Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

 ELÄMÄKERTA

Olen oppinut toisten esimerkistä ja saanut suuria siunauksia

Olen oppinut toisten esimerkistä ja saanut suuria siunauksia

NUORENA kenttäpalvelus oli minulle vaikeaa, ja vanhempana sain tehtäviä, joihin en tuntenut olevani pätevä. Toisten hyvä esimerkki on kuitenkin auttanut minua voittamaan pelkoni ja tuonut minulle suuria siunauksia niinä 58 vuotena, jotka olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa.

Synnyin Québecin kaupungissa ranskankielisessä Québecin provinssissa Kanadassa. Vanhempani Louis ja Zélia kasvattivat minut lämminhenkisessä kodissa. Isä oli luonteeltaan pidättyvä, ja hän piti kovasti lukemisesta. Minusta kirjoittaminen oli mukavaa, ja haaveenani oli tulla toimittajaksi.

Ollessani 12-vuotias isän työkaveri Rodolphe Soucy tuli erään ystävänsä kanssa käymään meillä. He olivat Jehovan todistajia. En tiennyt juuri mitään todistajista enkä ollut erityisen kiinnostunut heidän uskonnostaan, mutta ihailin sitä, miten järkevästi he vastasivat kysymyksiin Raamatun avulla. Se teki vaikutuksen myös vanhempiini, ja perheemme kanssa alettiin tutkia Raamattua.

Kävin tuohon aikaan katolista koulua. Puhuin silloin tällöin toisten oppilaiden kanssa asioista, joita opin tutkiessani Raamattua. Jossain vaiheessa opettajana toimivat papit saivat kuulla siitä. Sen sijaan että he olisivat kumonneet Raamatun avulla sen, mitä sanoin, yksi heistä syytti minua koko luokan edessä vallankumoukselliseksi. Vaikka tilanne oli stressaava, siitä oli paljon hyötyä: se auttoi minua huomaamaan, ettei koulussa annettava uskonnonopetus ollut sopusoinnussa Raamatun kanssa. Tajusin, etten kuulunut sinne, ja vanhempieni luvalla vaihdoin koulua.

OPIN PITÄMÄÄN KENTTÄPALVELUKSESTA

Jatkoin Raamatun tutkimista, mutta hengellinen edistymiseni oli hidasta, koska pelkäsin ovelta ovelle -työtä. Katolisella kirkolla oli paljon vaikutusvaltaa, ja se vastusti  ankarasti saarnaamistyötämme. Québecin provinssin pääministeri Maurice Duplessis oli kirkon läheinen liittolainen. Hänen tuellaan väkijoukot ahdistelivat Jehovan todistajia ja jopa kävivät heidän kimppuunsa. Kenttäpalvelus vaati siihen aikaan melkoisesti rohkeutta.

Veli John Rae, joka oli valmistunut Gilead-koulun yhdeksänneltä kurssilta, auttoi minua voittamaan pelkoni. John oli kokenut mutta vaatimaton, vähäeleinen ja helposti lähestyttävä veli. Hän ei yleensä antanut minulle suoria neuvoja, mutta opin paljon hänen hyvästä esimerkistään. Ranskan kieli oli Johnille vaikeaa, ja lähdin siksi usein hänen avukseen kenttäpalvelukseen. Yhdessä viettämämme aika auttoi minua lopulta asennoitumaan rohkeasti totuuden puolelle. Minut kastettiin 26. toukokuuta 1951, kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin tavannut Jehovan todistajia ensimmäisen kerran.

John Raen (A) hyvä esimerkki auttoi minua (B) voittamaan pelkoni ovelta ovelle -työtä kohtaan.

Pieneen Québecissä toimivaan seurakuntaamme kuului pääasiassa tienraivaajia, ja heidän esimerkkinsä kannusti minuakin aloittamaan tienraivauksen. Tuohon aikaan emme käyttäneet ovelta ovelle -työssä julkaisujamme vaan ainoastaan Raamattua. Siksi meidän täytyi osata käyttää sitä hyvin. Opettelin raamatunkohtia, joiden avulla pystyin puolustamaan totuutta. Monet kuitenkin kieltäytyivät lukemasta edes Raamattua, jolla ei ollut katolisen kirkon myöntämää painatuslupaa.

Vuonna 1952 menin naimisiin samaan seurakuntaan kuuluvan uskollisen sisaren Simone Patryn kanssa. Muutimme Montrealiin, ja alle vuoden kuluttua meille syntyi tytär, Lise. Olin lopettanut tienraivauksen vähän ennen naimisiinmenoamme, mutta Simone ja minä yritimme silti pitää elämämme yksinkertaisena, jotta perheemme pystyisi osallistumaan seurakunnan toimintaan mahdollisimman paljon.

