Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Miten jaksan kantaa suruni?

Miten jaksan kantaa suruni?

”TUNSIN suurta painetta olla näyttämättä tunteitani”, selittää Mike muistellessaan isänsä kuolemaa. Mikestä oli miehekästä tukahduttaa surunsa. Myöhemmin hän kuitenkin tajusi olleensa väärässä. Kun siis hänen ystävänsä menetti isoisänsä, Mike tiesi, mitä tehdä. Hän sanoo: ”Pari vuotta sitten olisin taputtanut häntä olalle ja sanonut: ’Toimi kuin mies.’ Mutta nyt kosketin hänen käsivarttaan ja sanoin: ’Älä tukahduta tunteitasi. Selviydyt siitä siten paremmin. Jos haluat, että menen pois, niin menen. Jos haluat, että jään, niin jään. Mutta älä pelkää tunteitasi.’”

MaryAnnekin arkaili näyttää tunteitaan miehensä kuoleman jälkeen. Hän muistelee: ”Halusin niin kovin olla hyvä esimerkki toisille, etten sallinut itselleni normaaleja tunteita. Lopulta opin kuitenkin, että yritykseni olla toisille luja tukipylväs ei tehnyt omaa oloani paremmaksi. Aloin eritellä tilannettani ja sanoa itselleni: ’Itke, jos sinua itkettää. Älä yritä olla liian vahva. Anna sen tulla ulos.’”

Sekä Mike että MaryAnne siis suosittelevat: anna itsesi surra! Ja he ovat oikeassa. Miksi? Koska sureminen on välttämätön tunteiden purkamiskeino. Se voi lievittää ahdistavia paineita. Jos tunteiden luonnolliseen ilmaisemiseen liittyy ymmärtämys ja täsmällinen tieto, tunteet saavat oikeat mittasuhteet.

Kaikki eivät tietenkään ilmaise surua samalla tavalla. Myös esimerkiksi se, kuoliko omainen tai ystävä äkkiä vai pitkällisen sairauden jälkeen, voi vaikuttaa jälkeenjääneiden tunnereaktioihin. Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta: tunteiden tukahduttaminen voi olla sekä fyysisesti että tunneperäisesti vahingollista. On paljon terveellisempää purkaa surua. Miten? Raamatussa on joitakin käytännöllisiä neuvoja.

Miten purkaa surua?

Puhuminen voi helpottaa. Kun Jobin kaikki kymmenen lasta olivat kuolleet ja tuo vanhan ajan patriarkka oli kokenut muita henkilökohtaisia iskuja, hän sanoi: ”Minun sieluni on kyllästynyt elämään; minä päästän valitukseni valloilleen ja puhun sieluni murheessa.” (Job 1:2, 18, 19; 10:1.) Job ei kyennyt enää pidättämään valitustaan. Hänen täytyi päästää se valloilleen; hänen piti puhua. Samoin englantilainen näytelmäkirjailija  Shakespeare kirjoitti näytelmässään Macbeth: ”Tuo tuskas ilmi: suru, joll’ ei kieltä, kiduttain kiusaa vaivattua mieltä.”

Tunteistaan puhuminen ystävälle, joka kuuntelee kärsivällisesti ja myötätuntoisesti, voi siis jossain määrin auttaa (Sananlaskut 17:17). Kokemusten ja tunteiden pukeminen sanoiksi helpottaa usein niiden ymmärtämistä ja käsittelemistä. Ja jos kuuntelijana on toinen sureva, joka on selviytynyt hyvin omasta menetyksestään, saatat saada häneltä käytännöllisiä ehdotuksia siitä, miten sinäkin voit selviytyä. Eräs äiti selitti, miksi hän sai lapsensa kuoltua helpotusta puhuessaan sellaisen naisen kanssa, joka oli kokenut samanlaisen menetyksen: ”Tunsin vahvistuvani suuresti havaitessani, että joku muu oli käynyt läpi saman, selviytynyt siitä ehjänä, ja että hän oli yhä hengissä ja hänen elämänsä oli taas jonkinlaisessa järjestyksessä.”

