Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

ELÄMÄKERTA

Jehovan tahdon tekeminen tuo siunauksia

Jehovan tahdon tekeminen tuo siunauksia

”Me lähdemme!” Näin veljeni ja hänen vaimonsa sekä mieheni ja minä vastasimme kutsuun lähteä hoitamaan erästä tehtävää. Miksi otimme sen vastaan, ja miten Jehova siunasi meitä? Haluaisin ensin kertoa hieman taustastani.

SYNNYIN vuonna 1923 Hemsworthin kaupungissa Yorkshiressa Englannissa. Minulla oli isoveli nimeltä Bob. Isä inhosi uskonnollista tekopyhyyttä, ja kun olin yhdeksän vanha, hän hankki joitakin kirjoja, joissa paljastettiin väärä uskonto. Se mitä hän luki, teki häneen vaikutuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin luonamme pistäytyi Bob Atkinson, ja hän soitti gramofonilevyltä veli Rutherfordin puheen. Tajusimme, että sen oli tuottanut sama ryhmä, joka oli julkaissut isän hankkimat kirjat. Vanhempani ehdottivat, että veli Atkinson tulisi joka ilta syömään meille ja vastaisi moniin raamatullisiin kysymyksiimme. Meitä kutsuttiin kokouksiin, joita pidettiin muutaman kilometrin päässä asuvan veljen kotona. Aloimme heti käydä niissä, ja Hemsworthiin perustettiin pieni seurakunta. Meillä alkoi pian majoittua alueenpalvelijoita (kutsutaan nykyään kierrosvalvojiksi), ja usein pyysimme lähellä asuvia tienraivaajia aterioimaan kanssamme. Heidän seuransa vaikutti minuun syvästi.

Olimme perustamassa liikeyritystä, mutta isä sanoi veljelleni: ”Jos haluat lähteä tienraivaajaksi, luovutaan tästä hankkeesta.” Bob innostui ajatuksesta, ja hän muutti pois kotoa ja aloitti tienraivauksen 21-vuotiaana. Minä ryhdyin tienraivaajaksi kaksi vuotta myöhemmin, kun olin 16-vuotias. Viikonloppuja lukuun ottamatta työskentelin enimmäkseen yksin mukanani todistuskortti ja gramofoni. Jehova siunasi kuitenkin minua niin että sain johtaa raamatuntutkistelua oppilaalle, joka edistyi hienosti. Monet hänen perheestään omaksuivat aikanaan totuuden. Seuraavana vuonna minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi, ja sain toverikseni Mary Henshallin. Meidät lähetettiin vapaalle alueelle Cheshiren kreivikuntaan.

Toinen maailmansota riehui parhaillaan, ja naisia värvättiin mukaan sotaponnisteluihin. Koska olimme erikoistienraivaajia, ajattelimme, että saisimme vapautuksen niin kuin papit ja muut seurakunnallisissa tehtävissä toimivat. Tuomioistuimet eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä, joten jouduin 31 päiväksi vankilaan. Kun seuraavana vuonna täytin 19, minut luetteloitiin aseistakieltäytyjäksi. Jouduin kahden tuomioistuimen eteen, mutta minua vastaan esitetyt syytteet hylättiin. Läpi tämän koettelemuksen tunsin, että pyhä henki auttoi minua ja että Jehova ikään kuin piti minua kädestä kiinni. Hän teki minut lujaksi ja vahvaksi. (Jes. 41:10, 13.)

UUSI TOVERI

Arthur Matthews ja minä tapasimme vuonna 1946. Hän oli kärsinyt kolmen kuukauden vankilatuomion aseistakieltäytymisen vuoksi, minkä jälkeen hän oli mennyt erikoistienraivaajana toimivan veljensä Dennisin toveriksi Hemsworthiin. Heidän isänsä oli opettanut heitä pienestä saakka tuntemaan Jehovan, ja he olivat käyneet kasteella teini-ikäisinä. Dennis lähetettiin pian Irlantiin, joten Arthur jäi ilman toveria. Tämän nuoren ja ahkeran tienraivaajan käytös teki vanhempiini vaikutuksen, ja he pyysivät hänet luokseen asumaan. Kun kävin vanhempieni luona, Arthur ja minä tarjouduimme yleensä tiskaamaan astiat ruokailun jälkeen. Aloimme jossain vaiheessa kirjoitella toisillemme. Vuonna 1948 Arthur joutui taas kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Tammikuussa 1949 menimme naimisiin, ja tavoitteenamme oli pysyä kokoaikaisessa palveluksessa niin pitkään kuin mahdollista. Pystyimmekin jatkamaan tienraivausta Jehovan siunauksen ja huolellisen suunnittelun ansiosta. Ansaitsimme rahaa poimimalla loma-aikoina hedelmiä.

