1950-luvun lopulla vanhempani lähtivät Italiasta siirtolaisiksi Kanadaan. He asettuivat asumaan Kindersleyhin Saskatchewaniin ja oppivat pian sen jälkeen totuuden. Jehovan palvelemisesta tuli nopeasti elämämme keskipiste. Muistan vieläkin, miten tein lapsena pitkiä kenttäpäiviä perheemme kanssa. Siksi joskus kehuskelen kiusallani, että aloitin ”osa-aikaisen tienraivauksen” jo kahdeksanvuotiaana.

Ihailin aina sitä, miten mielellään vanhempani tekivät uhrauksia Jehovan palveluksen hyväksi, vaikka he olivat köyhiä. Vuonna 1963 he myivät tavaroitaan, jotta meillä oli varaa lähteä kansainväliseen konventtiin Pasadenaan Kaliforniaan. Vuonna 1972 muutimme noin tuhannen kilometrin päähän Trailiin Brittiläiseen Kolumbiaan, niin että voisimme auttaa italiankielisellä kentällä. Isä työskenteli talonmiehenä, ja hän kieltäytyi joistain työtarjouksista, jotta pystyisi keskittymään hengellisiin asioihin.

Olen todella kiitollinen vanhemmilleni esimerkistä, jota he näyttivät minulle ja sisaruksilleni. Se loi hyvän pohjan koulutukselle, jota saisin myöhemmin Jehovan palveluksessa. Silloin opin, että jos pidän valtakunnan tärkeimpänä omassa elämässäni, Jehova kyllä huolehtii minusta (Matt. 6:33). Tätä opetusta en ole koskaan unohtanut.

Vuonna 1980 menin naimisiin kauniin Debbie-nimisen sisaren kanssa. Hän oli oikein määrätietoinen hengellisissä asioissa. Kokoaikainen palvelus kiinnosti meitä, ja Debbie aloittikin tienraivauksen kolme kuukautta häiden jälkeen. Kun olimme olleet vuoden naimisissa, muutimme tarvealueelle pieneen seurakuntaan, ja minäkin aloitin tienraivauksen.

Jonkin ajan kuluttua emme enää viihtyneetkään siellä, ja päätimme muuttaa pois. Ajattelimme kuitenkin  jutella ensin kierrosvalvojan kanssa. Hän sanoi meille ystävällisesti mutta suoraan: ”Te olette itse osa ongelmaa. Keskitytte pelkästään tilanteen huonoihin puoliin. Positiivisia asioita löytyy kyllä, jos niitä vain etsii.” Tämä palaute tuli juuri oikeaan aikaan. (Ps. 141:5.) Yritimme heti toimia neuvojen mukaan, ja huomasimme, että tilanteessamme olikin paljon myönteisiä puolia. Esimerkiksi monet nuoret ja sellaiset, joiden puoliso ei ollut todistaja, halusivat tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Tämä oli meille tärkeä opetus. Opimme näkemään myönteistä vaikeissakin tilanteissa ja odottamaan, että Jehova korjaa asiat aikanaan (Miika 7:7). Sen ansiosta saimme ilon takaisin, ja elämämme helpottui.

Kun olimme ensimmäistä kertaa tienraivaajien koulussa, meillä oli opettajina veljiä, jotka olivat palvelleet ulkomailla. He näyttivät meille kuvia ja kertoivat, mitä haasteita ja mitä mukavaa ulkomailla palvelemiseen liittyy. Se alkoi kuulostaa meistä kiinnostavalta. Jonain päivänä olisi upeaa päästä lähetystyöhön.

Tuo tavoite mielessä muutimme 1984 Brittiläisestä Kolumbiasta yli 4 000 kilometrin päähän Québeciin, missä puhutaan ranskaa. Se tarkoitti sitä, että meidän täytyi oppia kokonaan uusi kieli ja kulttuuri. Lisähaastetta toi se, että meillä oli usein rahat vähissä. Yhdessä vaiheessa meillä ei ollut muuta syötävää kuin ylijäämäperunat, joita eräs maanviljelijä antoi meidän kerätä pelloltaan. Niinpä Debbie oppi valmistamaan mitä mielikuvituksellisimpia perunaruokia. Haasteiden keskellä keskityimme säilyttämään ilon ja näimme, miten Jehova piti meistä huolta (Ps. 64:10).

