Eräs meillä kaikilla oleva tarve

TARVITSEMME RUOKAA. Tarvitsemme vettä. Tarvitsemme ilmaa. Tarvitsemme jonkinlaista suojaa luonnonvoimilta. Nämä eivät ole ainoastaan jokaisen ihmisen tarpeita vaan myös lukemattomien muiden planeettamme eliöiden tarpeita. On kuitenkin eräs tarve, joka on vain ihmisillä. Mikä se on?

Kanadalainen sosiologi Reginald W. Bibby kirjoittaa: ”Ihmisillä on tarpeita, jotka vain uskonto voi tyydyttää.” American Sociological Review -lehti sanoi helmikuun numerossaan vuonna 2000: ”Hengelliset näkökohdat tulevat luultavasti aina kuulumaan ihmisen ajatteluun.”

 Kautta historian ihmisillä on tosiaan ollut palvontatarve. Satojen vuosien ajan useimmat ovat pyrkineet tyydyttämään tämän tarpeen kääntymällä järjestäytyneen uskonnon puoleen. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Monissa teollisuusmaissa – kuten Pohjois-Amerikassa ja Pohjois-Euroopassa – yhä useammat ihmiset lähtevät pois kirkoista. Tietääkö tämä loppua uskonnolle? Ei suinkaan.

”Puheet uskonnon kuolemisesta ovat suuresti liioiteltuja”, kirjoittaa ruotsalaislehti Svenska Dagbladet. Mikä on korvaamassa perinteiset kirkot? Lehti jatkaa: ”Uutta on se, että ei kuuluta mihinkään kirkkoon. Sen sijaan ihminen voi valita maailmanlaajuisilta uskontomarkkinoilta, mitä haluaa, ja muodostaa siitä sopivan yhdistelmän. – – Se voi sisältää kaikkea mahdollista parantavista kristalleista buddhalaismunkin kaapuun. Kun se, mitä on valittu, alkaa kyllästyttää, tilalle voi helposti ottaa jotain muuta.”

Uskontososiologit puhuvat tästä suuntauksesta ”yksityisenä uskontona” tai ”näkymättömänä uskontona”. Edellä lainattu sosiologi Bibby keksi ilmauksen ”à la carte -uskonto”. Toiset puhuvat ”räätälöidystä” tai ”mieltymysten mukaisesta” uskosta. Joissakin perinteisesti kristillisissä maissa suurimman uskonnollisen ryhmän muodostavat nykyään ihmiset, joilla on todellisuudessa oma henkilökohtainen uskonto.

Tarkastellaanpa erästä tutkimusta, joka tehtiin maailman maallistuneimpiin maihin kuuluvassa Ruotsissa. Tutkimus osoitti, että kaksi kolmesta piti itseään kristittynä ”omalla yksilöllisellä tavallaan”. Jotkut sanoivat: ”Minulla on oma näkemys kristillisyydestä”, ”Tunnen itseni ulkopuoliseksi kirkossa”, ”En halua käydä kirkossa pappeja kuuntelemassa” tai ”Voin olla yhtä hyvä kristitty, jos menen kammiooni ja rukoilen itsekseni”. Monet olivat taipuvaisia uskomaan sielunvaellukseen tai kohtaloon. Useimmat sanoivat uskovansa, että jokin ylimaallinen voima saattaa olla olemassa, mutta he eivät osanneet määritellä sitä.

Eräässä toisessa tutkimuksessa ilmeni, että monien uskonnolliset tunteet tulevat esiin, kun he ovat ulkona nauttimassa luonnosta. Nuori maanviljelijänainen sanoi: ”Luulenpa, että ihminen on lähinnä Jumalaa, kun hän liikkuu luonnossa.” Eräs tutkimukseen osallistuneista, joka ei pitänyt itseään uskonnollisena, selitti: ”Kun menen metsään, minusta tuntuu kuin se olisi suuri temppeli. – – En tiedä, kenen vallassa se on, mutta voin aistia sen.” Jotkut sanoivat luontoa pyhäksi, jumalalliseksi ja kunnioitusta herättäväksi, ja he totesivat, että luonnossa oleminen antoi heille uusia voimia ja sisäisen rauhan. Yksi haastattelijoista tiivisti raportissaan: ”Jumala on muuttanut metsään.”

Tämä suuntaus on ilmeinen monissa osissa maailmaa. Yhdysvaltalainen uskontososiologi Thomas Luckmann on sanonut, että teollistuneissa yhteiskunnissa kirkkokeskeinen uskonto on työnnetty syrjään ja sen tilalle on tullut ”sosiaalinen uskonnollisuus”. Oikeastaan henkilö muodostaa elämänfilosofian valikoimalla hengellisiä käsityksiä sieltä täältä ja yhdistämällä ne sitten omaksi yksityiseksi uskonnokseen.

Onko vakiintuneet uskontokunnat ja kirkot tosiaankin työnnetty yhteiskunnan laidoille? Jos on, niin miksi? Näitä kysymyksiä tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.

[Kuva s. 3]

Muuan tutkija totesi viimeaikaisesta suuntauksesta etsiä hengellisyyttä luonnosta: ”Jumala on muuttanut metsään”