Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Etelämanner – viimeinen tutkimaton maailmankolkka

Etelämanner – viimeinen tutkimaton maailmankolkka

Etelämanner – viimeinen tutkimaton maailmankolkka

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

ETELÄMANTEREELLA voi paikoin olla niin kova pakkanen, että ”jos pudottaa terästangon, se todennäköisesti hajoaa pirstaleiksi kuin lasi, – – ja jos jäähän kairatusta reiästä nostaa ylös kalan, se jäätyy viidessä sekunnissa – – kivikovaksi”, kuvailee muuan kirjoittaja. Ääriolojensa ja epätodellisen, paljaan kauneutensa vuoksi – jota välillä täydentävät henkeäsalpaavat revontulet – Etelämannerta voisi luulla kokonaan toiseksi maailmaksi.

Mutta Etelämanner on vahvasti osa tätä maailmaa. Sitä on jopa sanottu suureksi luonnonlaboratorioksi, joka tarjoaa mahdollisuuden tutkia maapalloa ja sen ilmakehää sekä maailmanlaajuisia ympäristönmuutoksia, ihmisen toiminnasta johtuvat muutokset mukaan luettuina. Juuri siellä tehdyt tutkimukset ovat herättäneet alati kasvavaa huolta tiedemiesten keskuudessa. He ovat havainneet eteläisillä napaseuduilla pahaenteisiä uusia ilmiöitä, jotka antavat merkkejä siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Mutta katsotaanpa ensin, mikä tästä mantereesta tekee ainutlaatuisen.

Ensinnäkin tämä maailman eristynein manner on täynnä vastakohtia. Se on tavattoman kaunis ja koskematon, mutta äärettömän tyly. Se on maapallon tuulisin ja kylmin paikka, mutta silti merkillisen herkkä ja haavoittuva. Siellä sataa vähemmän kuin millään muulla mantereella, mutta sen jäähän on sitoutunut 70 prosenttia planeettamme makeasta vedestä. Jääpeitteen paksuus on noin 2200 metriä, mikä tekee siitä maapallon korkeimman maanosan: keskikorkeus merenpinnasta on 2300 metriä. Se on myös maapallon viidenneksi suurin maanosa, mutta siellä ei ole sen kookkaampia vakituisia asukkaita kuin senttimetrin mittainen siivetön sääski.

Kuin Marsissa kävisi!

Mitä syvemmälle sisämaahan mennään, sitä harvemmaksi käyvät elämän merkit, varsinkin kun saavutaan ylätasangoille. Nämä napaseutujen erämaat peittävät kolmentuhannen neliökilometrin alueen ja sijaitsevat pääosin korkeilla Transantarktisilla vuorilla, joiden jono kulkee mantereen poikki ja kohoaa paikoin yli 4300 metrin korkeuteen. Hyiset myrskyt ujeltavat tasankojen yli ja puhaltavat hetkessä kaiken maahan sataneen lumen tipotiehensä. Tiedemiehet uskovat, että kaikista maapallon muodostumista juuri nämä tasangot muistuttavat eniten Marsin pintaa, ja ne katsottiinkin sopiviksi testauspaikoiksi Viking-luotaimen laitteille, ennen kuin se laukaistiin kohti Marsia.

Silti jopa näillä seuduilla on elämää. Huokoisten kallioiden sisällä pikkuriikkisissä ilmataskuissa elää poikkeuksellisen sitkeitä bakteereja, leviä ja sieniä, jotka pysyvät elossa lähes olemattoman kosteuden turvin. Ulkopuolella niiden epätodellinen maailma muodostuu karuista kalliomuodostumista, ventifakteista, joiden eriskummallinen muoto ja voimakkaasti kiiltävä pinta ovat syntyneet lukemattomien vuosisatojen aikana mantereen hellittämättömissä tuulissa.

Nimi jo ennen löytymistä

Jo antiikin Kreikan filosofit uumoilivat, että etelässä sijaitsi jättimäinen maa-alue. Esimerkiksi Aristoteles piti selviönä, että siellä täytyi olla manner vastapainona niille maille, jotka tunnettiin pohjoiselta pallonpuoliskolta. Etelämantereesta kertovassa kirjassa sanotaan: ”Koska pohjoinen pallonpuolisko sijaitsi Arktoksen eli Karhun tähdistön alapuolella, Aristoteles (384–322 eKr.) päätteli, että etelässä sijaitsevan tuntemattoman maan täytyi olla Antarktikos, toisin sanoen Arktoksen äärimmäinen vastakohta.” (Antarctica—Great Stories From the Frozen Continent.) Etelämanner, Antarktis, sai siis harvinaislaatuisesti nimen jo noin kaksituhatta vuotta ennen kuin se löydettiin!

Vuonna 1772 brittiläinen löytöretkeilijä, kapteeni James Cook purjehti etelään etsimään tätä oletettua mannerta. Hän saapui keskelle tuulten tuivertamien saarten ja jäävuorten eli omien sanojensa mukaan ”jääsaarten” maailmaa. Hän kirjoitti, että jotkin jäävuorista olivat noin kolme kilometriä pitkiä ympärysmitaltaan ja 20 metriä korkeita, ”mutta silti meri tyrskysi niiden yli, niin valtava oli aaltojen voima”. Cook jatkoi matkaansa määrätietoisesti kohti etelää, ja 17. tammikuuta 1773 hänen laivansa Resolution ja sen sisaralus Adventure ylittivät eteläisen napapiirin tiettävästi ensimmäisinä laivoina. Peräänantamaton Cook pujotteli eteenpäin ahtojäiden seassa, kunnes hän ei enää päässyt eteenpäin. ”Etelässä näkyi pelkkää jäätä silmänkantamattomiin”, hän kirjoitti lokikirjaansa. Kääntyessään takaisin hän oli loppujen lopuksi vain 120 kilometrin päässä itse mantereesta.

