Kiista oli saanut alkunsa 1990-luvun lopulla, kun Ranskan valtio määräsi perusteettomasti Ranskan haaratoimiston maksamaan veroja vuosien 1993 ja 1996 välillä saaduista lahjoituksista. Asiaa oli käsitelty Ranskan tuomioistuimissa mutta tuloksetta. Sen jälkeen kun muutoksenhakutuomioistuin oli tehnyt kannaltamme epäsuotuisan ratkaisun, valtio takavarikoi haaratoimiston tileiltä yli neljä ja puoli miljoonaa euroa. Viimeinen oljenkortemme oli EIT. Mutta ennen kuin asiasta olisi mahdollista saada tuomio, meidän täytyi osallistua oikeudenkäyntiä edeltävään istuntoon, jonka tarkoitus oli löytää sovintoratkaisu. Paikalla oli meidän lisäksemme valtion edustajia ja tuomioistuimen kirjaaja, joka vastaa tuomioistuimen hallinnollisista ja oikeudellisista toimista.

Odotimme, että kirjaaja painostaisi meitä suostumaan sovintoratkaisuun ja maksamaan osan vaaditusta summasta. Meistä olisi kuitenkin ollut vastoin Raamatun periaatteita maksaa euroakaan. Veljet ja sisaret olivat lahjoittaneet varat valtakunnan työhön, eivätkä ne kuuluneet valtion kukkaroon (Matt. 22:21). Tulimme silti paikalle, koska kunnioitimme tuomioistuimen käytäntöä.

Istunto tuomioistuimen hienossa neuvotteluhuoneessa ei alkanut kovin lupaavasti. Pelkomme kävi toteen, kun kirjaaja toi esille heti avauspuheenvuorossaan, että hän odotti Jehovan todistajien maksavan osan määrätystä verosta. Meille tuli yhtäkkiä vahva  tunne siitä, että meidän täytyy kysyä häneltä: ”Onhan teillä tiedossa, että valtio on jo takavarikoinut pankkitililtämme yli neljä ja puoli miljoonaa euroa?”

Kirjaaja oli silmin nähden pöyristynyt. Kun valtion edustajat vahvistivat, että näin oli tapahtunut, hänen asenteensa muuttui täysin. Hän lateli heille suorat sanat ja lopetti istunnon siihen paikkaan. Tajusin, että Jehova oli muuttanut oikeuskäsittelyn suunnan tavalla, jota emme olisi koskaan osanneet odottaa. Lähdimme istunnosta aivan innoissamme, emmekä meinanneet uskoa, mitä oli tapahtunut.

30. kesäkuuta 2011 EIT teki yksimielisen, meille suotuisan ratkaisun. Se totesi veron laittomaksi ja määräsi valtion palauttamaan rahat korkoineen. Tämä historiallinen ratkaisu suojelee edelleen Jehovan palvelijoiden oikeuksia Ranskassa. Yksinkertainen, spontaani kysymyksemme oli kuin kivi, joka upposi Goljatin otsaan ja käänsi taistelun suunnan täysin. Mikä oli avain voittoon? Kuten Daavid sanoi Goljatille, ”taistelu on Jehovan” (1. Sam. 17:45–47).

Tämä voitto ei ollut ainoa laatuaan. Poliittisesta ja uskonnollisesta vastustuksesta huolimatta 70 maan korkeimmat oikeudet ja monet kansainväliset tuomioistuimet ovat tehneet tähän mennessä 1 225 Jehovan todistajille suotuisaa ratkaisua. Näin on voitu suojella perusoikeuksiamme, kuten oikeutta saada virallinen tunnustus uskontokuntana, kertoa vapaasti toisille uskonkäsityksistämme, olla osallistumatta isänmaallisiin seremonioihin ja kieltäytyä verensiirroista.

Miten olin päätynyt tällaisissa merkeissä Eurooppaan, vaikka palvelin Jehovan todistajien päätoimistossa New Yorkissa Yhdysvalloissa?

SUUNTAA ELÄMÄLLE LÄHETYSKENTILTÄ

Vanhempani George ja Lucille valmistuivat Gileadin 12. kurssilta, ja kun minä synnyin vuonna 1956, he palvelivat Etiopiassa. Sain nimen ensimmäisellä vuosisadalla eläneen evankelista Filippoksen mukaan (Apt. 21:8). Syntymääni seuraavana vuonna työmme kiellettiin Etiopiassa. Vaikka olin noihin aikoihin vasta taapero, muistan vieläkin, miten  palvoimme Jehovaa salaa. Se oli pikku pojalle tosi jännää. Ikävä kyllä meidät karkotettiin maasta vuonna 1960.

