Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

 ELÄMÄKERTA

Opimme että Jehovalle ei koskaan kannata sanoa ei

Opimme että Jehovalle ei koskaan kannata sanoa ei

TAIFUUNIN jäljiltä myllertävässä joessa velloi mutaa ja kivenlohkareita. Meidän piti päästä joen toiselle puolelle, mutta vuolaat vedet olivat pyyhkäisseet sillan mennessään. Mieheni Harvey, minä ja amisin kielen tulkkimme olimme peloissamme ja tunsimme itsemme avuttomiksi. Toisella rannalla veljet katselivat huolestuneina, kun lähdimme ylittämään jokea. Ensin ajoimme pienen automme kuorma-auton lavalle. Sitten ajoimme kuorma-autolla varovasti jokeen, vaikkei meillä ollut köysiä tai ketjuja pienemmän auton kiinnittämiseen. Ylitys tuntui loputtomalta. Rukoilimme koko ajan hartaasti Jehovaa, ja pääsimme kuin pääsimmekin toiselle rannalle. Tämä tapahtui vuonna 1971. Olimme Taiwanin itärannikolla, tuhansien kilometrien päässä synnyinseuduiltamme. Kerron nyt meidän elämäntarinamme.

OPIMME RAKASTAMAAN JEHOVAA

Harvey oli neljästä veljeksestä vanhin. Hänen perheensä oppi totuuden Midland Junctionissa Länsi-Australiassa 1930-luvulla vaikean laman aikana. Harvey alkoi rakastaa Jehovaa ja meni kasteelle 14-vuotiaana. Hän oppi varhain, ettei teokraattisista tehtävistä kannata kieltäytyä. Kerran kun häntä pyydettiin lukemaan Vartiotornia kokouksessa, hän ei suostunut, koska ajatteli, ettei ollut pätevä siihen. Mutta sitten veli, joka oli pyytänyt häntä lukijaksi, totesi: ”Kun joku Jehovan järjestössä pyytää sinua tekemään jotain, hänen mielestään sinä olet pätevä.” (2. Kor. 3:5.)

Minä omaksuin totuuden Englannissa samoin kuin äitini ja isosiskoni. Isästä tuli Jehovan todistaja paljon myöhemmin, mutta aluksi hän vastusti totuutta. Menin kasteelle vähän alle 10-vuotiaana, vaikka hän ei pitänyt siitä. Asetin itselleni tavoitteeksi tulla ensin tienraivaajaksi ja sitten lähetystyöntekijäksi.  Isäni kuitenkin sanoi, etten saisi aloittaa tienraivausta ennen kuin täyttäisin 21. En aikonut odottaa niin kauan. Kun olin 16-vuotias, isä antoi minun muuttaa Australiaan isosiskoni luokse, joka oli lähtenyt sinne jo aiemmin. Viimein, kun täytin 18, aloitin tienraivauksen.

Hääpäivänämme vuonna 1951.

Australiassa tapasin Harveyn. Me molemmat toivoimme, että saisimme palvella Jehovaa lähetystyöntekijöinä. Menimme naimisiin vuonna 1951. Kun olimme palvelleet yhdessä tienraivaajina kaksi vuotta, meitä pyydettiin kierrostyöhön. Kierrokseen kuului iso osa Länsi-Australiaa, joten ajelimme usein pitkiä matkoja kuivien syrjäseutujen halki.

UNELMAMME TOTEUTUU

Gileadin päättäjäiset Yankee-stadionilla vuonna 1955.

Vuonna 1954 saimme kutsun Gileadin 25. kurssille. Unelmamme lähetystyöstä oli toteutumaisillaan! Saavuimme laivalla New Yorkiin ja aloitimme perusteellisen Raamatun tutkimisen. Opinto-ohjelmaan kuului espanjan opiskelua, mikä oli vaikeaa Harveylle, koska hän ei osannut pärisyttää ärrää.

