Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jumala on lohduttanut minua kaikissa koettelemuksissani

Jumala on lohduttanut minua kaikissa koettelemuksissani

 Jumala on lohduttanut minua kaikissa koettelemuksissani

Kertonut Victoria Colloy

Lääkäri sanoi äidilleni: ”Olemme tehneet tyttärenne hyväksi kaiken voitavan. Hän joutuu käyttämään kainalosauvoja ja jalkatukia koko loppuelämänsä.” Olin järkyttynyt! Olisiko minusta mihinkään, jollen kykenisi kävelemään?

SYNNYIN 17. marraskuuta 1949 Tapachulassa Chiapasin osavaltiossa Meksikossa. Olin iloinen ja terve vauva ja nelipäisen sisarusparvemme esikoinen. Puolivuotiaana lakkasin kuitenkin yhtäkkiä ryömimästä ja liikuntakykyni heikkeni. Kahden kuukauden kuluttua en liikkunut enää lainkaan. Paikalliset lääkärit olivat ihmeissään, sillä muillakin tapachulalaisilla vauvoilla oli samanlaisia oireita. Muuan ortopedi tuli pääkaupungista Méxicosta tutkimaan meidät. Minun ja muiden pienokaisten todettiin sairastuneen polioon.

Ollessani kolmivuotias lantiotani, polviani ja nilkkojani operoitiin. Myöhemmin myös oikea olkapää vaurioitui. Kun olin kuuden, minut vietiin hoidettavaksi pääkaupungissa sijaitsevaan lastensairaalaan. Äiti teki töitä eräällä maatilalla Chiapasissa, joten pääkaupungissa asuin isoäidin luona. Enimmän osan ajasta vietin kuitenkin sairaalassa.

Kun olin kahdeksanvuotias, tilassani tapahtui jonkinlaista edistystä. Myöhemmin kuntoni kuitenkin taas heikkeni, ja vähitellen menetin senkin vähäisen liikuntakyvyn, joka oli ollut jäljellä. Juuri tässä vaiheessa lääkärit sanoivat, että joutuisin käyttämään koko loppuelämäni kainalosauvoja ja jalkatukia.

Viidenteentoista ikävuoteen mennessä olin ollut 25 leikkauksessa, joissa korjattiin selkärankaa, sääriä, polvia, nilkkoja ja varpaita. Jokaista leikkausta seurasi kuntoutusjakso, ja erään toimenpiteen jälkeen molemmat jalkani kipsattiin. Kun kipsit vihdoin poistettiin, jouduin tekemään kivuliaita harjoituksia.

Todellista lohdutusta

Ollessani yhdentoista ja parhaillaan toipumassa eräästä leikkauksesta, äiti tuli katsomaan minua. Hän oli saanut tietää, että Jeesus oli parantanut sairaita ja saanut jopa erään halvaantuneen kävelemään. Hän antoi minulle Jehovan todistajien julkaiseman Vartiotorni-lehden, jossa tästä kerrottiin. Piilotin sen tyynyni alle, mutta eräänä päivänä se katosi: hoitajat olivat löytäneet sen ja vieneet pois. He nuhtelivat minua sen lukemisesta.

Noin vuotta myöhemmin äiti tuli jälleen Chiapasista minua tapaamaan. Tuossa vaiheessa hän jo tutki Raamattua todistajien kanssa. Hän toi minulle kirjan  Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin * ja sanoi, että jos haluaisin elää luvatussa uudessa maailmassa, jossa Jeesus parantaisi minut, minun pitäisi tutkia Raamattua. Siksi aloin noin 14-vuotiaana isoäidin vastustuksesta huolimatta tutkia todistajien kanssa. Seuraavana vuonna minun oli lähdettävä sairaalasta, sillä se oli tarkoitettu vain pienille lapsille.

Eteenpäin haasteista huolimatta

Jouduin syvän masennuksen valtaan. Isoäidin vastustuksen takia minun oli palattava vanhempieni luo Chiapasiin. Myös siellä oli ongelmia, sillä isä oli alkoholisti. Vähään aikaan en nähnyt mitään syytä jatkaa elämää ja ajattelin myrkyttää itseni. Mutta kun jatkoin Raamatun tutkimista, näkemykseni muuttui ja Jumalan sanan lupaus paratiisimaasta teki minut onnelliseksi.

Aloin puhua toisille Raamatussa kerrotusta suurenmoisesta toivosta (Jesaja 2:4; 9:6, 7; 11:6–9; Ilmestys 21:3, 4). Viimein 8. toukokuuta 1968, kun olin 18-vuotias, minut kastettiin Jehovan todistajaksi. Vuodesta 1974 lähtien olen käyttänyt yli 70 tuntia kuussa viedäkseni toisille toivon sanomaa, joka sai minut jatkamaan elämääni.

Antoisa, tyydytystä tuottava elämä

Aikanaan äiti ja minä muutimme Tijuanan kaupunkiin lähelle Meksikon ja Yhdysvaltain rajaa. Asumme yhdessä meille sopivassa asunnossa. Pystyn yhä liikkumaan kotona kainalosauvojen ja jalkatukien avulla, ja pyörätuolista käsin voin valmistaa ruokaa sekä pestä ja silittää vaatteeni. Sananpalveluksessa käytän pientä sähköautoa, joka on varustettu tarpeitani silmällä pitäen.

Sen lisäksi että kerron ihmisille Raamatun opetuksista kadulla ja heidän kodeissaan, käyn säännöllisesti lähisairaalassa keskustelemassa niistä odotushuoneessa istuvien kanssa. Tämän jälkeen ajan sähköautollani torille ostoksille ja palaan kotiin auttamaan äitiä ruoanlaitossa ja kotitöissä.

Hankin elantomme myymällä käytettyjä vaatteita. Äiti on 78-vuotias ja heikkokuntoinen, sillä hänellä on ollut kolme sydänkohtausta. Huolehdin myös siitä, että hän saa lääkkeensä ja oikeanlaista ruokaa. Rajoituksistamme huolimatta pyrimme käymään seurakunnan kokouksissa. Yli 30 niistä, joiden kanssa olen vuosien varrella tutkinut Raamattua, osallistuu tätä nykyä kristilliseen palvelukseen.

Luotan lujasti siihen, että seuraava Raamatun lupaus toteutuu aikanaan: ”Silloin [Jumalan uudessa maailmassa] rampa kiipeää kuin jalohirvi.” Nyt ammennan lohtua Jumalan sanoista, jotka kuuluvat: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi. Älä tähyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Olen vahvistava sinua. Olen todella auttava sinua. Olen todella pitävä sinusta lujasti kiinni vanhurskauden oikealla kädelläni.” (Jesaja 35:6; 41:10.) *

[Alaviitteet]

^ kpl 10 Jehovan todistajat julkaisseet vuonna 1958 (suom. 1960); painos loppunut.

^ kpl 18 Victoria Colloy kuoli 60-vuotiaana 30. marraskuuta 2009. Hänen äitinsä oli nukkunut pois 5. heinäkuuta 2009.

[Kuva s. 12]

Käytin jalkatukia jo seitsenvuotiaana.

[Kuva s. 13]

Sananpalveluksessa käytän pientä sähköautoa, joka on varustettu tarpeitani silmällä pitäen.