Yhtenä päivänä puhelin soi yllättäen. Meidät kutsuttiin Kanadan Beteliin. Meillä oli vetämässä hakemukset Gilead-kouluun, joten ajatus Betelistä herätti ristiriitaisia tunteita. Päätimme silti ottaa kutsun vastaan. Betelissä sitten juttelimme haaratoimistokomiteassa palvelevan veli Kenneth Littlen kanssa ja kysyimme häneltä, mitä meidän pitäisi tehdä, jos meidät kutsutaan Gileadiin. Hän vastasi: ”Se on sen ajan murhe.”

Asia tuli ajankohtaiseksi yllättävän pian, sillä jo viikon kuluttua meidät kutsuttiin Gileadiin. Päätös  oli tehtävä. Veli Little sanoi meille: ”Valitsettepa miten tahansa, tulee päiviä, jolloin se saattaa kaduttaa. Toinen vaihtoehto ei ole toista parempi. Jehova voi siunata kumpaa vain.” Päätimme lähteä Gileadiin, ja vuosien mittaan olemme huomanneet, että veli Little oli oikeassa. Me olemme vuorostamme sanoneet saman ajatuksen ystäville, joilla on ollut vastaavanlainen valinta edessä.

Gilead-koulun 83. kurssi aloitti opintonsa huhtikuussa 1987 Brooklynissa New Yorkissa. Olimme siitä tosi innoissamme. Oppilaita oli 24, ja veljet Ulysses Glass ja Jack Redford olivat meillä pääopettajina. Viisi kuukautta hujahti nopeasti, ja valmistuimme 6. syyskuuta 1987. Määräalueeksi meille valikoitui Haiti, ja John ja Marie Goode tulivat sinne kanssamme.

Gileadista ei ollut lähetetty ketään Haitiin vuoden 1962 jälkeen, jolloin viimeisetkin lähetystyöntekijät karkotettiin sieltä. Kolme viikkoa valmistumisen jälkeen olimme jo syvällä Haitin vuoristossa 35 julistajan seurakunnassa. Me nuoret ja kokemattomat asuimme kahdestaan lähetyskodissa. Paikalliset ihmiset olivat todella köyhiä, eikä suurin osa heistä osannut lukea. Alueella oli poliittisia levottomuuksia, ja vallankaappaustakin yritettiin. Myös hurrikaanit tulivat meille tutuksi.

Paikalliset veljet ja sisaret olivat tosi sisukkaita ja iloisia, ja opimme heidän asenteestaan paljon. Monilla heistä oli rankkaa, mutta he rakastivat Jehovaa ja kenttätyötä. Yksi iäkäs sisar muisti ulkoa noin 150 raamatunkohtaa, vaikka hän ei osannut  lukea. Ongelmat, joita näimme ympärillämme, antoivat meille lisämotivaatiota kertoa ihmisille valtakunnasta, koska vain se pystyisi korjaamaan tilanteen pysyvästi. On ollut ihanaa nähdä, miten joistakin niistä, joille pidimme raamattukurssia silloin alkuaikoina, on tullut tienraivaajia, erikoistienraivaajia ja vanhimpia.

Haitissa tapasin nuoren mormonilähetyssaarnaajan nimeltä Trevor, ja juttelimme hänen kanssaan Raamatusta muutaman kerran. Vuosia myöhemmin sain yllätyksekseni häneltä kirjeen: ”Menen kasteelle seuraavassa konventissa. Haluaisin palata Haitiin ja olla erikoistienraivaaja samassa paikassa, jossa tein lähetystyötä ollessani mormoni.” Hänen toiveensa toteutui, ja hän olikin siellä vaimonsa kanssa monta vuotta erikoistienraivaajana.

