Kauniit yöperhoset

ERÄÄNÄ miellyttävänä iltana ylelliseen ravintolaan lensi yöperhonen. Kun se liihotteli erään siellä syömässä olevan naisen pöytään, hän hätisti sen kiireesti pois aivan kuin häntä olisi uhannut tautia levittävä hyttynen. Perhonen lensi kohti toista pöytää ja laskeutui erään miehen kauluksen käänteelle. Mies ja hänen vaimonsa reagoivat aivan eri tavalla: he ihailivat perhosta ja ajattelivat, kuinka kaunis ja harmiton tämä hento luontokappale oli.

”Yöperhosta harmittomampaa luontokappaletta ei olekaan”, selittää Connecticutin perhosseuran perustajajäsen John Himmelman. ”Niillä ei ole ollenkaan puremiseen tarkoitettuja suuosia, ja jotkin aikuiset, kuten tunnettu kuukehrääjä, eivät syö lainkaan. Ne eivät kanna vesikauhua eivätkä muitakaan sairauksia, eivätkä ne pistä.” Useimmat ihmiset eivät huomaa, että ne ovat samoja perhosia kuin päiväperhoset, mutta ne vain lentävät yleensä yöllä.

Kaikki ihailevat päiväperhosia, mutta harvat pysähtyvät ihailemaan yöperhosten kauneutta ja monimuotoisuutta. Kauneuttako? Jotkut ajattelevat yöperhosen olevan päiväperhosen hohdoton serkku, mutta molempien tieteellinen luokitus on kuitenkin sama, Lepidoptera, joka tarkoittaa ’suomusiipistä’. Näiden ihastuttavien luontokappaleiden huomattavan suuri moninaisuus on hämmästyttävää.  Eräässä hyönteistietosanakirjassa (The Encyclopedia of Insects) sanotaan, että Lepidoptera-lahkoon kuuluu noin 150000–200000 tunnettua lajia, josta vain 10 prosenttia on päiväperhosia.

Mikä muutti suhtautumiseni yöperhosiin? Jokin aika sitten mieheni ja minä kävimme ystäviemme Bobin ja Rondan luona. Bob tiesi näistä perhosista melkoisen paljon. Hän näytti minulle pientä laatikkoa, jossa oli kaunis perhonen. Ensiksi luulin sitä päiväperhoseksi, mutta Bob selitti sen olevan Hyalophora cecropia, yksi Pohjois-Amerikan suurimmista riikinkukkokehrääjistä. Sen siipien kärkiväli voi olla jopa 15 senttimetriä, ja sen elinkierto on vuoden mittainen. Olin todella hämmästynyt kuullessani sen aikuiselämän kestävän vain 7–14 päivää. Tuon kauniin perhosen lähempi tarkastelu avasi minulle aivan uusia näköaloja.

Bob osoitti laatikon pohjalla olevia pieniä täpliä. ”Nämä täplät ovat munia”, selitti Bob, ”ja toivon voivani kasvattaa niistä aikuisia.” Ajatus herätti uteliaisuuteni. Kävi kuitenkin niin, ettei  suunnitelman toteuttaminen ollutkaan kovin helppoa. Bob yritti kaksi viikkoa saada munat kuoriutumaan mutta tuloksetta. Sitten hän päätti kostuttaa niitä vedellä. Kun hän oli sumuttanut munien päälle vettä viikon ajan, 29 munasta 26 kuoriutui samana päivänä. Sitten Bob siirsi hyttysen kokoiset hennot toukat sileäpintaiseen vuokaan, josta ne eivät päässeet kiipeämään pois.

Aivan ensimmäiseksi pikku toukat söivät omat munankuorensa. Tämän jälkeen Bobin täytyi tuoda niille ruokaa, mikä olikin melkoinen haaste. Tutkittuaan asiaa hieman hän yritti syöttää niille vaahteranlehtiä. Toukat ryömivät lehdille mutta eivät syöneet niitä. Mutta kun Bob tarjosi niille kirsikkapuun ja koivun lehtiä, ne söivät ne halukkaasti.

Kun pikku toukat olivat kasvaneet suuriksi, Bob siirsi ne terraarioon, jossa oli verkkokansi. Terraariossa oli sopivan kosteaa sekä toukille että lehdille, eivätkä toukat päässeet sieltä karkuun – ne nimittäin tulivat hyvin vaellushaluisiksi heti, kun ne oppivat ryömimään.

26 nälkäisen toukan ruokkiminen osoittautui työläämmäksi kuin kukaan osasi odottaa. Joka kerta kun Bob tunki terraarion täyteen lehtiä, toukat ahmivat ne kaikki parissa päivässä. Tässä vaiheessa hän pyysi sisarensa ja kaksi nuorta ystäväänsä, pojan ja tytön, auttamaan kasvavan pesäkunnan vartioinnissa ja ruokinnassa.

Toukkien on tärkeää syödä paljon paitsi kasvaakseen toukkavaiheen aikana myös tullakseen toimeen aikuisina. Tämän lajin perhosilla ei näet aikuisena ole lainkaan toimivia suuosia, eivätkä ne syö ollenkaan! Ne ovat lyhyen aikuiselämänsä ajan täysin riippuvaisia siitä ravinnosta, jota ne syövät toukkavaiheessa.

