Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

 ELÄMÄKERTA

Löysimme ”hyvin kallisarvoisen helmen”

Löysimme ”hyvin kallisarvoisen helmen”

WINSTON ja Pamela (Pam) Payne palvelevat Australaasian haaratoimistossa. Heidän yhteinen elämänsä on ollut onnellista, mutta haasteitakin on riittänyt. He ovat muun muassa joutuneet sopeutumaan eri kulttuureihin ja menettäneet syntymättömän lapsensa. Kaikesta huolimatta heidän rakkautensa Jehovaa ja hänen kansaansa kohtaan on säilynyt ja he ovat saaneet iloa palveluksestaan. He kertovat tässä haastattelussa kokemuksiaan.

Winston, kertoisitko ajasta, jolloin etsit Jumalaa.

Kasvoin perheessä, joka ei ollut lainkaan uskonnollinen. Koska asuimme syrjäisellä maatilalla Queenslandissa Australiassa, olin tekemisissä lähinnä vain oman perheeni kanssa. Olin noin 12-vuotias, kun aloin etsiä Jumalaa. Rukoilin häntä ja pyysin, että voisin saada tietää totuuden hänestä. Jossain vaiheessa muutin pois maatilalta ja menin töihin Adelaideen Etelä-Australiaan. Ollessani 21-vuotiaana lomalla Sydneyssä tapasin Pamin. Hän kertoi minulle brittiläinen israelismi -nimisestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka mukaan brittiläinen väestö polveutuu niin sanotuista Israelin kadonneista heimoista. Liike opettaa, että nämä heimot ovat niitä Israelin pohjoisen valtakunnan heimoja, jotka vietiin pakkosiirtolaisuuteen 700-luvulla eaa. Kun palasin Adelaideen, puhuin tästä asiasta eräälle työkaverilleni, joka oli alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Keskusteltuamme muutaman tunnin – pääasiassa Jehovan todistajien uskonkäsityksistä – tajusin, että lapsena esittämääni rukoukseen oli nyt vastattu. Sain tietää totuuden Luojasta ja hänen valtakunnastaan. Olin löytänyt ”hyvin kallisarvoisen helmen”! (Matt. 13:45, 46.)

Pam, sinäkin aloit etsiä tätä helmeä jo nuorena. Miten löysit sen?

Kasvoin uskonnollisessa perheessä Coffs Harbourin kaupungissa Uudessa Etelä-Walesissa. Vanhempani ja isovanhempani kannattivat brittiläistä israelismia. Pikkuveljeni, isosiskoni ja minut sekä monet serkkuni opetettiin uskomaan, että Jumala suosii  brittiläistä syntyperää olevia ihmisiä. En kuitenkaan vakuuttunut asiasta ja tunsin edelleen hengellistä kaipuuta. 14-vuotiaana kävin useissa paikkakunnan kirkoissa, muun muassa anglikaanisessa kirkossa sekä baptisti- ja adventtikirkossa. En vieläkään saanut tyydytettyä hengellistä nälkääni.

Myöhemmin perheemme muutti Sydneyyn, ja tapasin Winstonin, joka oli siellä lomalla. Kuten hän mainitsi, uskonnolliset keskustelumme johtivat siihen, että hän alkoi tutkia todistajien kanssa. Siitä lähtien hän kirjoitti minulle kirjeitä, jotka olivat täynnä raamatunkohtia. Täytyy tunnustaa, että olin aluksi hiukan huolissani, jopa ärsyyntynyt. Mutta vähitellen tunnistin totuuden soinnin.

Vuonna 1962 muutin Adelaideen, lähemmäksi Winstonia. Hän oli järjestänyt niin, että sain asua erään todistajapariskunnan, Thomas ja Janice Slomanin, luona. Thomas ja Janice olivat olleet lähetystyössä Papua-Uudessa-Guineassa. He olivat minulle, 18-vuotiaalle nuorelle naiselle, hyvin huomaavaisia ja suuri hengellinen tuki. Niinpä minäkin aloin tutkia Raamattua, ja pian vakuutuin siitä, että olin löytänyt totuuden. Heti kun Winston ja minä olimme menneet naimisiin, alkoi palkitseva yhteinen elämämme Jehovan palveluksessa. Haasteista huolimatta olemme vuosien varrella oppineet arvostamaan entistä enemmän sitä hienoa helmeä, jonka aikanaan löysimme.

