Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

ELÄMÄKERTA

Palkitseva matka Jehovan palveluksessa

Palkitseva matka Jehovan palveluksessa

OLI vuosi 1951, ja olin juuri saapunut Rouyniin, pieneen kaupunkiin Québecin provinssissa Kanadassa. Löysin minulle annetun osoitteen ja koputin oveen. Sen avasi Gileadin käynyt lähetystyöntekijä Marcel Filteau. a Hän oli pitkä, 23-vuotias veli, ja itse olin 16-vuotias ja paljon häntä lyhyempi. Näytin hänelle määräyskirjettäni. Hän luki sen, katsoi minua hetken ja kysyi veikeästi: ”Tietääkö äitisi, että olet täällä?”

LÄHTÖKOHDAT

Synnyin vuonna 1934. Vanhempani olivat muuttaneet Sveitsistä Ontariossa sijaitsevaan Timminsiin, joka tunnettiin kaivosteollisuudesta. Vuoden 1939 paikkeilla äitini alkoi lukea Vartiotornia ja käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Minä ja kuusi sisarustani kuljimme hänen mukanaan. Jonkin ajan päästä hänestä tuli Jehovan todistaja.

Isä ei ollut siihen ollenkaan tyytyväinen, mutta äiti rakasti totuutta ja oli päättänyt pitää siitä kiinni. Hän ei luovuttanut silloinkaan, kun todistajien työ oli kiellettyä Kanadassa 1940-luvun alkupuolella. Hän myös kohteli isää aina ystävällisesti ja kunnioittavasti, vaikka tämä puhui hänelle välillä todella ilkeästi. Äidin hieno esimerkki auttoi minua ja sisaruksiani valitsemaan Jehovan palvelemisen. Onneksi isänkin asenne pehmeni aikanaan, ja hän alkoi kohdella koko perhettä paremmin.

ALOITAN KOKOAIKAISEN PALVELUKSEN

Kesällä 1950 pääsin käymään New Yorkissa Teokratian kasvun konventissa. Siellä tapasin monia veljiä ja sisaria eri puolilta maailmaa ja sain kuulla Gileadin käyneiden haastatteluja. Sen myötä minussa heräsi kova halu tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Päätin, että minäkin aloittaisin kokoaikaisen palveluksen. Heti kun pääsin kotiin, hain vakituiseksi tienraivaajaksi. Sain vastaukseksi Kanadan haaratoimistosta kirjeen, jossa sanottiin, että minun olisi hyvä käydä ensin kasteella. Niin teinkin 1. lokakuuta 1950. Kuukauden päästä siitä minusta tuli vakituinen tienraivaaja, ja minut määrättiin Kapuskasingiin. Se tarkoitti muuttoa suhteellisen kauas.

Palvelen Québecissä.

Keväällä 1951 Kanadan haaratoimistosta pyydettiin ranskaa osaavia julistajia miettimään, voisivatko he muuttaa ranskankieliseen Québecin provinssiin. Siellä oli nimittäin kovasti tarvetta. Olin lapsena oppinut puhumaan sekä ranskaa että englantia, joten tartuin tilaisuuteen, ja sain määräyksen Rouyniin. En tuntenut sieltä ketään, ja minulle annettiin vain osoite, kuten alussa mainitsin. Kaikki meni silti oikein kivasti. Meistä tuli Marcelin kanssa hyvät ystävät, ja oli mukavaa palvella Québecissä neljä vuotta. Olin osan ajasta myös erikoistienraivaajana.

GILEAD JA PITKITTYNYTTÄ ODOTUSTA

Kun asuin Québecissä, sain kutsun Gilead-koulun kurssille 26 South Lansingiin New Yorkin osavaltioon. Valmistuin 12. helmikuuta 1956, ja minut määrättiin Länsi-Afrikkaan nykyisen Ghanan alueelle. b Ennen kuin pääsin lähtemään, minun täytyi mennä takaisin Kanadaan ”muutamaksi viikoksi” odottelemaan, että paperini saataisiin kuntoon.