Kuka siis näki Etelämantereen ensi kerran? Kuka astui sille ensimmäisen kerran? Asiasta ei ole varmuutta vielä tänäkään päivänä. Ensimmäiset kävijät saattoivat olla jopa valaan- tai hylkeenpyytäjiä, sillä Cookin palattua kotiin hänen raporttinsa hylkeiden, pingviinien ja valaiden runsaudesta käynnistivät metsästäjien kilpapurjehduksen noille seuduille.

Verta jäällä

Cook ”oli osunut ehkä maailman runsaimpaan villien eläinten yhdyskuntaan, ja hän ensimmäisenä tiedotti siitä maailmalle”, kirjoittaa Alan Moorehead kirjassaan Mennyt paratiisi. ”Etelämanteren eläimille se merkitsi joukkotuhoa”, hän sanoo. Eräässä toisessa lähteessä kerrotaan: ”1700-luvun lopulla hylkeenpyynti alkoi eteläisellä pallonpuoliskolla muistuttaa kultakuumetta. Kiinalaisten ja eurooppalaisten kyltymätön halu saada nahkoja johti kaikkien [aiemmin] tunnettujen pyyntimaiden ehtymiseen, ja pyyntimiehet lähtivät epätoivoissaan etsimään uusia, koskemattomia yhdyskuntia.” (Antarctica—Great Stories From the Frozen Continent.)

Kun hylkeenpyytäjät olivat tehneet lähes lopun toimeentulolähteestään, alkoivat valaanpyytäjät ryöstää meriä. ”Kukaan ei tiedä, paljonko valaita ja hylkeitä eteläisillä valtamerillä – – tapettiin”, kirjoittaa Moorehead. ”Kymmenen miljoonaa vai viisikymmentä miljoonaa? Luvut käyvät merkityksettömiksi; tappaminen jatkui jatkumistaan, kunnes jäljellä ei oikeastaan enää ollut mitään tapettavaa.”

Nykyään Etelämantereen kasvi- ja eläinkunnan suojana on kansainvälisiä lakeja. Koska lisäksi maalla ei liiku petoeläimiä ja meressä on runsaasti ravintoa, rannikko on kesäisin todellinen eläinten keidas. Etelämantereella on kuitenkin havaittu merkkejä salakavalammasta hyökkäyksestä, jonka torjumiseen eivät ehkä kansainväliset sopimukset kykene.

[Tekstiruutu s. 15]

TÄYDELLISET VASTAKOHDAT

Samankaltaisuuksistaan huolimatta pohjoisnapa ja etelänapa ovat toistensa täydelliset vastakohdat muutenkin kuin sijainniltaan. Ajattelehan seuraavia seikkoja.

Pohjoisnavan ympärillä on pelkkää jäätä ja merta, kun puolestaan etelänapa sijaitsee lähellä maapallon viidenneksi suurimman maanosan keskustaa.

Pohjoisnapaa ympäröi joka puolelta Amerikan, Aasian ja Euroopan asutut maa-alueet, kun taas Etelämannerta ympäröi laaja meri, vieläpä planeettamme myrskyisin.

Pohjoisen napapiirin sisäpuolella elää kymmeniätuhansia perheitä sekä tuhansia kasveja ja eläimiä. Mutta kukaan ei sano Etelämannerta kotiseudukseen. Ainoat alkuperäiseliöt ovat levät, bakteerit, sammaleet, jäkälät, kaksi kukkivaa kasvilajia ja muutama hyönteislaji.

”Etelämannerta on sanottu sykkiväksi mantereeksi”, kerrotaan Encyclopædia Britannicassa, ”koska sen jääpeitteinen rantaviiva laajenee ja perääntyy vuosittain.” Laajimmillaan ahtojäät ulottuvat aina 1600 kilometrin päähän merelle. Tämä kasvaminen ja kutistuminen on kuusi kertaa suurempaa kuin pohjoisnavan ahtojäillä, minkä vuoksi Etelämanner vaikuttaa maapallon ilmastoon voimakkaammin.

[Kartta s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

ATLANTTI

INTIAN VALTAMERI

TYYNIMERI

Drakensalmi

Rossinsaari

Larsenin lauttajää

ANTARKTIKSEN NIEMIMAA

Ronnen lauttajää

Vinsonin massiivi (korkein vuori, 5140 metriä)

Rossin lauttajää

Erebus (toimiva tulivuori)

TRANSANTARKTISET VUORET

Etelänapa

Alhaisin lämpötila, mikä maapallolla on koskaan mitattu, on Etelämantereelta: –89,2 celsiusastetta

0 500 kilometriä

[Lähdemerkintä]

U.S. Geological Survey

[Kuva s. 16, 17]

Leukanauhapingviinejä harvinaisella sinisellä jäävuorella

[Lähdemerkintä]

© 2000 Mark J. Thomas/Dembinsky Photo Assoc., Inc.

[Kuva s. 17]

Ryhävalas

[Kuva s. 17]

Etelänmerinorsuja

[Kuva s. 17]

Etelänavalla

[Lähdemerkintä]

Kuva: Commander John Bortniak, NOAA Corps

[Kuva s. 17]

Rossin lauttajää

[Lähdemerkintä]

Michael Van Woert, NOAA NESDIS, ORA