Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

”Ei voi olla totta!”

”Ei voi olla totta!”

ERÄS newyorkilainen mies kertoo: ”Poikani Jonathan oli mennyt käymään muutaman kilometrin päässä asuvien ystäviensä luona. Vaimoni Valentina ei halunnut hänen käyvän siellä. Hän pelkäsi aina liikenteen vuoksi. Poika piti kuitenkin elektroniikasta, ja hänen ystävillään oli verstas, jossa hän saattoi hankkia käytännön kokemusta. Olin kotona Länsi-Manhattanilla New Yorkissa. Vaimoni oli käymässä sukulaistensa luona Puerto Ricossa. ’Jonathan on kohta kotona’, ajattelin. Silloin ovikello soi. ’Sen täytyy olla hän.’ Mutta ei ollut. Siellä oli poliisi ja ambulanssimiehiä. ’Tunnistatteko tämän ajokortin?’ kysyi konstaapeli. ’Kyllä, se on poikani Jonathanin ajokortti.’ ’Meillä on teille ikäviä uutisia. On tapahtunut onnettomuus, ja. . . poikanne. . . poikanne on kuollut.’ Ensimmäinen ajatukseni oli: ’Ei voi olla totta!’ Se tuli kuin pommi reväisten sydämeemme haavan, joka ei ole vieläkään kunnolla parantunut, vaikka siitä on jo vuosia.”

”Meillä on teille ikäviä uutisia. On tapahtunut onnettomuus, ja. . . poikanne. . . poikanne on kuollut.”

 Muuan Barcelonassa (Espanjassa) asuva isä kirjoittaa: ”Oli 1960-luku. Elimme Espanjassa ja olimme onnellinen perhe, johon kuului vaimoni Marían lisäksi lapset David, Paquito ja Isabel, joilla oli ikää 13, 11 ja 9 vuotta.

Eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 1963 Paquito tuli koulusta kotiin valitellen ankaraa päänsärkyä. Olimme ymmällämme siitä, mistä se mahtoi johtua – mutta emme kauan. Kolmen tunnin kuluttua hän kuoli. Aivoverenvuoto oli yhtäkkiä katkaissut hänen elämänsä.

Paquiton kuolemasta on jo yli 30 vuotta. Silti tunnemme vielä tänäkin päivänä tuon menetyksen aiheuttamaa syvää tuskaa. On täysin mahdotonta, että vanhemmat voisivat menettää lapsensa tuntematta menettäneensä samalla jotain itsestään – riippumatta siitä, kuinka paljon tapauksesta on kulunut aikaa tai kuinka paljon heillä saattaa olla muita lapsia.”

Nämä kaksi esimerkkiä, joissa vanhemmat  menettivät lapsen, valaisevat sitä, miten syvän ja pitkäaikaisen haavan lapsen kuolema aiheuttaa. Eräs tohtori oli varsin oikeassa, kun hän kirjoitti: ”Lapsen kuolema on yleensä traagisempaa ja traumaattisempaa kuin vanhemman ihmisen kuolema, koska lapsi on perheessä viimeinen, jonka odottaisi kuolevan. – – Lapsen kuollessa menetetään aina tulevaisuuden unelmia, sukulaisuussuhteita [poika, miniä, lapsenlapsia], kokemuksia – – joita ei ole vielä saatu.” Saman syvän menetyksen tunteen voi kokea myös kuka tahansa nainen, joka on menettänyt lapsen keskenmenon takia.