Viikot venyivät kuukausiksi, ja jouduin lopulta odottamaan Torontossa seitsemän kuukautta. Asuin sen aikaa Crippsin perheellä, ja siinä samalla tutustuin heidän tyttäreensä Sheilaan. Me rakastuimme, ja juuri kun olin aikeissa kosia häntä, sain viisumin. Rukoilimme Sheilan kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että minun olisi parasta mennä määräalueelleni. Sovimme, että pitäisimme yhteyttä kirjeitse ja katsoisimme, olisiko naimisiinmeno ajankohtaista joskus myöhemmin. Päätös ei ollut helppo, mutta myöhemmin huomasimme, että se oli oikea päätös.

Matkustin kuukauden verran junalla, rahtilaivalla ja lentokoneella ja saavuin lopulta Accraan Ghanaan. Siellä minut nimitettiin piirivalvojaksi. Tehtävääni kuului matkustaa Ghanassa, Norsunluurannikolla ja Togomaassa (nykyään Togo). Suurimman osan ajasta sain ajella itsekseni haaratoimiston jeepillä. Nautin joka hetkestä!

Viikonloppuisin minulla oli tehtäviä kierroskonventeissa. Konventtisaleja meillä ei ollut, joten ystävät kyhäsivät suojaksi auringolta katoksen bambunvarsista ja palmunoksista. Käytössä ei ollut myöskään kylmälaitteita ruoan säilyttämistä varten. Niinpä paikalla pidettiin eläimiä, joita teurastettiin sitä mukaa kun yleisö tarvitsi ruokaa.

Konventeissa sattui joskus hupaisia tilanteita. Kerran toinen lähetystyöntekijä, Herb Jennings, c oli pitämässä puhetta, kun lehmä pääsi karkuun. Se ryntäsi lavan ja yleisön väliin. Herb keskeytti puheensa, ja lehmä vaikutti melkoisen pöllämystyneeltä. Onneksi neljä vahvaa veljeä sai sen kiinni ja talutti sen pois yleisön hurratessa taustalla.

Viikolla kävin näyttämässä läheisissä kylissä järjestön valmistamaa elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Sitä varten kahden pylvään tai puun väliin piti virittää valkoinen kangas, johon kuva sitten heijastettiin. Paikalliset rakastivat elokuvaa, ja monille se oli ensimmäinen, jonka he olivat koskaan nähneet. Kun elokuvassa näytettiin ihmisiä menemässä kasteelle, katsojat taputtivat aivan innoissaan. Elokuvasta näkyi selvästi, miten yhtenäinen ja kansainvälinen Jehovan todistajien järjestö on.

Menimme naimisiin Ghanassa vuonna 1959.

Kun olin viettänyt pari vuotta Afrikassa, pääsin vuonna 1958 New Yorkin kansainväliseen konventtiin. Erityisen ihanaa oli se, että tapasin siellä Sheilan, joka oli siihen aikaan Québecissä erikoistienraivaajana. Olimme pitäneet yhteyttä kirjeitse, ja nyt kun näimme taas toisemme, kysyin, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän vastasi myöntävästi. Sitten kirjoitin veli Knorrille d, koska toivoin, että Sheilakin voisi päästä Gileadiin ja tulla sen jälkeen kanssani Afrikkaan. Veli Knorr näytti suunnitelmillemme vihreää valoa, ja lopulta Sheila saapui Ghanaan. Meidät vihittiin Accrassa 3. lokakuuta 1959. Meistä tuntui siltä, että Jehova oli siunannut päätöstämme pitää hänet elämässämme tärkeimmällä sijalla.

YHDESSÄ KAMERUNISSA

Kamerunin haaratoimistossa.