Winston, kerro jotain alkuvuosistanne Jehovan palveluksessa.

A. Kartta alueesta, jolla matkustimme kierrostyössä.

B. Joidenkin saarten postimerkkejä. Kiribati ja Tuvalu tunnettiin aiemmin Gilbert- ja Ellicesaarina.

C. Funafutin kaunis korallisaari Tuvalussa. Se on yksi monista saarista, joissa vierailimme ennen kuin sinne saapui lähetystyöntekijöitä.

Pian naimisiinmenomme jälkeen Jehova avasi meille ”suuren oven, joka johtaa toimintaan” – ensimmäisen monista (1. Kor. 16:9). Ensimmäisen oven meille osoitti veli Jack Porter, joka vieraili kierrosvalvojana pienessä seurakunnassamme. (Tätä nykyä me molemmat palvelemme Australaasian haaratoimistokomiteassa.) Jack ja hänen vaimonsa Roslyn kannustivat meitä aloittamaan vakituisen tienraivauksen, ja olimmekin tienraivaajina viisi vuotta. Kun olin 29-vuotias, Pamia ja minua pyydettiin kierrostyöhön Tyynenmeren saarille, jotka siirtyivät tuolloin Fidžin haaratoimiston alaisuuteen. Kierrokseen kuuluivat Amerikan Samoa, Samoa, Kiribati, Nauru, Niue, Tokelau, Tonga, Tuvalu ja Vanuatu.

Noihin aikoihin joidenkin syrjäisten saarten asukkaat suhtautuivat Jehovan todistajiin epäluuloisesti, joten meidän piti olla tahdikkaita ja harkitsevaisia (Matt. 10:16). Seurakunnat olivat pieniä, eivätkä kaikki pystyneet järjestämään meille majoitusta. Silloin etsimme itsellemme majapaikan kyläläisten luota, ja he olivat meille aina hyvin ystävällisiä.

Sinä Winston olet hyvin kiinnostunut käännöstyöstä. Miten kiinnostuksesi syttyi?

Winston opettaa vanhinten koulussa Samoassa.

Tongan saaristovaltiossa asuvilla todistajilla oli tuolloin käytössään vain muutama traktaatti ja kirjanen tongan kielellä, joka on yksi monista polynesialaisista kielistä. Kun he tutkivat Raamattua ihmisten kanssa, he käyttivät englanninkielistä Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirjaa. Neliviikkoisen vanhinten koulun aikana päätettiin, että kolme paikallista veljeä, joiden englannin kielen taito ei ollut kovin hyvä, kääntäisi Totuus-kirjan tongaksi. Pam kirjoitti käännöksen koneella puhtaaksi, ja lähetimme sen Yhdysvaltojen haaratoimistoon painettavaksi. Koko projekti kesti noin kahdeksan viikkoa. Vaikka käännöksen laatu jätti paljon toivomisen varaa, kirja auttoi monia tongaa puhuvia ihmisiä oppimaan totuuden. Pam ja minä emme ole kielenkääntäjiä, mutta tämä kokemus sytytti kiinnostuksemme käännöstyöhön.

Pam, millaista elämä saarilla oli verrattuna elämään Australiassa?

Yksi majapaikoistamme kierrostyön aikana.

Se oli hyvin erilaista! Riippuen siitä, missä milloinkin olimme, kiusanamme olivat moskiittoparvet ja rotat, kova kuumuus ja kosteus sekä sairaudet ja joskus ruoan vähyys.  Toisaalta aina päivän päätteeksi oli rauhoittavaa katsella merta majapaikastamme, tyypillisestä polynesialaisesta talosta (fale), jossa oli olkikatto eikä lainkaan seiniä. Monina iltoina saimme ihailla kuutamossa näkyvää kookospalmujen siluettia ja veden pinnalta heijastuvaa kuunsiltaa. Tällaiset arvokkaat hetket saivat meidät mietiskelemään ja rukoilemaan, kääntämään ajatukset kielteisistä asioista myönteisiin.