Vaikka muutimme Wichitaan Kansasiin, vanhempieni rakkaus lähetystyötä kohtaan ei sammunut. Totuus oli heidän elämänsä tärkein asia, ja sekä minulle että isosiskolleni Judylle ja pikkuveljelleni Leslielle, jotka olivat myös syntyneet Etiopiassa, opetettiin pienestä pitäen hengellisiä arvoja. Niinpä menin kasteelle 13-vuotiaana, ja kolmen vuoden päästä meidän perheemme muutti tarvealueelle Arequipaan Peruun.

Vuonna 1974 Perun haaratoimisto nimitti minut ja neljä muuta veljeä erikoistienraivaajiksi. Olin silloin vasta 18-vuotias. Kävimme läpi koskemattomia alueita Keski-Andien vuoristossa ja pääsimme todistamaan ketšuan ja aimaran alkuperäiskansoihin kuuluville ihmisille. Meillä oli matkakumppanina rakas asuntoauto, jota kutsuimme arkiksi, koska se vähän näytti siltä. Minulla on noilta ajoilta tosi lämpimiä muistoja. Saimme näyttää monille ihmisille Raamatusta, että Jehova poistaa pian maailmasta köyhyyden, sairaudet ja kuoleman (Ilm. 21:3, 4). Monet päättivät alkaa palvella Jehovaa.

PÄÄTOIMISTOON

Vuonna 1977 Albert Schroeder hallintoelimestä tuli käymään Perussa. Hän kannusti minua harkitsemaan palvelusta päätoimistossa. Niinpä täytin hakemuksen, ja 17. kesäkuuta 1977 aloitin Brooklynin Betelissä. Ensimmäiset neljä vuotta työskentelin siivous- ja huolto-osastoilla.

Kesäkuussa 1978 menin kansainväliseen konventtiin New Orleansiin Louisianaan, ja siellä tapasin sisaren nimeltä Elizabeth Avallone. Hänkin oli kasvanut perheessä, jossa arvostettiin hengellisiä asioita. Hän oli ollut neljä vuotta tienraivaajana ja halusi vakaasti jatkaa valitsemallaan uralla. Aloimme pitää yhteyttä, eikä mennyt kauaakaan, kun rakastuimme. Menimme naimisiin 20. lokakuuta 1979. Siitä alkoi myös yhteinen Betel-palveluksemme.

Me menimme Brooklynin espanjankieliseen seurakuntaan, ja meidät otettiin siellä tosi lämpimästi vastaan. Vuosien varrella olemme olleet kolmessa muussakin ihanassa seurakunnassa. Arvostamme kovasti sitä, miten nämä seurakunnat ovat tukeneet Betel-palvelustamme, ja sitä, miten perheemme ja ystävämme ovat auttaneet meitä huolehtimaan iäkkäistä vanhemmistamme.

 LAKIRINTAMALLE

Tammikuussa 1982 kävi niinkin yllättävästi, että minut siirrettiin lakiosastolle, ja kolme vuotta myöhemmin minua pyydettiin opiskelemaan lakimieheksi. Koulun penkillä oli hauska huomata, että monet itsestään selvinä pidetyt perusoikeudet sekä Yhdysvalloissa että muualla maailmassa ovat osittain Jehovan todistajien saamien oikeusvoittojen ansiota. Näitä tapauksia käsiteltiin perusteellisesti osana opintoja.

Vuonna 1986 minut nimitettiin lakiosaston valvojaksi. Olin vasta 30-vuotias, enkä vielä tiennyt, mitä kaikkea oli edessä. Minusta tuntui tietenkin hyvältä, että minuun luotettiin, mutta samalla uusi vastuullinen tehtävä vähän hirvitti.

Valmistuin lakimieheksi vuonna 1988. En ollut kuitenkaan yhtään tajunnut, miten paljon opiskeluaika oli vaikuttanut hengellisyyteeni. Korkeakoulu tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen ja kunnianhimoisen ja saa ajattelemaan, että on jotenkin niiden yläpuolella, joilla ei ole samanlaista koulutusta. Elizabeth onneksi auttoi minua pääsemään taas kiinni hengellisiin rutiineihin. Kyllähän siinä meni aikaa, mutta pikku hiljaa toivuin hengellisesti. Voin omasta kokemuksesta todeta, että elämässä tärkeintä on läheinen suhde Jehovaan ja rakkaus häntä ja hänen palvelijoitaan kohtaan, ei se, että on päntännyt pään täydeltä tietoa.