Raamatun esimerkit osoittavat, että tuntemuksistaan kirjoittaminen voi auttaa purkamaan surua

Entä jos et tunne pystyväsi puhumaan tunteistasi? Saulin ja Joonatanin kuoleman jälkeen Daavid sepitti hyvin tunnepitoisen surulaulun, jossa hän purki suruaan. Tästä murheellisesta laulusta tuli lopulta osa Raamatun 2. Samuelin kirjaa. (2. Samuelin kirja 1:17–27; 2. Aikakirja 35:25.) Samoin jotkut huomaavat helpommaksi ilmaista tunteitaan kirjoittamalla. Eräs leski kertoi, että hänellä oli tapana kirjoittaa tunteistaan ja lukea sitten muutamaa päivää myöhemmin, mitä hän oli kirjoittanut. Hän havaitsi tämän helpottavan oloaan.

Tunteistaan kertominen voi auttaa purkamaan surua, tekeepä sen sitten puhumalla tai kirjoittamalla. Se voi myös poistaa väärinkäsityksiä. Muuan sureva äiti selittää: ”Kuulimme mieheni kanssa pariskunnista, jotka erosivat menetettyään lapsen, emmekä halunneet meille käyvän samoin. Niinpä aina kun kiukustuimme ja halusimme syyttää toisiamme, selvitimme tilanteen puhumalla. Uskon, että tämä todella lähensi meitä.” Se että tunteista kerrotaan, voi siis auttaa ymmärtämään, että vaikka menetys onkin saattanut olla sama, toiset voivat surra eri tavalla – omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan.

Surun purkautumista voi helpottaa myös itkeminen. ”Aika on itkeä”, sanotaan Raamatussa (Saarnaaja 3:1, 4). Rakkaan ihmisen kuoltua on varmasti sellainen aika. Surun kyynelten vuodattaminen näyttää olevan välttämätön osa paranemisprosessia.

Muuan nuori nainen selittää, miten hänelle läheinen ystävä auttoi häntä kestämään äitinsä kuoleman. Hän muistelee: ”Ystäväni oli aina tukenani. Hän itki kanssani. Hän puhui kanssani. Saatoin näyttää tunteeni aivan avoimesti, ja se oli minulle tärkeää. Minun ei tarvinnut hävetä itkemistä.” (Ks. Roomalaisille 12:15.) Kyynelissä ei tosiaan ole mitään häpeämistä. Kuten olemme nähneet, Raamattu on täynnä esimerkkejä uskon miehistä ja naisista – Jeesus Kristus heidän joukossaan – jotka vuodattivat avoimesti  surun kyyneleitä vaikuttamatta lainkaan kiusaantuneilta (1. Mooseksen kirja 50:3; 2. Samuelin kirja 1:11, 12; Johannes 11:33, 35).

Jokaisessa kulttuurissa surevat arvostavat saamaansa lohdutusta

Saatat havaita, että tunteesi ovat jonkin aikaa hiukan yllättäviä. Kyyneleet voivat alkaa virrata ilman ennakkovaroitusta. Eräs leski huomasi, että ruokaostoksilla käyminen (minkä hän oli usein hoitanut miehensä kanssa) saattoi saada hänet purskahtamaan itkuun, erityisesti silloin, kun hän vanhasta tottumuksesta ojensi kätensä ottaakseen ruokatarvikkeita, joista hänen miehensä oli erityisesti pitänyt. Suhtaudu kärsivällisesti itseesi. Äläkä ajattele, että sinun täytyy niellä kyyneleesi. Muista, että ne ovat luonnollinen ja välttämätön osa suremista.

Syyllisyydentunteesta selviytyminen

Kuten edellä todettiin, jotkut tuntevat omaisensa kuoleman jälkeen syyllisyyttä. Tämä voi osaltaan selittää sitä kipeää surua, jota uskollinen mies Jaakob tunsi, kun hänet saatiin uskomaan, että villipeto oli surmannut hänen poikansa Joosefin. Jaakob itse oli lähettänyt Joosefin ottamaan selvää siitä, miten tämän veljet voivat. Siksi Jaakobia vaivasi todennäköisesti syyllisyydentunne, ja hän saattoi pohtia, miksi hän oli lähettänyt Joosefin yksinään ja vielä alueelle, jolla oli paljon villipetoja? (1. Mooseksen kirja 37:33–35.)