Kului kymmenen vuotta ennen kuin aloin taas harkita vakavasti palveluksen laajentamista. Vuonna 1962 olin kuukauden mittaisessa, vanhimmille järjestetyssä Valtakunnan palveluskoulussa Kanadan Betelissä, ja kanssani samaan huoneeseen majoitettiin veli Camille Ouellette. Camillen innokkuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen – varsinkin koska hän oli perheellinen mies.  Québecissä oli tuolloin hyvin harvinaista, että joku, jolla oli lapsia kasvatettavana, olisi toiminut tienraivaajana. Se oli kuitenkin Camillen tavoitteena, ja hän kannusti minuakin miettimään tilannettani. Muutaman kuukauden kuluttua tajusin, että voisin jälleen palvella vakituisena tienraivaajana. Joidenkin mielestä se ei ollut viisasta, mutta pidin kiinni päätöksestäni ja luotin siihen, että Jehova siunaisi minua, kun pyrkisin tekemään enemmän hänen palveluksessaan.

ERIKOISTIENRAIVAAJINA QUÉBECISSÄ

Vuonna 1964 Simone ja minä saimme tehtäväksi toimia erikoistienraivaajina kotikaupungissamme Québecissä, ja palvelimme siellä monta vuotta. Hyvän uutisen kertomisesta oli tullut helpompaa, mutta kohtasimme silti edelleen vastustusta.

Eräänä lauantai-iltapäivänä minut pidätettiin Québecin lähistöllä sijaitsevassa Sainte-Marien pikkukaupungissa. Minut vietiin poliisiasemalle ja laitettiin putkaan, koska olin saarnannut ovelta ovelle ilman lupaa. Myöhemmin jouduin pelätyn Baillargeon-nimisen tuomarin eteen. Hän kysyi, kuka edustaisi minua oikeudessa. Kun mainitsin Glen How’n *, tunnetun Jehovan todistaja -lakimiehen, hän huudahti hermostuneena: ”Voi ei! Ei kai hän!” Glen How oli saanut mainetta puolustamalla Jehovan todistajia oikeustaisteluissa. Pian tuomioistuin ilmoitti, että minua vastaan esitetyistä syytteistä oli luovuttu.

Koska työtämme vastustettiin Québecissä, meidän oli myös vaikea vuokrata sopivia kokouspaikkoja. Ainoa paikka, jonka pieni seurakuntamme löysi, oli vanha, kylmä autotalli. Talvisaikaan sitä yritettiin lämmittää öljykamiinalla, jonka ympärille kokoonnuimme usein jo muutama tunti ennen kokousta kertomaan rohkaisevia kokemuksia.

On hienoa nähdä, miten hyvin saarnaamistyö on menestynyt vuosien varrella. 1960-luvulla Québecin kaupungissa, Côte-Nordin alueella ja Gaspén niemimaalla oli vain muutama pieni seurakunta. Nykyään näillä alueilla on enemmän kuin kaksi kierrosta, ja veljet ja sisaret kokoontuvat kauniissa valtakunnansaleissa.

KUTSU MATKATYÖHÖN

Vuonna 1977 matkavalvojien kokouksessa Torontossa Kanadassa.

Vuonna 1970 Simone ja minä saimme kutsun kierrostyöhön, ja vuonna 1973 meitä pyydettiin aloittamaan piirityö. Noina vuosina opin paljon muun muassa Laurier Saumurilta * ja David Splanelta, * jotka olivat kumpikin päteviä veljiä ja toimivat matkatyössä. David ja minä annoimme aina konventin jälkeen toisillemme ehdotuksia siitä, miten voisimme kehittää opetustaitoamme. Muistan kun David sanoi minulle erään kerran: ”Oli mukava kuunnella loppupuhettasi. Se oli hyvä, mutta aineistoa oli niin paljon, että minä olisin tehnyt siitä kolme puhetta!” Minulla oli tapana ahtaa puheisiini liikaa  asiaa, joten minun piti oppia puhumaan ytimekkäämmin.

Palvelin eri kaupungeissa Kanadan itäosassa.

Piirivalvojille annettiin tehtäväksi rohkaista kierrosvalvojia. Monet Québecin julistajat kuitenkin tunsivat minut hyvin, ja he halusivat kenttäpalvelukseen kanssani, kun vierailin kierroksilla. Kävin mielelläni heidän kanssaan kentällä, mutta en huomioinut riittävästi kierrosvalvojia. Kerran eräs kierrosvalvoja sanoi minulle ystävällisesti: ”Hyvä kun käytät aikaa veljien kanssa, mutta älä unohda, että tämä on minun viikkoni. Minäkin tarvitsen rohkaisua!” Tämä huomaavainen neuvo auttoi minua olemaan tasapainoisempi.

