Kenties olet joskus ollut sairaana, toipunut nopeasti ja sitten unohtanut koko asian. Tämä ei kuitenkaan päde suremiseen. Tri Alan Wolfelt sanoo kirjassaan Healing a Spouse’s Grieving Heart: ”Sellaista kuin ’surun yli pääseminen’ ei ole olemassakaan.” Hän kuitenkin lisää: ”Ajan kuluminen ja toisten tuki lievittävät surua.”

Mietihän esimerkiksi, miten patriarkka Abraham reagoi vaimonsa Saaran kuolemaan. Raamatussa sanotaan, että ”Abraham alkoi surra ja itkeä Saaraa”. Ilmaus ”alkoi surra” viittaa siihen, että menetyksestä toipuminen vei jonkin aikaa. * Toinen esimerkki on Jaakob, jolle uskoteltiin, että villieläin oli tappanut hänen poikansa Joosefin. Hän suri ”monta päivää”, eivätkä hänen perheenjäsenensä pystyneet lohduttamaan häntä. Vielä useita vuosia myöhemmin Joosefin kuolema painoi raskaana hänen mieltään. (1. Mooseksen kirja 23:2; 37:34, 35; 42:36; 45:28.)

Sama pitää paikkansa nykyään monista niistä, jotka surevat jonkun hyvin läheisen ihmisen menetystä. Seuraavassa on kaksi esimerkkiä.

• ”Mieheni Robert kuoli 9. heinäkuuta 2008. Päivä, jona onnettomuus sattui, alkoi tavalliseen tapaan. Aamiaisen jälkeen ennen Robertin töihin lähtöä meillä oli tapana antaa suukko, halata ja sanoa ’rakastan sinua’. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, sydämeni tuntee tuskaa edelleen. En usko, että toivun koskaan Robin menettämisestä.” (Gail, 60 vuotta.)

• ”Vaikka rakkaan vaimoni kuolemasta on jo yli 18 vuotta, kaipaan ja suren häntä yhä. Kun näen luonnossa jotain kaunista, ajattelen aina häntä ja mietin, miten paljon hänkin olisi iloinnut siitä.” (Etienne, 84 vuotta.)

Tällaiset tuskalliset tunteet, jotka voivat painaa mieltä pitkän aikaa, ovat selvästikin täysin luonnollisia. Jokainen suree omalla tavallaan, eikä siksi olisi viisasta tuomita jonkun toisen tapaa reagoida traagiseen menetykseen. Surevan itsensä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaikka hänen reaktionsa menetykseen tuntuisi liian voimakkaalta. Miten surusta voi selviytyä?