Tutsien kansanmurha Ruandassa vuonna 1994 oli ennennäkemättömän silmitön ja raaka. Yhdistyneiden kansakuntien mukaan sadassa päivässä surmattiin jopa miljoona ihmistä. Enemmistö uhreista oli tutseja, mutta kansanmurhaa vastustaneet hututkin joutuivat tappolistalle. Maan kaikki 2 500 Jehovan todistajaa olivat hengenvaarassa, ja 400 heistä menetti henkensä. Vaikka surmatuista todistajista suurin osa oli tutseja, uhrien joukossa oli myös hutuja, jotka eivät halunneet vahingoittaa uskonveljiään tai luovuttaa heitä tappajien käsiin.

Veli Charles Rutaganira on tutsi, joka 25 vuotta sitten selvisi kansanmurhasta hengissä. Hän muistaa hyvin erään sunnuntaiaamun, jona veljien uhrautuva rakkaus pelasti hänet varmalta kuolemalta.

Painajainen alkoi, kun kolmisenkymmentä hyökkääjää tunkeutui hänen kotiinsa. ”Suurin osa hyökkääjistä oli naapureitani – ihmisiä, joille olin päivittäin toivottanut hyvää huomenta”, veli muistelee. Nyt nuo samat ihmiset muodostivat joukon, jonka silmät leiskuivat tulista vihaa. ”He olivat kuin eläimiä, valmiita nielaisemaan saaliinsa.”

Väkijoukko, jonka aseina olivat viidakkoveitset, keihäät ja täyteen nauloja hakatut nuijat, hyökkäsi veli Rutaganiran kimppuun vain siksi, että hän oli tutsi. Lopuksi hänet raahattiin kadulle kuolemaan. Kun hän verta vuotavana ja miltei tajuttomana makasi kadulla, lapioin varustautunut partio tuli hautaamaan hänet. Joku ilmeisesti tunnisti uhrin olevan Jehovan todistaja ja kysyi, miksi tällainen rauhaa rakastava ihminen oli haluttu tappaa. Kukaan ei osannut vastata, ja hetkeä myöhemmin kaatosade sai partion jatkamaan matkaansa.

Lähellä asunut veli Samuel Rwamakuba kuuli, mitä oli tapahtunut. Vaikka hän oli hutu, hän lähetti poikansa kaatosateeseen hakemaan veli Rutaganiran turvaan. Ulkona oli vaarallista liikkua, mutta silti kaksi hutuveljeä toi lääkkeitä ja sidetarpeita. Kun tappajat palasivat etsimään veli Rutaganiraa, he löysivät hänet hutuperheen luota. Joukkion johtaja uhosi, että rangaistukseksi koko Rwamakuban perhe tapettaisiin heti aamun valjettua.

Kaikki hututodistajat tiesivät, että tutsien auttaminen oli hengenvaarallista. ”Jos yritit auttaa sellaista, joka oli joutumassa tapetuksi, kohtasit varman kuoleman itsekin”, kertoo veli Rutaganira.

Koska veli Rwamakuba oli hutu, hän olisi ehkä voinut paeta sotilaiden vartioimien tiesulkujen läpi. Hän kuitenkin kieltäytyi lähtemästä piestyn tutsiveljensä luota. Hän vakuutti veli Rutaganiralle olevansa valmis kuolemaan hänen kanssaan.

Varhain seuraavana aamuna sotilaat valtasivat kadut, ja tappajat pakenivat.

Kun veli Rutaganira toipui, hän näki, että seurakunnassa muutkin olivat kokeneet kovia. Heidän ystäviään ja sukulaisiaan oli syyttä tapettu, ja monilla oli traumoja, koska heitä oli kidutettu ja raiskattu. ”Ensimmäiset kuukaudet olivat kaikkein vaikeimpia”, muistaa veli Rutaganira. Rakkaus ja toisen asemaan asettuminen auttoivat heitä – hutuja ja tutseja – toipumaan yhdessä. ”Veljet ja sisaret tekivät kaikkensa päästäkseen eroon sen ajatuksen rippeistäkin, että toinen rotu olisi toista parempi.”

Vaikka monen todistajan elämä oli raunioina, kenttätyö käynnistettiin uudelleen ja kokouksia alettiin pitää normaalisti. Ihmiset kaipasivat kipeästi lohdutusta ja toivoa kaiken kokemansa jälkeen, kun taas kansanmurhaan osallistuneita piinasi tuskallinen syyllisyyden tunne. Monista tuntui, että naapurit, poliitikot ja varsinkin uskonnolliset johtajat olivat pettäneet heidät. (Lisää aiheesta osiossa ” Uskontojen osuus Ruandan kansanmurhaan”.)

Se, että Jehovan todistajat pysyivät puolueettomina, ei jäänyt huomaamatta. Muuan todistajaperhe piilotti taloonsa erään tutseihin kuuluvan katolisen opettajan ja hänen kuusi lastaan, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan. Opettaja mainitsee: ”Arvostan suuresti Jehovan todistajia. – – Suurin osa ruandalaisista tiesi, että he eivät osallistuneet kansanmurhaan.”

Kun kansanmurha oli ohi, sen kauheus veti valtakunnansalit täyteen. Jokainen julistaja johti keskimäärin kolmea raamattukurssia, ja palvelusvuoden 1996 päättyessä todistajia oli yli 60 prosenttia enemmän kuin vuoden alkaessa. Ihmiset halusivat kuulla lohduttavaa sanomaa Jumalan valtakunnasta.

Kansanmurhasta selvinneet eivät ole unohtaneet sitä, mitä neljännesvuosisata sitten tapahtui. Veli Rutaganira samoin kuin monet julmuuksien silminnäkijät ovat vakuuttuneita siitä, että aito kristillinen rakkaus on voimakkaampaa kuin rotuviha. ”Jeesus opetti seuraajansa rakastamaan lähimmäistään enemmän kuin itseään”, veli Rutaganira muistuttaa. ”Olen elossa sen ansiosta, että Jehovan kansa osoittaa tällaista rakkautta.” (Johannes 15:13.)