Ehkä sinusta tuntuu, että jokin oma laiminlyöntisi vaikutti omaisesi kuolemaan. Sen ymmärtäminen, että syyllisyydentunne – todellinen tai kuviteltu – on normaali surureaktio, voi itsessään helpottaa. Mutta älä taaskaan ajattele, että tällaiset tunteet täytyy välttämättä salata. Puhuminen siitä, miten syylliseksi tuntee itsensä, voi tuoda paljon kaivattua helpotusta.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että rakastammepa toista ihmistä miten paljon tahansa, emme voi ohjata hänen elämäänsä emmekä voi estää ”aikaa ja aavistamattomia tapahtumia” kohtaamasta niitä, joita rakastamme (Saarnaaja 9:11, UM). Sitä paitsi vaikuttimesi eivät varmastikaan olleet pahat. Kun esimerkiksi  viivyttelit tilaamasta aikaa lääkäriltä, niin halusitko omaisesi sairastuvan ja kuolevan? Et tietenkään! Oletko siis todella syyllinen hänen kuolemaansa? Et ole.

Eräs äiti oppi suhtautumaan oikealla tavalla syyllisyydentunteeseen, kun hänen tyttärensä oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Hän selittää: ”Tunsin syyllisyyttä sen vuoksi, että olin lähettänyt hänet matkaan. Mutta huomasin, että oli naurettavaa ajatella tällä tavoin. Ei ollut mitenkään väärin lähettää häntä isänsä kanssa asioille. Sattui vain hirvittävä onnettomuus.”

”Mutta on niin paljon sellaista, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai tehdä”, saatat sanoa. Se on totta, mutta kuka meistä voi sanoa olevansa täydellinen isä, äiti tai lapsi? Raamatussa muistutetaan: ”Me kaikki kompastumme monta kertaa. Jos joku ei kompastu sanassa, niin hän on täydellinen mies.” (Jaakob 3:2; Roomalaisille 5:12.) Myönnä siis olevasi epätäydellinen. Jossittelu ei muuta mitään, mutta se voi hidastaa toipumistasi.

Jos sinulla on hyviä syitä uskoa, että syyllisyytesi on todellista eikä kuviteltua, niin harkitse kaikkein tärkeintä syyllisyyttä lieventävää tekijää: Jumalan anteeksiantoa. Raamatussa vakuutetaan meille: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus.” (Psalmit 130:3, 4.) Et voi siirtyä ajassa taaksepäin etkä muuttaa mitään. Mutta voit anoa Jumalalta anteeksiantoa menneille rikkomuksillesi. Entä sitten? Jos Jumala lupaa unohtaa menneet, niin eikö sinunkin tulisi antaa anteeksi itsellesi? (Sananlaskut 28:13; 1. Johanneksen kirje 1:9.)

Suuttumuksesta selviytyminen

Oletko myös melko vihainen kenties lääkäreille, sairaanhoitajille, ystäville tai jopa kuolleelle? On hyvä ymmärtää, että tämäkin on tavallinen tapa reagoida menetykseen. Suuttumuksesi voi olla tuntemasi tuskan luonnollinen seuraus. Eräs kirjoittaja totesi: ”Vain tiedostamalla suuttumuksen – ei toimimalla sen mukaan vaan myöntämällä, että tuntee sitä – voi välttyä sen tuhoisilta vaikutuksilta.”

Sekin että ilmaisee suuttumuksensa, voi helpottaa. Miten sitä sitten on sopivaa ilmaista? Ei varmastikaan purkamalla sitä hillittömästi. Raamatussa varoitetaan, että pitkävihaisuus on vaarallista (Sananlaskut 14:29, 30). Voit kuitenkin saada lohtua keskustelemalla siitä jonkun ymmärtäväisen ystävän kanssa. Ja jotkut ovat huomanneet reippaasta liikunnasta olevan apua, kun he ovat vihaisia. (Ks. myös Efesolaisille 4:25, 26.)