Gilead-koulun aikana opettajat ilmoittivat, että ne, joita kiinnosti palvella Japanissa, voisivat ilmoittautua japanin kielen kurssille. Päätimme, että antaisimme mieluummin Jehovan järjestön valita, missä palvelisimme. Pian sen jälkeen Albert Schroeder, yksi Gileadin opettajista, huomasi, ettemme olleet laittaneet nimeämme listaan. Hän sanoi meille: ”Harkitkaa vielä asiaa.” Kun vieläkin epäröimme, veli Schroeder totesi: ”Minä ja muut opettajat ilmoitimme teidät kurssille. Kokeilkaa, taipuvatko kielenne japaniin.” Japanin opiskelu luonnistui Harveylta hyvin.

Kun saavuimme Japaniin vuonna 1955, koko maassa oli vain 500 julistajaa. Harvey oli 26-vuotias ja minä 24-vuotias. Meidät lähetettiin Koben satamakaupunkiin, jossa palvelimme neljä vuotta. Sitten iloksemme meitä pyydettiin taas matkatyöhön, ja palvelimme lähellä Nagoyan kaupunkia. Pidimme kovasti määräalueestamme – ystävistä, ruoasta ja maisemista. Pian saimme kuitenkin uuden tilaisuuden osoittaa, ettemme sano Jehovalle ei.

UUSI TEHTÄVÄ, UUDET HAASTEET

Harvey, minä ja muita lähetystyöntekijöitä Kobessa Japanissa vuonna 1957.

Kun olimme olleet kolme vuotta matkatyössä, Japanin haaratoimistosta kysyttiin, haluaisimmeko lähteä Taiwaniin ja palvella siellä amis-alkuperäiskansaan kuuluvien  veljien kanssa. Joistakin amis-veljistä oli tullut luopioita, ja Taiwanin haaratoimisto tarvitsi tilanteen selvittämiseksi sellaisen veljen apua, joka osasi sujuvasti japania. * Pidimme kovasti työstämme Japanissa, joten päätös oli vaikea. Mutta koska Harvey oli oppinut, ettei järjestön antamista tehtävistä kannata koskaan kieltäytyä, päätimme lähteä.

Saavuimme Taiwaniin marraskuussa 1962. Taiwanissa oli 2 271 julistajaa, joista suurin osa oli amiseja. Ensin meidän piti kuitenkin oppia kiinaa. Meillä oli vain yksi oppikirja ja englantia osaamaton opettaja, mutta onnistuimme silti oppimaan kieltä.

Pian Taiwaniin saapumisen jälkeen Harvey nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Haaratoimisto oli niin pieni, että Harvey pystyi tekemään kaikki toimistotyönsä ja silti palvelemaan jopa kolme viikkoa kuukaudessa amis-veljien kanssa. Hän toimi toisinaan myös piirivalvojana, mihin kuului konventtipuheiden pitämistä. Harvey olisi voinut pitää puheet japaniksi, ja amis-veljet olisivat ymmärtäneet häntä hyvin. Viranomaiset olivat kuitenkin kieltäneet uskonnollisten tilaisuuksien pitämisen muilla kuin kiinan kielellä. Niinpä vaikka kieli tuotti Harveylle edelleen vaikeuksia, hän piti puheet kiinaksi ja toinen veli tulkkasi ne amisin kielelle.

Taiwanissa oli tuolloin poikkeustila, ja siksi veljien piti hakea luvat konventtien järjestämiseen. Lupien saaminen ei ollut helppoa, ja usein poliisi viivytteli niiden myöntämistä. Jos lupaa ei ollut myönnetty konventtiviikkoon mennessä, Harvey meni poliisiasemalle istumaan niin pitkäksi aikaa, että lupa heltisi. Taktiikka toimi, koska poliiseja hävetti pitää ulkomaalaista asemalla istumassa.

ENSIMMÄINEN MATKANI VUORILLE

Ylitämme matalaa jokea Taiwanissa matkalla kenttäalueelle.

