, pystytimme nopeasti piilokojun ja jäimme odottelemaan eläinten tuloa. Kahdenkymmenen minuutin ajan kuuntelimme metsän omaa musiikkia – lintujen ja hyönteisten ääniä. Rauha rikkoutui äkisti mandrillilauman ehtiessä paikalle. Katkeavien oksien pauke ja äänekkäät  huudot kuulostivat aivan lähestyvältä myrskyltä. Mutta nähdessäni lauman edellä kulkevat apinat mieleeni tuli pikemminkin armeijan kärkijoukot. Suuret urokset etenivät rivakasti maata pitkin lauman etunenässä, kun taas naaraat ja perheen jälkikasvu hyppelivät oksalta toiselle niiden yläpuolella. Yhtäkkiä yksi kookkaista uroksista pysähtyi niille sijoilleen ja tiiraili ympärilleen epäluuloisena. Latvustossa loikkiva nuori yksilö oli havainnut meidät ja kajauttanut varoitushuudon. Koko lauma joudutti vauhtiaan, ja meteli yltyi entisestään, kun ne ilmaisivat ärtymyksensä suureen ääneen. Hetkessä ne olivat poissa. Opas arvioi, että laumassa oli ollut nelisensataa yksilöä.”

Ääntä lähtee riittämiin myös simpansseista, joita on vielä vaikeampi nähdä kuin mandrilleja, sillä ne liikkuvat metsässä vauhdikkaasti etsien alituiseen syötävää. Sitä vastoin täplänenämarakatteja turistit näkevät lähes poikkeuksetta, sillä ne kirmailevat toisinaan pitkin metsän reunasta alkavaa savannia. Lopén erakkomaisin asukas lienee kotoperäinen kultahäntämarakatti, joka löydettiin vasta parikymmentä vuotta sitten.

Metsän suuret, kirkkaanväriset linnut, kuten turakot ja sarvinokat, ilmaisevat läsnäolonsa karhealla kirkunalla. Puistossa on havaittu noin neljäsataa lintulajia, joten se on lintuharrastajien suosikkipaikka.

Monimuotoisuuden tyyssija

Loango ja Lopé ovat vain kaksi Gabonin 13 kansallispuistosta. Muissa puistoissa on mangrovemetsiä, ainutlaatuisia kasveja ja muuttolintujen turvapaikkoja, joita halutaan suojella. ”Gabon on turvannut maan parhaat ekosysteemit”, sanoo Lee White Wildlife Conservation Society -ympäristöjärjestöstä. ”Merkittävää ei ole pelkästään noiden alueiden koko vaan myös laatu. Vuonna 2002 luotiin hetkessä ihanteellinen kansallispuistoverkosto, joka edustaa maan luonnon koko monimuotoisuutta.”

Jäljellä on tietenkin monia haasteita, kuten presidentti Bongo Ondimba avoimesti myöntää: ”Kyseessä on maailmanlaajuinen hanke, joka vaatii kiistatta niin lyhyen kuin pitkänkin aikavälin uhrauksia, jotta saavuttaisimme kunnianhimoisen tavoitteemme säilyttää nämä luonnonihmeet tuleville sukupolville.”

[Kartat s. 17]

(Ks. painettu julkaisu)

AFRIKKA

GABON

Gabonin 13 kansallispuistoa

Lopén kansallispuisto

Loangon kansallispuisto

[Kuvat s. 16, 17]

Ryhävalas ja ilmakuva Loangosta

[Lähdemerkintä]

Valas: Wildlife Conservation Society

[Kuvat s. 16, 17]

Mandrilli (vasemmalla) ja gorilla (oikealla)

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Robert J. Ross