Valtakunnan työ oli avautumassa joissain Euroopan maissa, ja niinpä saimme uuden aluemääräyksen. Vuonna 1992 saavuimme Ljubljanaan Sloveniaan. Vanhempani olivat asuneet siellä päin nuorena, ennen kuin he muuttivat Italiaan. Entisessä Jugoslaviassa sodittiin edelleen. Wienissä sijaitseva haaratoimisto oli yhdessä Zagrebin ja Belgradin toimistojen kanssa organisoinut työtä tuolla alueella. Nyt kun itsenäisiä valtioita tuli lisää, niihin kaikkiin perustettiin oma Betel.

Meidän oli taas aika sopeutua uuteen kieleen ja kulttuuriin. Paikallisilla oli tapana sanoa ”Jezik je težek” eli ’kielemme on vaikeaa’. Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Meistä oli hienoa, miten hyvin veljet ja sisaret suhtautuivat järjestössä tapahtuviin muutoksiin, ja huomasimme, että Jehova palkitsi heidät siitä. Jälleen kerran näimme, että Jehova puuttui ongelmakohtiin lempeästi ja sopivalla hetkellä. Sloveniassa vietettyjen vuosien aikana huomasimme, että aiemmin oppimamme asiat pitivät tosiaan paikkansa, ja opimme myös jotain uutta.

Muutokset eivät todellakaan olleet vielä ohi. Vuonna 2000 meitä pyydettiin siirtymään Norsunluurannikolle Länsi-Afrikkaan. Jonkin ajan kuluttua siellä puhkesi kuitenkin sisällissota, ja siksi meidät  evakuoitiin marraskuussa 2002 Sierra Leoneen. Tuotakin maata oli runnellut 11 vuotta kestänyt sisällissota. Äkkilähtö Norsunluurannikolta oli meille kova paikka, mutta elämän varrella saadut opit auttoivat meitä pysymään iloisina.

Yritimme keskittyä Sierra Leonen mahtaviin kenttäalueisiin ja ihaniin ystäviin, jotka olivat pysyneet uskollisena pitkän sota-ajan. He olivat aina mielellään jakamassa omastaan, vaikka ei heillä juuri omaisuutta ollut. Kerran yksi sisar tarjosi Debbielle vaatteita. Debbie ei olisi oikein tohtinut ottaa niitä, mutta sisar piti pintansa ja sanoi: ”Sodan aikana ystävät toisissa maissa tukivat meitä, ja nyt on meidän vuoromme auttaa.” Se oli vaikuttavaa, ja otimme tavoitteeksi olla itsekin samalla tavoin anteliaita.

Pääsimme vihdoin palaamaan Norsunluurannikolle, mutta jännitteet kytivät siellä edelleen pinnan alla. Marraskuussa 2004 tilanne eskaloitui, ja tällä kertaa meidät kiidätettiin turvaan helikopterilla. Meillä kummallakin oli mukana vain 10 kilon painoinen laukku. Nukuimme yön lattialla Ranskan armeijan tukikohdassa, ja seuraavana päivänä meidät lennätettiin Sveitsiin. Kun tulimme Sveitsin haaratoimistoon keskiyön aikoihin, haaratoimistokomitean veljet ja Palvelijoiden valmennuskoulun opettajat vaimoineen olivat meitä vastassa ja tulivat halaamaan meitä. Meitä odotti lämmin ateria ja kasapäin sveitsiläistä suklaata. Olimme siitä kovin otettuja.

Meidät määrättiin väliaikaisesti Ghanaan ja sitten jälleen kerran Norsunluurannikolle, kun levottomuudet olivat ohi. Ystävien avulla selvisimme stressaavista evakuointitilanteista ja tiuhaan vaihtuvista tehtävistä. Vaikka Jehovan järjestössä kuuluukin asiaan auttaa ja rakastaa ystäviä, päätimme, ettemme koskaan halua pitää sitä itsestäänselvyytenä. Nämä vaiheikkaat ja epävakaat vuodet olivat meille hyvää koulua.