Niinä viikkoina, jotka vietimme veljien kanssa kentällä, kävelimme yleensä tuntikausia kiiveten vuorten rinteitä ja kahlaten jokien yli. Muistan ensimmäisen matkani vuorille. Pikaisen aamiaisen jälkeen hyppäsimme kello 5.30 lähtevään linja-autoon ja matkustimme kaukaiseen kylään. Sitten ylitimme leveän joenuoman ja lähdimme kapuamaan ylös vuorenrinnettä. Se oli niin jyrkkä, että edessäni kulkevan veljen kantapäät olivat silmieni korkeudella.

Sinä aamuna Harvey meni kentälle joidenkin paikallisten veljien kanssa, ja sillä välin minä todistin yksin pienessä kylässä, jossa asui japaninkielisiä ihmisiä. Yhden aikoihin minua heikotti, koska en ollut syönyt mitään moneen tuntiin. Kun viimein tapasin taas Harveyn, muita veljiä ei näkynyt missään. Harvey oli vaihtanut muutaman lehden kolmeen raakaan kananmunaan. Hän näytti, miten sellaisen voi syödä tekemällä reiät molempiin päihin ja imaisemalla sisuksen. Vaikka se ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, minäkin söin yhden. Mutta kumpi saisi kolmannen munan? Harvey antoi sen minulle, koska hän pelkäsi, että jos pyörtyisin, hän ei pystyisi kantamaan minua alas vuorelta.

 VÄHÄN ERILAINEN PESEYTYMISKERTA

Erään kierroskonventin yhteydessä jouduin erikoiseen tilanteeseen. Majoituimme erään veljen kotona aivan valtakunnansalin vieressä. Koska amisien kulttuurissa pidetään peseytymistä hyvin tärkeänä, kierrosvalvojan vaimo laittoi Harveylle ja minulle pesuvedet valmiiksi. Harvey oli kiireinen ja pyysi siksi minua menemään ensin. Meille oli varattu kolme astiaa, joista yhdessä oli kylmää vettä, toisessa kuumaa vettä ja kolmas oli tyhjä. Yllätyksekseni kierrosvalvojan vaimo oli laittanut ne talon ulkopuolelle sellaiseen kohtaan, mistä näkyi suoraan valtakunnansalille, jossa veljet valmistelivat konventtia. Pyysin häneltä jonkinlaista verhoa. Hän toi minulle läpinäkyvän muoviverhon! Yritin mennä peseytymään talon taakse, mutta siellä oli hanhia, jotka työnsivät päänsä aidan raoista ja olivat valmiita nokkimaan kaikkia, jotka tulisivat liian lähelle. Mietin itsekseni: ”Veljillä on niin kiire, etteivät he huomaa, että olen pesulla. Ja jos en peseydy, he loukkaantuvat. Joten eihän tässä muukaan auta!” Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen.

Pukeutuneina perinteisiin amisien juhla-asuihin.

KIRJALLISUUTTA AMISEILLE

Harvey tajusi, että amis-veljien oli vaikea edistyä hengellisesti, koska monet heistä olivat lukutaidottomia eikä heillä ollut kirjallisuutta omalla kielellään. Amisin kieltä oli hiljattain alettu kirjoittaa, joten vaikutti järkevältä opettaa veljiä lukemaan äidinkielellään. Tämä oli valtava projekti, mutta lopulta veljet pystyivät tutkimaan henkilökohtaisesti. Amisinkielistä kirjallisuutta tuli saataville 1960-luvun lopulla, ja vuonna 1968 alettiin julkaista Vartiotornia.

Viranomaiset kuitenkin rajoittivat muiden kuin kiinankielisten julkaisujen levittämistä. Ongelmien välttämiseksi amisinkielistä Vartiotornia julkaistiin eri muodoissa. Jonkin aikaa käytimme esimerkiksi kaksikielistä Vartiotornia, jossa aineisto oli sekä mandariinikiinan että amisin kielellä. Näin ulkopuolisille näytti siltä, että opetimme paikallisille kiinaa. Siitä lähtien Jehovan järjestö on tuottanut paljon amisinkielistä kirjallisuutta, jonka avulla näille ihanille ihmisille on voitu opettaa Raamatun totuuksia. (Apt. 10:34, 35.)