MUKANA PUOLUSTAMASSA HYVÄÄ UUTISTA

Nyt kun olin saanut opinnot pakettiin, aloin keskittyä lakiosaston toiminnan organisoimiseen Betelissä ja Jehovan järjestön ja sen oikeuksien puolustamiseen. Oli todella mielenkiintoista ja välillä vähän haastavaakin olla osa nopeasti muuttuvaa, kasvavaa ja innovatiivista organisaatiota. Sain olla mukana monenlaisissa projekteissa. Esimerkiksi Jehovan todistajilla oli pitkään sellainen käytäntö, että julkaisuja tarjottiin ihmisille korvausta vastaan. 1990-luvun alkupuolella lakiosastoa pyydettiin valmistelemaan muutosta, jonka myötä julkaisuja tarjottaisiin ilmaiseksi. Tämä muutos yksinkertaisti Betelissä ja kentällä tehtävää työtä, ja sen ansiosta voidaan edelleenkin välttää verotukseen liittyviä ongelmia. Jotkut olivat sitä mieltä, ettei tämä muutos voisi olla mitenkään kannattava ja että työmme kärsisi sen takia rajusti. Kävi kuitenkin aivan päinvastoin. Jehovan palvelijoiden määrä on yli tuplaantunut vuodesta 1990, ja nykyään ihmisillä on mahdollisuus saada tietoa Jehovasta ilmaiseksi. Olen saanut nähdä, että tällaiset isot muutokset voivat onnistua vain Jehovan voimalla ja niiden ohjeiden avulla, jotka hän antaa uskollisen  ja ymmärtäväisen orjan välityksellä (2. Moos. 15:2; Matt. 24:45).

Saamamme oikeusvoitot ovat harvemmin olleet vain taitavien asianajajien ansiota. Useimmiten Jehovan todistajien teot puhuvat puolestaan, ja niillä on suurin vaikutus ihmisiin, jotka tekevät päätöksiä. Sain todistaa tällaista tilannetta, kun kolme hallintoelimen jäsentä vaimoineen vieraili historiallisissa konventeissa Kuubassa vuonna 1998. Heidän ystävällisyytensä ja kunnioittava asenteensa vakuutti viranomaiset poliittisesta puolueettomuudestamme paljon voimakkaammin kuin mikään, mitä me sanoimme virallisissa tapaamisissa.

Tietysti joskus ainoa keino puolustaa Jehovan palvelijoiden oikeuksia on tehdä se oikeusteitse (Fil. 1:7). Esimerkiksi vuosikymmenten ajan Euroopassa ja Etelä-Koreassa ei tunnustettu oikeuttamme kieltäytyä asepalveluksesta. Niinpä noin 18 000 veljeä Euroopassa ja yli 19 000 veljeä Etelä-Koreassa sai vankeusrangaistuksen, koska he kieltäytyivät asepalveluksesta omantunnonsyistä.

Lopulta 7. heinäkuuta 2011 EIT teki historiallisen ratkaisun tapauksessa Bayatyan v. Armenia. Se velvoittaa kaikkia Euroopan maita järjestämään vaihtoehtoisen palveluksen niille, jotka kieltäytyvät asepalveluksesta vakaumuksensa perusteella. Etelä-Korean perustuslakituomioistuin teki samankaltaisen ratkaisun 28. kesäkuuta 2018. Kumpaakaan näistä voitoista ei olisi saatu, jos edes pieni osa nuorista veljistä olisi antanut periksi ja suorittanut asepalveluksen.

Päätoimiston ja eri haaratoimistojen lakiosastot paiskivat kovasti töitä, jotta meillä olisi oikeus palvoa Jehovaa ja kertoa hyvää uutista vapaasti. Meidän mielestämme on kunnia-asia edustaa veljiä ja sisaria, jotka ovat kohdanneet vastustusta valtion taholta. Riippumatta siitä, voitammeko oikeudessa vai emme, tulemme aina antaneeksi hyvää todistusta päättäjille, viranomaisille ja monille muille (Matt. 10:18). Kun käytämme raamatunkohtia perusteluissamme joko suullisesti tai kirjallisesti, tuomarit, valtion edustajat, media ja muut tapausta seuraavat eivät voi jättää niitä huomiotta. Joistakuista on jopa tullut Jehovan palvelijoita, kun he ovat tätä kautta saaneet tietää, keitä me olemme ja mihin uskonkäsityksemme perustuvat.

KIITOS JEHOVA!

Viimeisten 40 vuoden aikana minulla on ollut ilo ja kunnia tehdä yhteistyötä lakirintamalla monien eri haaratoimistojen kanssa ja puolustaa Jehovan palvelijoiden oikeuksia lukuisissa tuomioistuimissa ja korkea-arvoisten viranomaisten edessä. Rakastan ja ihailen valtavasti kollegoitani päätoimiston ja eri haaratoimistojen lakiosastoilla. Olen saanut Jehovalta paljon, ja elämäni on ollut todella merkityksellistä.

Rakas Elizabeth on ollut uskollisesti tukenani elämän ylä- ja alamäissä jo 45 vuotta. Arvostan sitä erityisesti siksi, että hän on samalla joutunut taistelemaan sairauden kanssa, joka heikentää vastustuskykyä ja verottaa voimia.

Olen saanut nähdä läheltä, että menestyminen ja voitot eivät ole omista taidoistamme kiinni. Daavidin sanoin ”Jehova on kansansa voima” (Ps. 28:8). Olen todellakin sitä mieltä, että ”taistelu on Jehovan”!