Rakastimme paikallisia lapsia, ja meistä oli hauska seurata heitä. He olivat äärimmäisen uteliaita, kun he näkivät meidät valkoihoiset ulkomaalaiset. Kun olimme Niuessa, eräs pikkupoika silitti Winstonin karvaista kättä ja sanoi: ”Sinulla on kivat höyhenet.” Hän ei ilmeisesti ollut koskaan ennen nähnyt karvaisia käsiä eikä tiennyt, miten kuvailisi niitä.

Oli surullista nähdä, miten köyhissä ja huonoissa oloissa monet ihmiset elivät. Ympäristö oli kaunis, mutta terveydenhuolto oli heikkoa ja juomavettä oli niukalti. Tämä kaikki oli veljille ja sisarille aivan normaalia, eivätkä he vaikuttaneet huolestuneilta. He olivat onnellisia siitä, että heillä oli perhe ympärillään, kokouspaikka ja mahdollisuus ylistää Jehovaa. Heidän esimerkkinsä auttoi meitä keskittymään olennaiseen ja pitämään elämän yksinkertaisena.

Pam, sinun piti hakea vettä ja valmistaa ruokaa aivan uusissa olosuhteissa. Miten onnistuit siinä?

Pam pesee pyykkiä Tongassa.

Saan kiittää isääni. Hän oli opettanut minulle monia hyödyllisiä asioita, esimerkiksi miten tehdä nuotio ja valmistaa ruokaa avotulella ja miten tulla toimeen vähällä. Kerran kun vierailimme Kiribatissa, asuimme pienessä talossa, jossa oli olkikatto, korallimurskasta tehty lattia ja bambuseinät. Valmistaakseni yksinkertaisen aterian kaivoin lattiaan kuopan tulisijaksi ja laitoin sinne kookospähkinän kuoria polttoaineeksi. Vesi piti hakea kaivosta, jonne jonotin paikallisten naisten kanssa. Veden nostamiseen käytettiin parin metrin pituista keppiä, jonka päässä oli naru. Tämä väline oli vähän niin kuin onki, mutta koukun tilalla oli peltiastia. Jokainen nainen heitti vuorollaan ”ongen” veteen ja heilautti rannettaan juuri oikealla hetkellä, jolloin astia kellahti kyljelleen ja täyttyi vedellä. Se näytti helpolta – kunnes tuli minun vuoroni. Yritin monta kertaa, mutta astia jäi aina kellumaan veden pinnalle. Kun naurunremakka oli loppunut, yksi naisista tarjoutui auttamaan minua. Paikalliset ihmiset olivat aina hyvin avuliaita ja ystävällisiä.

Te molemmat piditte kovasti palveluksesta noilla saarilla. Kertoisitteko joitakin muistoja.

Winston: Kesti aikansa oppia ymmärtämään joitakin tapoja. Esimerkiksi kun veljet ja sisaret tarjosivat aterian, he laittoivat tavallisesti eteemme kaiken heillä olevan ruoan. Aluksi emme tienneet, että tarkoitus oli jättää jotain heillekin. Söimme siis kaiken, mitä meille annettiin. Kun paikallinen tapa selvisi meille, jätimme tietysti ruokaa muillekin. Kömmähdyksistämme huolimatta veljet olivat ymmärtäväisiä meitä kohtaan. He olivat innoissaan, kun he näkivät meidät vierailuviikolla noin puolen vuoden välein. Olimme paikallisten veljien ja sisarten lisäksi ainoat todistajat, jotka he siihen aikaan tapasivat.

Winston vie ryhmää kentälle Niuen saarella.

Vierailumme olivat myös hyvää todistusta alueen asukkaille. Monet kyläläiset ajattelivat, että veljien uskonto oli heidän omaa keksintöään. Kun kierrosvalvoja ja hänen vaimonsa tulivat ulkomailta saarelle tapaamaan heitä, paikalliset ihmiset tajusivat, millaisesta järjestöstä on kyse, ja se teki heihin vaikutuksen.

