Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

”Halusin vain noutaa postini”

”Halusin vain noutaa postini”

 ”Halusin vain noutaa postini”

”EN KOSKAAN unohda sitä maanantaiaamua postissa”, muistelee Andre, joka on syntynyt Etelä-Afrikassa mutta asuu tätä nykyä Namibiassa. ”Paikka oli tupaten täynnä väkeä. Lähelläni lojui yksinäinen laukku. Pyysin postini ja lähdin. Ajettuani vain kolmisen minuuttia kuulin hirvittävän räjähdyksen. Myöhemmin sain tietää, että parin metrin päässä siitä paikasta, jossa olin seissyt, oli räjähtänyt pommi.”

”Halusin vain noutaa postini”, Andre selittää. ”Mutta myöhemmin sain suureksi järkytyksekseni tietää, että viattomia ihmisiä, joista monet olivat minulle tuttuja, oli räjähtänyt kappaleiksi. Puistattaa vieläkin, vaikka siitä on kulunut yli 25 vuotta. Aina välillä mieleeni nousee muistikuvia näkemistäni veriteon uhreista, ja tajuan, kuinka lähellä kuolemaa olin.”

Maailmanlaajuinen ongelma

Harva meistä joutuu todistamaan tällaista iskua, mutta vastaavia tapauksia sattuu vähän väliä eri puolilla maailmaa. Yhä useammat ihmiset pyrkivät saavuttamaan päämääränsä turvautumalla väkivallantekoihin, joita monesti sanotaan terrori-iskuiksi. (Ks. seuraavan sivun tekstiruutu ”Keitä terroristit ovat?”)

Erään tutkivan journalistin mukaan vuonna 1997 ”toistuvia itsemurhaiskuja tapahtui vain neljässä maassa”. Vuonna 2008 hän kirjoitti, että ”yli 30 maata kaikilla mantereilla  Australiaa ja Etelämannerta lukuun ottamatta on joutunut kärsimään itsemurhaiskujen tuhoisista seurauksista”. Lopuksi hän totesi, että näitä hyökkäyksiä ”suorittavat entistä useammat järjestöt, ja ne vaativat joka vuosi yhä enemmän kuolonuhreja”. (The Globalization of Martyrdom.)

Johdannossa kuvaillun pommi-iskun tekijäksi ilmoittautui ryhmä, joka kutsui itseään vapaustaistelijoiksi. He taistelivat saavuttaakseen maalleen itsenäisyyden. Mutta mikä saa ihmiset pyrkimään päämääräänsä tällaisin keinoin? Tätä valaisee Hafeni-nimisen miehen kokemus.

Sambialainen Hafeni varttui naapurimaiden pakolaisleireillä, ja hän kertoo: ”Olin raivoissani siitä, miten julmasti ja epäoikeudenmukaisesti perhettäni ja muita oli kohdeltu.” Siksi hän liittyi puolisotilaalliseen ryhmään, johon hänen vanhempansakin kuuluivat.

Hafeni muistelee noita aikoja: ”Surullisinta kaikessa oli se, miten pakolaisena olo vaikutti tunneperäisesti. Lapset joutuivat eroon äideistään, isistään ja sisaruksistaan. Varttuneemmat olivat rintamalla. Moni jäi sille tielleen. En koskaan nähnyt isääni, en edes valokuvaa hänestä. Tiesin vain, että hän oli saanut surmansa taistelussa. Tunneperäiset arvet eivät ole parantuneet vieläkään.”

Ongelmat ovat selvästikin monimutkaisia. Taustalla olevien syiden ymmärtäminen auttaa tajuamaan, mitä vaaditaan, jotta tällainen väkivalta voisi loppua.

[Tekstiruutu/Kuva s. 4]

KEITÄ TERRORISTIT OVAT?

Tutkija Mark Juergensmeyer kirjoittaa: ”Se, sanooko joku väkivallantekoja terrorismiksi vai ei, riippuu siitä, pitääkö hän niitä hyväksyttävinä. Termin käyttöön vaikuttaa paljolti ihmisen maailmankatsomus. Jos ajatellaan, että maailmassa vallitsee rauha, väkivalta tuntuu terrorismilta. Jos taas maailman katsotaan olevan sodassa, väkivallantekoja voitaisiin pitää perusteltuina.”

Sana ”terrorismi” on siis usein poliittisesti värittynyt. Monet ryhmäkunnat pitävät itseään vapaustaistelijoina, eivät terroristeina. Erään määritelmän mukaan terrorismiin liittyy kaksi piirrettä: 1) siviileihin kohdistuvat iskut ja 2) huomiota herättävät väkivallanteot, joilla pyritään kylvämään pelkoa. Näin ollen väkivaltaan valmiit ryhmät, ovat ne sitten hallitusta kannattavia tai kapinallisia, saattavat usein käyttää terroristeille ominaisia menetelmiä.