Vuonna 1961 meidät määrättiin Kameruniin perustamaan uutta haaratoimistoa. Se oli kiireistä aikaa, ja uutena haaratoimistonpalvelijana minulla oli paljon opittavaa. Sitten vuonna 1965 saimme tietää, että Sheila oli raskaana. Aluksi ajatus siitä, että meistä tulisi vanhempia, vaati hieman totuttelua. Mutta juuri kun olimme alkaneet innostua asiasta ja suunnitella muuttoa takaisin Kanadaan, tapahtui jotain musertavaa.

Sheilan raskaus päättyi keskenmenoon. Lääkäri kertoi meille, että syntymätön lapsemme oli poika. Siitä on nyt yli 50 vuotta, mutta muistan sen edelleen kuin eilisen päivän. Vaikka olimme surun murtamia, päätimme jäädä määräalueellemme, koska siitä oli tullut meille todella rakas.

Sheilan kanssa Kamerunissa vuonna 1965.

Kamerunissa veljiä ja sisaria vainottiin, koska he pysyivät poliittisesti puolueettomina. Tilanne oli erityisen vaikea presidentinvaalien aikaan. Pahin pelkomme toteutui, kun Jehovan todistajien toiminta kiellettiin 13. toukokuuta 1970. Hallitus takavarikoi uudet ja hienot haaratoimiston tilat, joihin olimme muuttaneet vain viisi kuukautta aikaisemmin. Viikon sisällä kaikki lähetystyöntekijät, myös minut ja Sheila, karkotettiin maasta. Oli tosi vaikeaa jättää ystävät, joista oli tullut meille niin rakkaita. Meitä myös huoletti, mitä heille tapahtuisi ja miten he pärjäisivät siellä.

Seuraavat puoli vuotta vietimme Ranskan haaratoimistossa. Siellä tein edelleen kaikkeni auttaakseni Kamerunissa asuvia ystäviä. Sitten saman vuoden joulukuussa meidät määrättiin Nigerian haaratoimistoon, joka alkoi koordinoida Jehovan todistajien työtä Kamerunissa. Meidät otettiin Nigeriassa oikein lämpimästi vastaan, ja viihdyimmekin siellä useamman vuoden.

VAIKEA PÄÄTÖS

Vuonna 1973 meidän piti tehdä hyvin vaikea ratkaisu. Sheilalla oli ollut vakavia terveysongelmia jo jonkin aikaa. Kun olimme konventissa New Yorkissa, hän romahti ja sanoi: ”En enää pysty tähän. Olen aivan loppu, ja minun on paha olla koko ajan.” Olimme olleet yhdessä Länsi-Afrikassa yli 14 vuotta, ja olin todella ylpeä siitä, miten uskollisesti hän oli jaksanut palvella siellä. Nyt oli kuitenkin aika tehdä muutoksia. Keskustelimme asiasta ja rukoilimme sen puolesta paljon. Lopulta päätimme muuttaa takaisin Kanadaan, missä Sheila voisi saada parempaa hoitoa. Lähetystyön ja kokoaikaisen palveluksen lopettaminen oli ehdottomasti yksi elämämme vaikeimmista ja sydäntäsärkevimmistä ratkaisuista.

Kun olimme palanneet Kanadaan, sain töitä yhden pitkäaikaisen ystävän autokaupasta Toronton pohjoispuolella sijaitsevasta kaupungista. Vuokrasimme asunnon ja ostimme käytettyjä huonekaluja. Näin pystyimme aloittamaan uuden elämän Kanadassa ilman että meidän tarvitsi ottaa velkaa. Halusimme pitää elämämme yksinkertaisena, koska toivoimme, että voisimme vielä jonain päivänä jatkaa kokoaikaista palvelusta. Tämä toive toteutuikin yllättävän nopeasti.

Aloin käydä lauantaisin uuden konventtisalin rakennustyömaalla Norvalissa Ontariossa. Vähän ajan päästä minua pyydettiin tuon konventtisalin valvojaksi. Sheilakin oli jo paremmassa kunnossa, joten ajattelimme, että se voisi onnistua. Niinpä muutimme konventtisalin asuntoon kesäkuussa 1974. Oli aivan mahtavaa päästä taas kokoaikaiseen palvelukseen!