Eräs sureva vaimo selittää: ”Mieheni Russell oli toiminut lääkintämiehenä Tyynenmeren sotanäyttämöllä toisen maailmansodan aikana. Hän oli nähnyt hirvittäviä taisteluja ja säilynyt niistä hengissä. Hän palasi Yhdysvaltoihin ja vietti rauhallisempaa elämää. Myöhemmin hän palveli Jumalan sanan julistajana. Täytettyään 60 vuotta hänellä alkoi pian olla sydänvaivoja. Hän yritti jatkaa aktiivista elämää. Sitten eräänä päivänä vuoden 1988 heinäkuussa hän sai pahan sydänkohtauksen ja kuoli. Menetys tuntui musertavalta. En ehtinyt edes hyvästellä häntä. Hän ei ollut ainoastaan aviomieheni. Hän oli paras ystäväni. Olimme eläneet yhdessä 40 vuotta. Nyt näytti siltä, että joutuisin kestämään aivan erityistä yksinäisyyttä.”

Tässä on vain muutamia niistä tuhansista murhenäytelmistä, jotka kohtaavat äkisti perheitä kaikkialla maailmassa joka päivä. Kuten useimmat surevat voivat kertoa, niin kun kuolema riistää lapsen, aviomiehen, vaimon, vanhemman tai ystävän, se on tosiaan kristityn kirjoittajan Paavalin sanojen mukaisesti ”viimeinen vihollinen”. Usein ensireaktio tähän kauheaan uutiseen saattaa luonnostaan olla sen kieltäminen: ”Ei voi olla totta! En usko sitä.” Monesti seuraa muitakin reaktioita, ja niitä tarkastellaan tuonnempana. (1. Korinttolaisille 15:25, 26.)

Mutta ennen kuin käsittelemme surun tunteita, vastaamme joihinkin tärkeisiin kysymyksiin. Merkitseekö kuolema tuon ihmisen loppua? Onko mitään toivoa siitä, että voimme nähdä rakkaitamme uudelleen?

Todellista toivoa on

Raamatunkirjoittaja Paavali esitti toivon siitä, että tuosta ”viimeisestä vihollisesta”, kuolemasta, voidaan vapautua. Hän kirjoitti, että kuolema ”tehdään tyhjäksi”. ”Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1. Korinttolaisille 15:26; KR-92.) Miksi Paavali saattoi olla siitä niin varma? Koska häntä oli opettanut sellainen, joka oli herätetty kuolleista, Jeesus Kristus. (Apostolien teot 9:3–19.) Tämän vuoksi Paavali saattoi kirjoittaa myös: ”Koska kuolema on ihmisen [Aadamin] kautta, niin kuolleiden ylösnousemuskin on ihmisen [Jeesuksen Kristuksen] kautta. Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tullaan tekemään eläviksi Kristuksessa.” (1. Korinttolaisille 15:21, 22.)

Jeesus oli hyvin surullinen, kun hän tapasi Nainissa erään lesken ja näki hänen kuolleen poikansa. Raamatussa kerrotaan: ”Kun hän [Jeesus] tuli lähelle kaupungin [Nainin] porttia, niin katso, kuollutta kannettiin ulos, äitinsä ainosyntyistä poikaa. Äiti oli lisäksi leski. Hänen kanssaan oli kaupungista myös melkoinen ihmisjoukko. Ja kun Herra näki hänet, hänen tuli häntä sääli, ja hän sanoi hänelle: ’Lakkaa itkemästä.’ Sen jälkeen hän lähestyi ja kosketti paareja, ja kantajat seisahtuivat, ja hän sanoi: ’Nuori mies, minä sanon sinulle: nouse!’ Ja kuollut nousi istumaan ja rupesi puhumaan, ja  hän antoi hänet hänen äidilleen. Silloin pelko valtasi heidät kaikki, ja he alkoivat kirkastaa Jumalaa sanoen: ’Suuri profeetta on herätetty keskuuteemme’ ja: ’Jumala on kääntänyt huomionsa kansaansa.’” Pane merkille, että Jeesuksen tuli sääli, ja niin hän herätti lesken pojan kuolleista! Kuvittele, mitä se tietää tulevaisuuden suhteen! (Luukas 7:12–16.)

Jeesus siis herätti kuolleen silminnäkijöiden edessä, ja tapahtuma jäi lähtemättömästi mieliin. