Haitin maanjäristys – uskon ja rakkauden tekoja

Tiistaina 12. tammikuuta 2010 kello 16.53 Evelyn kuuli jyrinää, aivan kuin valtava lentokone olisi noussut ilmaan, ja maa alkoi vavahdella. Jossain lähistöllä betonipalkit murtuivat paukkuen, ja rakennukset luhistuivat. Kun tärinä loppui, Evelyn kiipesi korkeammalle paikalle nähdäkseen ympärilleen paremmin. Kaikkialta kuului valitusta, ja Haitin pääkaupungin Port-au-Princen ylle kohosi sakea pölypilvi.

MUUTAMASSA sekunnissa järistys tuhosi asuintaloja, virastorakennuksia, pankkeja, sairaaloita ja kouluja. Kuolonuhreja oli kaikista yhteiskuntaluokista, yhteensä yli 220 000, ja noin 300 000 loukkaantui.

Monet eloon jääneet istuivat turtana kotinsa raunioilla. Toiset raivasivat kuumeisesti paljain käsin kivimurskaa pelastaakseen sukulaisiaan ja naapureitaan. Sähköä ei ollut ja pimeys lankesi nopeasti, joten pelastajien oli työskenneltävä taskulamppujen ja kynttilöiden valossa.

Jacmelin kaupungissa 11-vuotias Ralphendy makasi loukussa osittain luhistuneen rakennuksen alla jalat kivimurskaan hautautuneena. Kaupungin pelastustyöntekijät ponnistelivat monta tuntia pelastaakseen hänet, mutta toistuvat jälkijäristykset saivat heidät luovuttamaan, koska he pelkäsivät vaurioituneiden ylempien kerrosten sortuvan päälleen. Jehovan todistajiin kuuluva lähetystyöntekijä Philippe ei kuitenkaan antanut periksi: ”En mitenkään voinut jättää Ralphendya sinne kuolemaan.”

Puoliltaöin Philippe ja kolme muuta ujuttautuivat kapeasta aukosta sortuneen rakennuksen alle ja raivasivat tietään varovasti Ralphendyn suuntaan. Aina kun maa järisi, yläpuolelta kuului, miten betoni liikahteli ja paukahteli. Aamuviiden aikaan, yli 12 tuntia pääjäristyksen jälkeen, he saivat vedettyä pojan turvaan.

Valitettavasti kaikki ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Pahoja vahinkoja kärsineessä Léogânen kaupungissa Roger ja hänen vanhempi poikansa Clid pääsivät ulos luhistuvasta kodistaan, mutta nuorempi poika Clarence sai surmansa. Perheen äiti Clana oli vielä elossa ja kykeni puhumaan, mutta hänen päänsä oli jäänyt puristuksiin alas romahtaneiden kattorakenteiden alle. Roger yritti erään ystävänsä kanssa vapauttaa hänet. ”Nopeasti!” Clanan ääni kuului kivikasan alta. ”Voimani ovat loppumassa! En saa happea!” Kolmen tunnin kuluttua paikalle saapui pelastustyöntekijöitä, mutta kun Clana saatiin vedettyä esiin, hän oli kuollut.

Keskiviikko 13. tammikuuta – toinen päivä

Kun aamu sarasti, tuhon laajuus paljastui. Suuri osa Port-au-Princesta oli raunioina. Kun tieto tilanteesta levisi ulkomaailmaan, avustusjärjestöt ja monet epäitsekkäät ihmiset eri puolilla maailmaa ryhtyivät toimiin antaakseen  apua. Järistys oli tuntunut myös noin 300 kilometrin päässä Dominikaanisessa tasavallassa Jehovan todistajien haaratoimistossa. Saatuaan tietää, että järistyksen keskus oli ollut lähellä tiheästi asuttua Port-au-Princea, jossa asui lähes kolmasosa Haitin yhdeksänmiljoonaisesta väestöstä, Dominikaanisen tasavallan todistajat alkoivat viipymättä suunnitella hätäapua.

Koska edellisestä suuresta maanjäristyksestä oli kulunut 150 vuotta, Haiti oli lakannut lähes kokonaan rakentamasta järistyksen kestäviä rakennuksia ja keskittynyt sen sijaan suojelemaan asukkaitaan hurrikaanien ja tulvien varalta. Siksi suurin osa seinistä ja raskaista betonikatoista ei kestänyt maanjäristystä, jonka voimakkuus oli 7,0 Richterin asteikolla. Sitä vastoin vuonna 1987 valmistunut Jehovan todistajien Haitin-toimisto oli rakennettu virallisten normien mukaisesti järistyksen kestäväksi, joten vaikka se sijaitsi Port-au-Princen itälaidalla, se ei vahingoittunut juuri lainkaan.

Yhdessä yössä Haitin toimisto muuttui kiireiseksi avustuskeskukseksi. Koska kansainväliset puhelin- ja sähköpostiyhteydet eivät toimineet luotettavasti, jotkut henkilökunnasta ajoivat Dominikaanisen tasavallan rajalle kahdesti lähettämään tilanteesta raportin. Samaan aikaan toimiston alueelle saapui jatkuvana virtana satoja uhreja, joista monilla oli vakavia vammoja. Monia muita vietiin niihin muutamiin sairaaloihin, jotka järistysalueella vielä toimivat, ja ne täyttyivät nopeasti viimeistä sijaa myöten.

Kaikkialla sairaaloiden ympärillä maassa makasi uhreja – verta vuotaen ja ääneen valittaen. Heidän joukossaan oli Marla, joka oli maannut kahdeksan tuntia sortuneen rakennuksen alla. Hän ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, eikä niissä ollut tuntoa. Naapurit olivat kaivaneet hänet ylös ja vieneet sairaalaan – mutta mihin niistä? Todistajiin kuuluva mieslääkäri Evan, joka oli vähän aiemmin saapunut Dominikaanisesta tasavallasta, lähti etsimään häntä, vaikka tiesi ainoastaan hänen nimensä.

Siinä vaiheessa järistyksestä oli kulunut yli 24 tuntia, ja pimeys oli jälleen laskeutunut. Kävellessään erään sairaalan ulkopuolella  ruumiiden keskellä Evan rukoili hiljaa mielessään ja kutsui jatkuvasti Marlaa nimeltä. Viimein hän kuuli jonkun vastaavan: Marla katsoi häntä maasta säteilevä hymy kasvoillaan. Hämmästyneenä Evan kysyi, miksi hän hymyili. Marla vastasi: ”Koska nyt vierelläni on hengellinen veljeni.” Evanin silmiin tulvahtivat kyyneleet.

Torstai 14. tammikuuta – kolmas päivä

Jehovan todistajien maailmankeskus Yhdysvalloissa ryhtyi yhteistyössä Dominikaanisen tasavallan, Guadeloupen, Martiniquen, Kanadan, Ranskan, Saksan ja eräiden muiden maiden haaratoimistojen kanssa koordinoimaan avustustoimia. Käytettävissä olevia tarvikkeita, varoja ja työvoimaa sekä kuljetus- ja viestintämahdollisuuksia voitaisiin siten hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikkiaan 78 todistajiin kuuluvaa terveydenhuollon ammattilaista sekä monia muita vapaaehtoisia tulisi apuun. Ensimmäinen avustustarvikkeita kuljettava rekka lähti Dominikaanisen tasavallan haaratoimistosta kohti Haitia aamuyöllä puoli kolmelta lastinaan noin 6 800 kiloa ruokaa, vettä, lääkkeitä ja muita tarvikkeita.

Kun lähetys saapui perille myöhemmin aamulla, Haitin haaratoimiston henkilökunta ryhtyi valmistelemaan tarvikkeiden jakelua. Lasti oli naamioitu, jotta varkaat eivät olisi vieneet ruokaa myydäkseen sitä eteenpäin. Vapaaehtoiset työskentelivät kellon ympäri pakatessaan tarvikkeita pienempiin kasseihin perheille ja muille. Seuraavien kuukausien aikana Jehovan todistajat jakaisivat ilmaiseksi kaikkiaan runsaat 450 000 kiloa lahjoitettuja tarvikkeita, mukaan luettuna yli 400 000 ateriaa.

Perjantai 15. päivä – neljäs päivä

Puoleenpäivään mennessä Haitiin oli saapunut Dominikaanisesta tasavallasta ja Guadeloupesta 19 todistajiin kuuluvaa lääkäriä, sairaanhoitajaa ja muuta terveydenhuollon ammattilaista, ja he perustivat ripeästi ensiapuklinikan. Siellä hoidettiin muun muassa eräässä orpokodissa olevista lukemattomista lapsista ne, jotka olivat loukkaantuneet. Lisäksi orpokotiin toimitettiin ruokaa ja suuria suojapeitteitä. ”Olen todella kiitollinen Jehovan todistajille”, orpokodin johtaja Étienne sanoi. ”En tiedä, mitä olisimme tehneet ilman heitä.”

Kadonnut löytyy

Maan alkaessa järistä seitsenvuotias tyttö Islande katseli kotinsa ikkunasta ulos ja näki, miten sähkölinjat katkeilivat ja niistä sinkoili kipinäsuihkuja. Sisällä seinät pullistuivat ja lohkareita sateli alas. Islanden jalka murtui, ja hän loukkaantui vakavasti. Kun hänet oli kaivettu kivimurskasta esiin, hänen isänsä Johnny ajoi hänet Dominikaanisen tasavallan puolelle sairaalaan. Sieltä hänet siirrettiin ilmateitse tuon maan pääkaupunkiin Santo Domingoon toiseen sairaalaan. Mutta kun Johnny myöhemmin soitti sairaalaan, tyttö ei ollut siellä.

Johnny etsi Islandea kaikkialta kaksi päivää tuloksetta. Tyttö oli viety eri sairaalaan. Siellä muuan vapaaehtoistyöntekijä kuuli hänen rukoilevan Jehovaa (Psalmit 83:18). ”Rakastatko sinä Jehovaa?” nainen kysyi. ”Rakastan”, Islande vastasi kyynelten lomasta. ”Sitten sinun ei tarvitse olla huolissasi”, työntekijä lohdutti. ”Jehova auttaa sinua.”

Johnny pyysi Jehovan todistajien Dominikaanisen tasavallan -toimistosta apua tyttärensä  etsimiseen, ja Melanie-niminen todistaja tarjoutui auttamaan. Hänen kysellessään tyttöä eräässä sairaalassa tätä lohduttanut työntekijä kuuli kysymyksen sivusta ja ohjasi Melanien tytön luo. Pian Islande oli jälleen perheensä luona.

Leikkauksia ja kuntoutusta

Monet loukkaantuneet eivät olleet saaneet juuri minkäänlaista hoitoa, kun he saapuivat todistajien Haitin-toimistoon avatulle klinikalle, ja heidän vahingoittuneet raajansa olivat kuolioituneet. Valitettavan usein ainoastaan amputointi saattoi pelastaa potilaan hengen. Leikkausvälineistä, lääkkeistä ja jopa anestesia-aineista oli ensimmäisinä päivinä järistyksen jälkeen pulaa. Tilanne oli traumaattinen jopa lääkäreille. Eräs heistä sanoi: ”Olen nähnyt ja kuullut sellaista, minkä toivoisin Jumalan pyyhkivän pois muististani.”

Toisella viikolla järistyksen jälkeen maahan alkoi saapua Euroopasta todistajiin kuuluvia lääkäreitä, joilla oli kokemusta monimutkaisista leikkauksista sekä niihin tarvittavat välineet. Tiimi suoritti 53 tällaista kiireellistä leikkausta sekä tuhansia muita toimenpiteitä. 23-vuotias todistaja Wideline oli tullut Port-au-Princeen päivää ennen järistystä. Sen sattuessa hänen oikea käsivartensa murskaantui, ja se amputoitiin paikallisessa sairaalassa. Myöhemmin sukulaiset veivät hänet heidän kotiaan lähellä olevaan sairaalaan Port-de-Paix’hen, jonne on  seitsemän tunnin matka. Widelinen tila kuitenkin huononi, ja henkilökunta lopetti hoidot, koska uskoi hänen menehtyvän.

Kuultuaan hänen ahdingostaan yksi todistajien hoitotiimeistä lähti Port-au-Princesta hoitamaan Widelineä ja tuomaan hänet takaisin pääkaupunkiin saamaan lisähoitoa. Kun muut potilaat näkivät, että hänen hengelliset veljensä tulivat auttamaan häntä, he taputtivat käsiään. Perheensä ja seurakunnan tuella Wideline on alkanut sopeutua tilanteeseen.

Dominikaanisessa tasavallassa todistajat vuokrasivat asuntoja sinne lähetettyjen potilaiden kuntoutuskeskuksiksi. Hoitohenkilökuntana niissä vuorottelivat vapaaehtoiset todistajat – lääkärit, sairaanhoitajat, fysioterapeutit ja muut – jotka kannustavassa hengessä huolehtivat toipuvien potilaiden tarpeista.

Usko, toivo ja rakkaus lohduttavat

Ainoastaan kuusi Haitin järistysalueella sijaitsevasta Jehovan todistajien 56 valtakunnansalista kärsi merkittäviä vahinkoja. Useimmat kotinsa menettäneet todistajat yöpyivät vahingoittumattomissa saleissa tai muualla avoimilla paikoilla. Yhteiskokoontumisiin tottuneet todistajat organisoivat toimintansa samaan tapaan kuin tavallisissa konventeissaan.

”Jatkoimme normaaliin tapaan seurakunnan hengellistä ohjelmaa”, kertoi paikallinen vanhin Jean-Claude. ”Se toi merkittävässä määrin vakautta niin nuorten kuin vanhojenkin elämään.” Miten tämä vaikutti muihin? Eräs mies sanoi: ”Tuntuu todella hyvältä nähdä, että todistajat kiertävät edelleen saarnaamassa. Jollemme  näkisi teitä, tilanne tuntuisi meistä paljon vakavammalta.”

Todistajat halusivat lohduttaa ihmisiä. Eräs heistä kertoo: ”Melkein kaikki tapaamamme ihmiset uskovat, että järistys oli Jumalan rangaistus. Vakuutamme heille, että sitä ei aiheuttanut Jumala vaan kyseessä oli luonnononnettomuus. Näytämme heille 1. Mooseksen kirjan 18:25:n, jossa Abraham sanoo olevan mahdotonta, että Jumala tuhoaisi hyvät ihmiset yhdessä pahojen kanssa. Luemme heille myös Luukkaan 21:11:n, jossa Jeesus ennustaa, että meidän aikanamme sattuisi suuria maanjäristyksiä. Selitämme, että pian hän herättää kuolleet läheisemme ja poistaa kaikki kärsimykset. Monet ovat ilmaisseet olevansa hyvin kiitollisia tästä tiedosta.” *

Haasteita kuitenkin riittää. ”Ensimmäinen kriisi, maanjäristys, on takana. Nyt on kohdattava jälkimainingit”, toteaa todistajiin kuuluva lääkäri Jean-Emmanuel. ”Sen lisäksi että ahtaissa, epähygieenisissä ja sateen kastelemissa leireissä voi puhjeta monia sairauksia, ihmisillä on henkisiä traumoja, jotka on työnnetty sivuun mutta jotka eivät ole hävinneet minnekään.”

Joitakin viikkoja järistyksen jälkeen todistajien klinikalle tuli eräs todistaja, joka valitti jatkuvaa päänsärkyä ja unettomuutta, katastrofien uhreille tyypillisiä oireita. Hoitaja kysyi, oliko hänen päähänsä osunut jotain. ”Ei”, vastasi mies urheasti. ”Mutta vaimoni kuoli. Olimme olleet naimisissa 17 vuotta. Tiesimme kyllä, että tällaista voisi tapahtua. Niinhän Jeesus sanoi.”

Arvellen, että tässä voisi piillä ongelman ydin, hoitaja sanoi: ”Mutta menetit elämäntoverisi! Sehän on kauheaa! Ei ole väärin surra ja itkeä sitä. Jeesuskin itki, kun hänen ystävänsä Lasarus kuoli.” Silloin tuo surun murtama mies purskahti itkuun.

Järistysalueella asui yli 10 000 todistajaa, joista 154 kuoli. Arviolta runsaat 92 prosenttia Port-au-Princen asukkaista menetti onnettomuudessa vähintään yhden omaisen tai ystävän. Auttaakseen surevia todistajat ovat käyneet yhä uudelleen loukkaantuneiden ja henkisesti traumatisoituneiden ihmisten luona ja antaneet heille mahdollisuuden kertoa tunteistaan jollekulle, johon he voivat luottaa. Läheisiään menettäneet todistajat tunsivat jo entuudestaan Raamatun lupauksen ylösnousemuksesta ja maanpäällisestä paratiisista, mutta heidänkin täytyi saada ilmaista tunteitaan empaattisille uskonveljilleen ja kuulla myötätuntoisia rohkaisun sanoja.