Iloksemme Sheilan terveys koheni edelleen. Kahden vuoden päästä pystyimme aloittamaan kierrostyön. Kierroksemme sijaitsi Manitoban provinssissa, joka on tunnettu hyytävän kylmistä talvistaan. Siellä asuvien ystävien rakkaus oli kuitenkin sitäkin lämpimämpää. Opimme, että sillä ei ole niin väliä, missä olemme, vaan tärkeintä on jatkaa Jehovan palvelemista uskollisesti paikasta riippumatta.

TÄRKEÄ OPETUS

Oltuamme muutaman vuoden kierrostyössä meidät kutsuttiin Kanadan Beteliin vuonna 1978. Pian sen jälkeen sain kirpaisevan mutta tärkeän opetuksen. Olin saanut tehtäväksi pitää puolentoista tunnin puheen ranskaksi erikoiskokouksessa Montrealissa. Ikävä kyllä kuulijoiden kiinnostus ei oikein pysynyt yllä, ja eräs veli palvelusosastolta antoi minulle sen jälkeen neuvoja. Suoraan sanottuna olisi pitänyt jo silloin tajuta, etten ole mikään kaikista lahjakkain puhuja. En kuitenkaan ottanut palautetta kovin hyvin vastaan, eikä keskustelu mennyt ihan putkeen. Minusta tuntui, että tuo veli oli ylikriittinen eikä muistanut kiittää mistään. Tein sen virheen, että loukkaannuin neuvoista sen perusteella, miten ne annettiin ja mitä ajattelin niiden antajasta.

Opin jotain arvokasta pidettyäni puheen ranskaksi.

Muutaman päivän päästä eräs haaratoimistokomitean jäsen tuli puhumaan minulle asiasta. Myönsin, että olin tehnyt virheen ja että se kadutti. Sitten menin pyytämään anteeksi veljeltä, joka oli neuvonut minua, ja hän antoi anteeksi. Tätä tärkeää opetusta nöyryydestä en tule unohtamaan koskaan (Sananl. 16:18). Olen puhunut siitä moneen kertaan Jehovalle ja olen päättänyt taistella tällaista asennetta vastaan viimeiseen asti.

Nyt olen ollut Kanadan Betelissä yli 40 vuotta, ja vuodesta 1985 eteenpäin olen saanut palvella haaratoimistokomiteassa. Helmikuussa 2021 Sheila nukkui pois. Minulla on häntä kova ikävä, enkä minäkään enää ole elämäni kunnossa. Jehovan palveleminen pitää minut kuitenkin kiireisenä ja iloisena niin että ”tuskin huomaan elämäni päivien kulumista” (Saarn. 5:20). Elämä on kyllä tuonut mukanaan haasteita, mutta iloa tuottavia asioita on silti ollut aina enemmän. Onnellisuuteni salaisuus on se, että olen aina laittanut Jehovan ensimmäiseksi. Sen myötä olen saanut olla kokoaikaisessa palveluksessa 70 vuotta. Rukoilen kaikkien nuorten veljien ja sisarten puolesta, että he pitäisivät Jehovan ensimmäisenä elämässään. Näin he voivat saada upeimman ja jännittävimmän elämän, mitä vain on tarjolla.

a Ks. Marcel Filteaun elämäkerta ”Jehova on turvani ja voimani”, Vartiotorni 1.2.2000.

b Tätä Afrikassa sijaitsevaa Britannian siirtomaata kutsuttiin vuoteen 1957 asti Kultarannikoksi.

c Ks. Herbert Jenningsin elämäkerta ”Ette tiedä, mitä elämänne on huomenna”, Vartiotorni 1.12.2000.

d Nathan Knorr oli tuohon aikaan työmme johdossa.