Pam: Yksi mukavimmista muistoista liittyy Kiribatiin, missä oli pieni, vain muutaman veljen ja sisaren muodostama seurakunta. Seurakunnan ainoa vanhin, Itinikai Matera, huolehti meistä parhaansa mukaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme mukanaan kori,  jossa oli yksi muna. Hän sanoi: ”Tämä on teille.” Siihen aikaan kananmuna oli harvinaista herkkua. Tuo pieni mutta antelias teko kosketti meitä valtavasti.

Joitakin vuosia myöhemmin sinä Pam sait keskenmenon. Mikä auttoi sinua selviytymään?

Tulin raskaaksi vuonna 1973, kun olimme Winstonin kanssa Tyynenmeren saarilla. Päätimme palata Australiaan, mutta neljän kuukauden kuluttua menetimme siellä lapsemme. Menetys oli meille molemmille hyvin raskas. Vuosien kuluessa tuskani pikku hiljaa lieveni, mutta pääsin kokonaan sen yli vasta kun saimme Vartiotornin 15. 4. 2009. Tämän lehden Lukijoiden kysymyksiä -palstalla oli kirjoitus ”Onko toivoa sellaisen lapsen ylösnousemuksesta, joka kuolee äitinsä kohdussa?” Kirjoituksessa vakuutettiin, että asia on Jehovan käsissä ja hän toimii aina oikein. Jehova ohjaa Poikaansa ”murskaamaan Paholaisen työt” ja parantaa samalla ne monet haavat, joita elämä tässä pahassa maailmassa aiheuttaa (1. Joh. 3:8). Kirjoitus myös kasvatti entisestään arvostustamme sitä ”kallisarvoista helmeä” kohtaan, joka meillä Jehovan palvelijoilla on. Missä olisimmekaan ilman valtakunnan toivoa?

Lapsen menetyksen jälkeen aloitimme taas kokoaikaisen palveluksen. Palvelimme joitakin kuukausia Australian Betelissä ja palasimme sitten kierrostyöhön. Vuonna 1981, kun olimme kiertäneet Uuden Etelä-Walesin maaseudulla ja Sydneyssä neljä vuotta, meidät kutsuttiin silloiseen Australian haaratoimistoon, missä olemme edelleen.

Winston, onko se, mitä koit Tyynenmeren saarilla, auttanut sinua työssäsi Australaasian haaratoimistokomitean jäsenenä?

Kyllä on, monella tavalla. Ensin Australian haaratoimistoa pyydettiin huolehtimaan Amerikan Samoasta ja Samoasta. Sitten Australian ja Uuden-Seelannin haaratoimistot yhdistettiin. Nykyään Australaasian haaratoimiston alueeseen kuuluvat Australia, Amerikan Samoa ja Samoa, Cookinsaaret, Itä-Timor, Niue, Tokelau, Tonga ja Uusi-Seelanti. Minulla on ollut ilo vierailla monissa näistä paikoista haaratoimiston edustajana. Se että sain työskennellä Tyynenmeren saarten uskollisten veljien ja sisarten kanssa, auttaa minua nyt kun palvelen heitä täältä haaratoimistosta käsin.

Winston ja Pam Australaasian haaratoimistossa.

Pam ja minä voimme omasta kokemuksestamme sanoa, että nuoretkin etsivät Jumalaa. Jotkut heistä haluavat saada itselleen ”hyvin kallisarvoisen helmen”, vaikka muut perheenjäsenet eivät olisi siitä kiinnostuneita. (2. Kun. 5:2, 3; 2. Aik. 34:1–3.) Rakastava Jumalamme Jehova haluaa kaikkien, niin nuorten kuin vanhojenkin, saavan ikuisen elämän.

Kun Pam ja minä aloimme etsiä Jumalaa yli 50 vuotta sitten, emme tienneet, mitä kaikkea saisimme kokea. Valtakunnan totuus on mittaamattoman arvokas helmi, jota emme anna pois mistään hinnasta!