Rohkeasti eteenpäin

Apostoli Paavali kirjoitti: ”Nyt pysyvät kuitenkin usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, mutta suurin näistä on rakkaus.” (1. Korinttilaisille 13:13.) Nämä ominaisuudet auttavat Haitin monia todistajia kestämään nykyisissä olosuhteissaan sekä kannustamaan toisia ja katsomaan pelotta tulevaisuuteen. Heidän kansainvälisestä avustustyöstään heijastuvat aito usko, ykseys ja lämpö. ”En ole koskaan ennen nähnyt näin valtavia rakkauden tekoja”, sanoo Saksasta apuun tullut todistajalääkäri Petra. ”Olen itkenyt vähän väliä mutta enemmän ilosta kuin surusta.”

The Wall Street Journal -lehti kuvaili tätä Haitin maanjäristystä ”tiettyjen kriteerien mukaan tuhoisimmaksi luonnononnettomuudeksi, minkä mikään yksittäinen maa on joutunut kokemaan”. Maailma on kuitenkin sen jälkeen nähnyt lisää traagisia katastrofeja, niin luonnonvoimien kuin ihmistenkin aiheuttamia. Loppuvatko ne koskaan? Jehovan todistajat Haitissa ja kaikkialla maailmassa luottavat siihen, että pian koittaa päivä, jolloin Jumala täyttää Raamatussa olevan lupauksensa: ”Hän pyyhkii pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole. Entiset ovat kadonneet.” (Ilmestys 21:4.)

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 15]

”En mitenkään voinut jättää Ralphendya sinne kuolemaan.”

[Huomioteksti s. 19]

”Tuntuu todella hyvältä nähdä, että todistajat kiertävät edelleen saarnaamassa.”

[Tekstiruutu/Kuvat s. 17]

ASUNTOJA UHREILLE

Kuukauden kuluessa järistyksestä Jehovan todistajiin kuuluvat insinöörit ryhtyivät tekemään asuintaloissa tarkastuksia nähdäkseen, oliko niihin turvallista muuttaa takaisin. Monet kotinsa menettäneet tarvitsivat väliaikaisen asunnon siihen asti, kun he löytäisivät pysyvämmän kodin.

”Hyödynsimme kansainvälisille avustusjärjestöille karttunutta kokemusta ja suunnittelimme edullisen, helposti pystytettävän rakennuksen, joka oli jotakuinkin samankokoinen kuin monien entinen koti”, kertoo Haitin haaratoimistossa työskentelevä John. ”Se suojaa sateelta ja tuulelta mutta ei uhkaa sortua asukkaiden päälle, jos sattuu uusia järistyksiä.” Jo kolmen viikon kuluttua järistyksestä ryhmä haitilaisia ja muunmaalaisia vapaaehtoisia alkoi rakentaa noita tilapäisiä taloja.

Ihmiset huiskuttivat kaduilla, kun talojen elementtiosia kuljettavat rekat ajoivat ohi. Eräs rakennustarvikkeiden tullausta hoitanut haitilainen virkailija sanoi: ”Jehovan todistajat olivat ensimmäisten joukossa, kun rajan yli alkoi tulla apua. He eivät ainoastaan puhu auttamisesta vaan myös tekevät niin.” Jo muutaman ensimmäisen kuukauden aikana todistajat rakensivat kotinsa menettäneille 1 500 asuntoa.

[Kartta s. 14]

(Ks. painettu julkaisu)

HAITI

PORT-AU-PRINCE

Léogâne

Järistyksen keskus

Jacmel

DOMINIKAANINEN TASAVALTA

[Kuva s. 16]

Marla

[Kuva s. 16]

Islande

[Kuva s. 16]

Wideline

[Kuva s. 18]

Ryhmä haitilaisia Jehovan todistajia lähdössä lohduttamaan katastrofin uhreja.

[Kuva s. 18]

Lääkäri hoitaa poikaa Jehovan todistajien perustamalla klinikalla.