Hemsworthissa pian häidemme jälkeen vuonna 1949

Vähän yli vuotta myöhemmin meitä pyydettiin muuttamaan Pohjois-Irlantiin, aluksi Armaghiin ja sitten Newryyn, joiden asukkaista valtaosa oli katolilaisia. Alueen ilmapiiri oli kireä, ja meidän piti olla hyvin varovaisia ja tarkkanäköisiä, kun keskustelimme ihmisten kanssa. Kokoukset pidettiin erään todistajapariskunnan luona 16 kilometrin päässä kotoamme, ja läsnä oli kahdeksisen henkeä. Kun joku pyysi meitä jäämään yöksi, nukuimme lattialla ja nautimme seuraavana aamuna tukevan aamiaisen. Olen iloinen siitä, että tuolla alueella on nykyään paljon todistajia.

”ME LÄHDEMME!”

Veljeni ja hänen vaimonsa Lottie palvelivat jo erikoistienraivaajina Pohjois-Irlannissa, ja vuonna 1952 me neljä olimme läsnä piirikonventissa Belfastissa. Eräs veli tarjosi ystävällisesti majoituksen meille ja Pryce Hughesille, joka oli tuolloin Britannian haaratoimistonpalvelija. Yhtenä iltana keskustelimme vasta julkaistusta kirjasesta ”Jumalan tie on rakkaus”, joka oli tarkoitettu erityisesti Irlannin kentälle. Veli Hughes puhui siitä, miten vaikeaa oli todistaa Irlannin tasavallan katolilaisille. Veljiä häädettiin asunnoistaan, ja papit yllyttivät väkijoukkoja käymään heidän kimppuunsa. Veli Hughes sanoi: ”Käynnistämme erikoiskampanjan kirjasen levittämiseksi joka puolelle maata ja tarvitsemme siihen pariskuntia, joilla on auto.” * Kuten kirjoituksen alussa kerroin, vastasimme heti: ”Me lähdemme!”

Toisten tienraivaajien kanssa sivuvaunullisessa moottoripyörässä

Tienraivaajat saivat aina Dublinissa ollessaan majoittua pitkäaikaisen ja uskollisen sisaren Ma Rutlandin luona, ja mekin saimme yösijan hänen luotaan. Kun olimme myyneet joitakin tavaroita, ahtauduimme Bobin sivuvaunulliseen moottoripyörään ja lähdimme etsimään autoa. Löysimme sopivan käytetyn auton ja pyysimme myyjää tuomaan sen meille, koska kukaan meistä ei osannut ajaa. Arthur istui sen illan sängyllä ja harjoitteli kuvitteellisella vaihdekepillä vaihteiden vaihtamista. Seuraavana aamuna kun hän yritti ajaa autoa ulos autotallista, paikalle tuli lähetystyöntekijä Mildred Willett (joka meni myöhemmin naimisiin John Barrin kanssa). Hän osasi ajaa! Kun auto oli siirretty tielle ja olimme saaneet hieman lisää harjoitusta, olimme valmiita matkaan.

Automme ja asuntovaunumme

Seuraavaksi tarvitsimme majapaikan. Meitä oli varoitettu yöpymästä asuntovaunussa, sillä vastustajat voisivat sytyttää sen tuleen. Niinpä etsimme asuntoa, mutta turhaan. Sinä yönä me neljä nukuimme autossa. Seuraavana päivänä jatkoimme etsintää, muttemme löytäneet muuta kuin pienen itse tehdyn asuntovaunun, jossa oli pieni kerrossänky. Asuntovaunusta tuli kotimme. Ihme kyllä saimme helposti luvan pysäköidä sen ystävällisten tilanomistajien maille. Kävimme yleensä aluetta, joka sijaitsi noin 15–25 kilometrin päässä majapaikastamme. Sitten kun olimme siirtäneet asuntovaunun toiseen paikkaan, palasimme todistamaan alueelle, jossa vaunumme oli ollut.

Kävimme kaikissa Irlannin kaakkoisosan taloissa ilman suurempia ongelmia. Levitimme yli 20 000 kirjasta ja toimitimme kiinnostuneiden nimet Britannian haaratoimistoon. Nykyään tuolla alueella on satoja todistajia.

TAKAISIN ENGLANTIIN JA SITTEN SKOTLANTIIN

Aikanaan saimme uuden aluemääräyksen Etelä-Lontooseen. Muutaman viikon kuluttua Arthurille soitettiin Britannian haaratoimistosta ja häntä pyydettiin aloittamaan kierrostyö – seuraavana päivänä! Kun olimme saaneet viikon mittaisen valmennuksen, matkustimme kierroksellemme Skotlantiin. Arthurille ei jäänyt juurikaan aikaa puheiden valmistamiseen, mutta minua rohkaisi nähdä, miten halukas hän oli vastaamaan Jehovan palveluksessa eteen tuleviin haasteisiin. Nautimme kierrostyöstä täysin siemauksin. Olimme olleet joitakin vuosia vapaalla alueella, ja nyt meistä oli mahtavaa, että saimme tehdä yhteistyötä niin monien veljien ja sisarten kanssa.