Vaikka on tärkeää olla avomielinen ja rehellinen tunteidensa suhteen, niin varoituksen sana on paikallaan. On aivan eri asia puhua tunteista toisille kuin purkaa niitä toisiin. Ei ole tarpeellista syyttää toisia suuttumuksestaan ja turhautumisestaan. Muista siis puhua tunteistasi, mutta karta vihamielistä sävyä. (Sananlaskut 18:21.) On yksi ylivertainen apukeino, joka auttaa selviytymään surusta, ja käsittelemme sitä seuraavaksi.

Jumalalta saatava apu

Raamatussa vakuutetaan: ”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” (Psalmit 34:19.) Suhde Jumalaan voi todella auttaa selviytymään rakastetun ihmisen kuolemasta  paremmin kuin mikään muu. Miten? Kaikki tähän mennessä esitetyt käytännön neuvot ovat perustuneet Jumalan sanaan, Raamattuun, tai ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden soveltaminen voi auttaa selviytymään.

Ei myöskään pidä aliarvioida rukouksen merkitystä. Raamatussa kannustetaan: ”Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen.” (Psalmit 55:23.) Jos tunteistaan puhuminen myötätuntoisen ystävän kanssa voi auttaa, niin miten paljon enemmän apua onkaan sydämensä vuodattamisesta ”kaiken lohdutuksen Jumalalle”! (2. Korinttolaisille 1:3.)

Rukouksen hyöty ei ole siinä, että se vain saa olomme tuntumaan paremmalta. ”Rukouksen Kuulija” lupaa antaa pyhää henkeä niille palvelijoilleen, jotka anovat sitä vilpittömästi (Psalmit 65:3, UM; Luukas 11:13). Ja Jumalan pyhä henki eli vaikuttava voima voi antaa sinulle ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”, selviytyäksesi päivästä toiseen (2. Korinttolaisille 4:7). Muista, että Jumala voi auttaa uskollisia palvelijoitaan kestämään mitkä tahansa heidän eteensä tulevat ongelmat.

Eräs nainen, jonka lapsi kuoli, muistaa, miten rukouksen voima auttoi häntä ja hänen aviomiestään kestämään menetyksensä. ”Jos olimme illalla kotona ja suru kävi ylivoimaiseksi, rukoilimme yhdessä ääneen”, nainen selittää. ”Aina kun meidän piti tehdä jotakin ensi kertaa ilman häntä – mennä ensimmäiseen seurakunnan kokoukseen tai ensimmäiseen konventtiin – rukoilimme voimaa. Kun nousimme ylös aamulla ja tuntui mahdottomalta kestää sen kaiken todellisuutta, rukoilimme Jehovaa auttamaan meitä. Jostakin syystä minusta tuntui todella vaikealta mennä kotiin yksikseni. Siksi aina tullessani yksin kotiin rukoilin Jehovaa auttamaan minua pysymään jotenkuten tyynenä.” Tuo uskollinen nainen uskoo lujasti ja perustellusti, että nuo rukoukset auttoivat. Sinäkin voit havaita, että kun rukoilet hellittämättä, niin ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, on varjeleva” sydämesi ja mielenkykysi (Filippiläisille 4:6, 7; Roomalaisille 12:12).

Jumalalta saatavalla avulla on todella merkitystä. Kristitty apostoli Paavali sanoi, että Jumala ”lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, jotta me voisimme lohduttaa missä ahdistuksessa hyvänsä olevia”. Jumalan apu ei tosin poista tuskaa, mutta se voi helpottaa sen kestämistä. Tämä ei merkitse sitä, ettet enää itke tai että unohdat rakkaasi. Mutta voit toipua. Ja kun niin tapahtuu, kokemuksesi ansiosta voit olla ymmärtäväisempi ja myötätuntoisempi auttaessasi toisia selviytymään vastaavanlaisesta menetyksestä. (2. Korinttolaisille 1:4.)