 PUHDISTUKSEN AIKA

Monet amis-veljet eivät eläneet Jumalan normien mukaisesti 1960- ja 70-luvuilla, koska he eivät täysin ymmärtäneet Raamatun periaatteita. Jotkut heistä elivät moraalitonta elämää, joivat liikaa tai käyttivät tupakkaa ja betelpähkinää. Harvey vieraili monissa seurakunnissa ja yritti auttaa veljiä ymmärtämään, mikä on Jehovan näkemys näistä asioista. Kirjoituksen alussa mainitsemani kokemus sattui yhdellä tällaisista matkoista.

Nöyrät veljet olivat valmiita tekemään muutoksia, mutta ikävä kyllä monet muut eivät olleet. Julistajien määrä Taiwanissa putosi 20 vuoden aikana yli 2 450:stä noin 900:aan. Se oli todella lannistavaa. Tiesimme kuitenkin, ettei Jehova voisi siunata epäpuhdasta järjestöä (2. Kor. 7:1). Lopulta seurakunnat olivat puhtaita vääristä tavoista, ja nykyään Taiwanissa on Jehovan siunauksen ansiosta yli 11 000 julistajaa.

1980-luvulla amisinkieliset seurakunnat alkoivat vahvistua hengellisesti ja Harvey pystyi keskittymään enemmän kiinankieliseen toimintaan. Hän sai auttaa monien sisarten ei-uskovia miehiä tulemaan totuuteen. Muistan, miten onnellinen hän oli, kun yksi näistä miehistä oli rukoillut Jehovaa ensimmäistä kertaa. Minäkin olen saanut auttaa monia ihmisiä pääsemään lähelle Jehovaa. Oli erityisen hienoa saada palvella Taiwanin haaratoimistossa yhdessä entisen oppilaani pojan ja tyttären kanssa.

RASKAS MENETYS

Nyt olen kuitenkin yksin. Rakas mieheni Harvey kuoli 1. tammikuuta 2010 taisteltuaan syöpää vastaan. Olimme olleet naimisissa melkein 59 vuotta, ja hän oli ollut kokoaikaisessa palveluksessa lähes 60 vuotta. Kaipaan häntä valtavasti. Olen onnellinen siitä, että sain palvella hänen rinnallaan kahdessa kiehtovassa maassa työn alkuaikoina. Opimme puhumaan – ja Harvey myös kirjoittamaan – kahta vaikeaa aasialaista kieltä.

Muutama vuosi Harveyn kuoleman jälkeen hallintoelin tuli siihen tulokseen, että korkean ikäni vuoksi minun olisi parasta palata Australiaan. Ajattelin ensin, etten halua lähteä Taiwanista. Olin kuitenkin oppinut Harveylta, että Jehovan järjestölle ei koskaan kannata sanoa ei, enkä tehnyt niin tälläkään kertaa. Ymmärrän nyt, miten viisas päätös se oli.

Voin hyödyntää japanin ja kiinan kielen taitoani, kun toimin oppaana Betelin kiertokäynneillä.

Työskentelen nykyään arkisin Australaasian haaratoimistossa, ja viikonloppuisin teen kenttätyötä paikallisen seurakunnan kanssa. Olen iloinen, että voin hyödyntää japanin ja kiinan kielen taitoani, kun toimin oppaana Betelin kiertokäynneillä. Odotan innolla sitä päivää, kun Jehova herättää kuolleet. Tiedän, että Harvey, joka ei koskaan sanonut Jehovalle ei, on turvassa hänen muistissaan. (Joh. 5:28, 29.)

^ kpl 14 Nykyään Taiwanin virallinen kieli on mandariinikiina, mutta aiemmin se oli vuosikymmenien ajan japani. Siksi monet Taiwanin alkuperäiskansoista puhuivat myös japania.