Kun Arthur kutsuttiin kymmenen kuukauden pituiselle Gilead-koulun kurssille, joka pidettäisiin vuonna 1962, edessämme oli suuri ratkaisu. Tulimme siihen tulokseen, että vaikka minun olisikin jäätävä kotiin, Arthurin oli oikein ottaa kutsu vastaan. Koska jäin yksin, minut lähetettiin kotikaupunkiini Hemsworthiin erikoistienraivaajaksi. Vuotta myöhemmin Arthur palasi Gileadista, ja meidät määrättiin piirityöhön. Palvelimme Skotlannissa, Englannin pohjoisosassa ja Pohjois-Irlannissa.

UUSI TEHTÄVÄ IRLANNISSA

Vuonna 1964 Arthur sai tehtäväksi toimia haaratoimistonvalvojana Irlannissa. Pidimme kovasti matkatyöstä, joten olin aluksi huolissani tästä muutoksesta. Näin jälkeenpäin ajatellen olen kiitollinen siitä, että olen saanut palvella Betelissä. Uskon, että jos ottaa vastaan tehtävän, vaikkei olisikaan siitä erityisen innostunut, saa aina Jehovan siunauksen. Minun päiväni kuluivat toimistotöissä, julkaisujen pakkaamisessa, ruoanlaitossa ja siivouksessa. Teimme jonkin aikaa myös piirityötä ja tapasimme ystäviä eri puolilla maata. Lisäksi näimme tutkisteluoppilaidemme edistyvän. Näiden kokemusten ansiosta meidän ja Irlannissa olevan hengellisen perheemme välille muodostui lujat siteet. Se oli valtava siunaus.

KÄÄNNEKOHTA IRLANNIN TEOKRAATTISESSA HISTORIASSA

Irlannin ensimmäinen kansainvälinen konventti pidettiin Dublinissa vuonna 1965. * Ankaraa vastustusta tuli joka suunnasta, mutta konventti oli todellinen menestys. Läsnä oli kaikkiaan 3 948 henkeä, ja 65 kastettiin. Kaikille, jotka olivat osallistuneet 3 500 ulkomaisen konventtivieraan majoittamiseen, lähetettiin kiitoskirje. Majoituksen tarjoajat puolestaan kiittelivät konventtivieraiden hyvää käytöstä. Se oli tosiaan käännekohta Irlannin työlle.

Arthur tervehtii Nathan Knorria, kun tämä saapuu vuoden 1965 konventtiin.

Arthur julkaisee gaelinkielisen Kirjani Raamatun kertomuksista vuonna 1983.

Vuonna 1966 Pohjois-Irlanti ja Irlannin tasavalta yhdistettiin Dublinin haaratoimiston alaisuuteen, mikä oli jyrkkä vastakohta saaren poliittiselle ja uskonnolliselle jakautuneisuudelle. Meistä oli sykähdyttävää nähdä, että monet katolilaiset tulivat totuuteen ja palvelivat yhdessä sellaisten veljien kanssa, jotka olivat aiemmin olleet protestantteja.

SUURI MUUTOS TEHTÄVISSÄ

Vuonna 2011 elämämme muuttui täysin, kun Britannian ja Irlannin haaratoimistot yhdistettiin ja meidät määrättiin Lontoon Beteliin. Samoihin aikoihin kun kuulimme uutisen, Arthurin terveydentila alkoi huolestuttaa minua. Hänellä todettiin Parkinsonin tauti, ja 20. toukokuuta 2015 hän nukkui pois 66 avioliittovuotemme jälkeen.

Viime vuosina olen tuntenut surua, tuskaa ja alakuloa. Ennen Arthur oli aina vierelläni. Kaipaan häntä kovasti. Mutta kun kokee tällaisia tilanteita, pääsee lähemmäksi Jehovaa. On myös ollut upeaa huomata, miten pidetty Arthur oli. Minulle on tullut kirjeitä ystäviltä Irlannista, Britanniasta ja aina Yhdysvalloista saakka. Nämä kirjeet sekä rohkaisu, jota olen saanut Arthurin veljeltä Dennisiltä, hänen vaimoltaan Mavisilta sekä veljentyttäriltäni Ruthilta ja Judylta, ovat auttaneet minua sanoin kuvaamattoman paljon.

Eräs raamatunkohta, joka on rohkaissut minua suuresti, on Jesajan 30:18. Siinä sanotaan: ”Jehova odottaa osoittaakseen teille suopeutta, ja sen tähden hän nousee osoittamaan teille armoa. Sillä Jehova on tuomion Jumala. Onnellisia ovat kaikki häntä odottavat.” Minusta on todella lohduttavaa tietää, että Jehova odottaa kärsivällisesti aikaa, jolloin hän tulee korjaamaan asiat ja antamaan meille kiinnostavia tehtäviä uudessa maailmassa.

Kun näin jälkeenpäin mietin elämäämme, voin nähdä Jehovan ohjanneen ja siunanneen työtä Irlannissa. On suuri ilo ja kunnia, että minulla on ollut oma pieni osani tässä hengellisessä kasvussa. Ei ole epäilystäkään siitä, että Jehovan tahdon tekeminen johtaa aina siunauksiin.