Vuonna 1976 tapahtui jotain odottamatonta ja hyvin surullista: rakas vaimoni Simone sairastui vakavasti ja kuoli. Uhrautuva asenne ja rakkaus Jehovaan olivat tehneet hänestä erinomaisen elämäntoverin. Kiireisyys Jehovan palveluksessa auttoi minua selviytymään menetyksestäni, ja kiitän Jehovaa hänen tuestaan tuona vaikeana aikana. Myöhemmin menin naimisiin Carolyn Elliott -nimisen innokkaan englanninkielisen tienraivaajasisaren kanssa, joka oli tullut Québeciin tarvealueelle. Carolyn on helposti lähestyttävä ja aidosti kiinnostunut toisista, varsinkin niistä, jotka ovat ujoja tai yksinäisiä. Hänestä oli minulle paljon apua matkatyössä.

MERKITTÄVÄ VUOSI

Tammikuussa 1978 minua pyydettiin toimimaan opettajana Québecin ensimmäisessä Tienraivaajien palveluskoulussa. Minua jännitti kovasti, koska koulun aineisto oli minulle yhtä uutta kuin oppilaillekin. Onneksi ensimmäisellä kurssilla, jolla opetin, oli monia kokeneita tienraivaajia. Vaikka minä olin opettaja, opin paljon oppilailta.

Myöhemmin samana vuonna Montrealin olympiastadionilla pidettiin ”Voittoisan uskon” kansainvälinen konventti. Se oli kaikkien aikojen suurin Québecissä järjestetty  konventti, ja läsnäolijoita oli yli 80 000. Minä työskentelin konventin uutispalveluosastolla. Puhuin monien toimittajien kanssa ja olin innoissani siitä, miten paljon myönteistä julkisuutta saimme: yli 20 tuntia ohjelmaa televisiossa ja radiossa sekä satoja lehtiartikkeleita. Se oli valtava todistus!

MUUTTO UUDELLE ALUEELLE

Vuonna 1996 elämässäni tapahtui suuri muutos. Olin palvellut kasteestani asti ranskankielisessä Québecissä, mutta tuolloin minut määrättiin piirivalvojaksi Toronton englanninkieliselle alueelle. En tuntenut olevani pätevä tähän tehtävään, ja pelkäsin puheiden pitämistä huonolla englannin kielelläni. Minun täytyi rukoilla useammin ja luottaa entistä enemmän Jehovaan.

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että nuo kaksi vuotta Toronton alueella olivat hienoa aikaa. Carolyn auttoi minua kärsivällisesti oppimaan englantia paremmin, ja veljet tukivat ja rohkaisivat minua. Saimme nopeasti paljon uusia ystäviä.

Vaikka ennen viikonlopun konventteja täytyi tehdä monenlaisia valmisteluja, olin usein perjantai-iltaisin tunnin verran ovelta ovelle -työssä. Jotkut ehkä ihmettelivät, miksi lähdin kenttäpalvelukseen juuri ennen kiireistä konventtiviikonloppua, mutta minusta oli virkistävää käydä hyviä keskusteluja ihmisten kanssa. Vielä nykyäänkin kenttäpalvelus saa minut aina iloiselle mielelle.

Vuonna 1998 Carolynia ja minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajina Montrealissa. Monien vuosien ajan organisoin julkiseen todistamiseen liittyviä kampanjoita ja pidin yhteyttä tiedotusvälineiden edustajiin Jehovan todistajia koskevien ennakkoluulojen hälventämiseksi. Nykyisin Carolyn ja minä kerromme hyvää uutista ulkomaalaisille, jotka ovat hiljattain muuttaneet Kanadaan ja haluavat usein tietää enemmän Raamatusta.

Vaimoni Carolynin kanssa.

Tunnen syvää kiitollisuutta, kun muistelen niitä 68:aa vuotta, jotka olen ollut kastettu Jehovan palvelija. Se että olen oppinut nauttimaan kenttäpalveluksesta ja olen saanut opettaa monille totuuden, on ollut hyvin palkitsevaa. Kun tyttäreni Lise ja hänen aviomiehensä olivat kasvattaneet lapsensa, he aloittivat vakituisen tienraivauksen. Minusta on sydäntälämmittävää nähdä, miten innokas Lise on edelleenkin kenttäpalveluksessa. Olen erityisen kiitollinen toisille kristityille, joiden hyvä esimerkki ja viisaat neuvot ovat auttaneet minua kasvamaan hengellisesti ja huolehtimaan teokraattisista tehtävistä. Olen huomannut, että voimme jatkaa uskollisesti tehtävissämme vain jos turvaudumme Jehovan voimakkaaseen pyhään henkeen (Ps. 51:11). Kiitän Jehovaa siitä, että hän on antanut minun ylistää suurta nimeään! (Ps. 54:6.)

^ kpl 16 Ks. Glen How’n elämäkerta ”Taistelu ei ole teidän vaan Jumalan”, Herätkää! 22.4.2000.

^ kpl 20 Ks. Laurier Saumurin elämäkerta, Vartiotorni 15.11.1976 (engl.).

^ kpl 20 David Splane kuuluu Jehovan todistajien hallintoelimeen.