Uusi nahka yhä uudelleen

Kasvaessaan toukat loivat nahkansa useaan kertaan. Nahanluonnin jälkeen ne siirtyvät aina seuraavaan toukkavaiheeseen.

Hyalophora cecropian toukan nahka ei kasva, joten kun toukka kasvaa niin suureksi, että sen nahka venyy äärimmilleen, sen on aika luoda nahkansa. Bob tiesi, milloin se tapahtuisi, sillä tuolloin toukat lakkasivat syömästä. Toukat kehräsivät itselleen silkkiset alustat ja kiinnittyivät niihin, minkä jälkeen ne pysyivät liikkumatta useita päiviä: ne kasvattivat silloin itselleen uutta nahkaa. Kun uusi nahka oli valmis, toukat vain ryömivät ulos vanhoista nahoista ja jättivät  ne kiinni silkkialustoihin. Nähdessäni toukat niiden viimeisen nahanluonnin jälkeen yllätyin, kuinka suuriksi ne olivat kasvaneet. Ne olivat melkein 12 senttimetriä pitkiä ja paksumpia kuin etusormeni.

Kotelokopan kehrääminen

Viimeisen nahanluonnin jälkeen kukin toukka kehräsi itselleen kotelokopan, ison määrän harmaata rihmaa, kiinni tikkuun. Hyalophora cecropiat valmistavat kahdenlaisia kotelokoppia. Toinen malli on suuri, löysä, säkkimäinen rakennelma, jossa on pyöreä pohja ja suippeneva kaula. Toinen malli taas on pienempi ja tiukempi ja muodoltaan pitkulainen. Sen kaulaosa ja pohja ovat molemmat suipot. Kummassakin mallissa on sisällä tiukkaan kudottu kotelo. Hyalophora cecropioiden kotelokopat ovat yleensä punaruskeita, ruskeita, harmaanvihreitä tai harmaita. Kooltaan ne ovat 10 senttimetriä pitkiä ja 5–6 senttimetriä leveitä. Ne ovat siis hyvin suuria muiden Pohjois-Amerikassa elävien lajien kotelokoppiin verrattuina. Lisäksi nämä hämmästyttävät rakennelmat pystyvät suojelemaan asukkaitaan jopa 34 asteen pakkasessa.

Kun toukat olivat asettautuneet kotelokoppiinsa, emme voineet muuta kuin odottaa kärsivällisesti. Kuoriutuminen tapahtui seuraavana keväänä, noin vuoden kuluttua siitä kun Bob oli löytänyt aikuisen perhosen. Jotta tikut, joissa kotelokopat olivat kiinni, olisivat pysyneet suorassa, Bob pani ne vaahtomuovinpalaan. Pian kaikki perhoset yhtä lukuun ottamatta tulivat ulos kotelokopistaan, mikä palkitsi kärsivällisyyden ja kovan työn.

Arvostus lisääntyy

Kun olen nyt seurannut tätä riikinkukkokehrääjää koko sen ainutlaatuisen elinkierron ajan, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota yöperhosiin, jotka lentelevät valojen ympärillä ja lepäilevät rakennusten seinillä. Kokemukseni innosti minua myös hankkimaan lisää tietoa näistä kiehtovista luontokappaleista. Opin esimerkiksi, että niin päivä- kuin yöperhosetkin ovat erinomaisia lentäjiä. Jotkin niistä tekevät jopa melkoisia muuttomatkoja. Kiitäjät taas lentävät kolibrien tavoin paikallaan kukkien yläpuolella.

Jonkin ajan kuluttua siitä kun olin ollut seuraamassa Hyalophora cecropian elinkiertoa, näin yhden saman lajin perhosen lepäävän pensaassa valon alla. Tiesin, että koska yöperhosten siipien suomut ovat erittäin herkät, niitä ei saisi koskaan nostaa siivistä. Mutta jos vie ojennetun käden sen eteen, se saattaa astua sormelle. Kun yritin tätä, tuo ihastuttava luontokappale palkitsi minut asettumalla lepäämään keskisormellani. Lopulta se lähti lentoon ja nousi puiden latvojen yläpuolelle. Sen lentäessä pois ajattelin, että se näyttää hyvin paljon päiväperhoselta. Seuraavan kerran kun kuvittelet näkeväsi päiväperhosen, katsohan uudestaan – ehkä se onkin kaunis ja harmiton yöperhonen. (Lähetetty.)

[Kuvat s. 16, 17]

1. Riikinkukkokehrääjiin kuuluva ”Hyalophora cecropia”

2. Riikinkukkokehrääjiin kuuluva ”Antheraea polythemus”

3. Kannusperhosiin kuuluva ”Chysiridia Ripheus”

4. Atlaskehrääjä

[Lähdemerkinnät]

Natural Selection© – Bill Welch

A. Kerstitch

[Kuvat s. 18]

”Hyalophora cecropian” kehitysvaiheita:

1. munat

2. toukka

3. aikuinen

[Lähdemerkintä]

Natural Selection© – Bill Welch