Vuonna 2006 saimme päätoimistosta kirjeen, jossa kerrottiin, että meitä odotti uusi alue Lähi-idässä. Edessä oli taas uudenlaisia seikkailuja, haasteita, kieliä ja kulttuureja. Meillä oli vielä paljon opittavaa tuossa ympäristössä, jossa poliittiset ja uskonnolliset erot jakoivat ihmisiä. Seurakunnissa puhuttiin monia eri kieliä, mutta asioista oltiin samaa mieltä, koska kaikki halusivat toimia järjestön ohjeiden mukaan. Useimmat ystävät joutuivat kestämään sitä, että sukulaiset, työ- tai koulukaverit ja naapurit vastustivat heitä, mutta he eivät luovuttaneet. Se teki meihin ison vaikutuksen.

Pääsimme vuonna 2012 erikoiskonventtiin Tel Avivissa Israelissa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta sitten vuoden 33 helluntain, kun Jehovan kansa kokoontui niin suurella joukolla tuolla alueella. Se oli ikimuistoinen konventti!

Noina vuosina meidät lähetettiin myös erääseen maahan, jossa työtämme rajoitetaan. Toimme sinne kirjallisuutta, kävimme kentällä ja olimme mukana pienissä konventeissa. Raskaasti aseistautuneita sotilaita ja tarkastuspisteitä oli joka puolella, mutta meidän ei tarvinnut pelätä. Paikalliset ystävät  olivat apunamme, ja yritimme pitää mahdollisimman matalaa profiilia.

Vuonna 2013 saimme taas erilaisen tehtävän, kun päädyimme Kongon haaratoimistoon Kinshasaan. Kongo on iso ja kaunis maa, mutta se on kärsinyt paljon köyhyydestä ja sodista. Aluksi ajattelimme, että siellä palveleminen olisi helppo nakki, koska Afrikka oli meille jo ennestään tuttu. Mutta kyllä opittavaa riitti, varsinkin kun oli kyse matkustamisesta alueella, jolla tieverkko oli huono. Myönteisiä puolia löytyi paljon. Veljet ja sisaret olivat sinnikkäitä ja iloisia, vaikka heillä oli rahat vähissä. He rakastivat kenttätyötä ja tulivat vaivoja säästelemättä paikalle kokouksiin ja konventteihin. Oli mahtavaa nähdä, miten Jehova tuki kenttätyötä, ja monet kävivät kasteella. Emme koskaan unohda Kongossa vietettyjä vuosia. Saimme ystäviä, joista tuli meille kuin perheenjäseniä.

Muutokset eivät loppuneet tähän. Loppuvuodesta 2017 meitä kutsui Etelä-Afrikka. Se oli suurin haaratoimisto, missä olemme palvelleet, ja työtehtävät olivat meille uusia. Onneksi aiemmin saatu kokemus auttoi uuden oppimisessa. Monet ystävät ovat palvelleet täällä Jehovaa uskollisesti vuosikymmenien ajan, ja heistä on tullut meille todella rakkaita. On hienoa nähdä, että Betel-perhe puhaltaa yhteen hiileen erilaisista taustoista ja kulttuureista huolimatta. Tämä todistaa, että Jehova siunaa palvelijoitaan, kun he pukevat päälle uutta persoonallisuutta ja yrittävät laittaa Raamatun periaatteet käytäntöön.

Vuosien mittaan Debbie ja minä olemme saaneet kiinnostavia tehtäviä, sopeutuneet erilaisiin kulttuureihin ja opiskelleet uusia kieliä. Se ei ole aina ollut helppoa, mutta Jehova on jatkuvasti osoittanut meitä kohtaan uskollista rakkautta järjestön ja yksittäisten ystävien kautta (Ps. 144:2). Uskoisin, että kokoaikainen palvelus on tehnyt meistä parempia Jehovan palvelijoita.

Arvostan kovasti vanhempieni kasvatusta ja rakkaan vaimoni Debbien tukea. Myös kaikki veljet ja sisaret, joilta olen vuosien saatossa oppinut jotain, ovat lähellä sydäntäni. Meillä on suunta eteenpäin, ja olemme varmoja, että Jehova kouluttaa meitä jatkossakin.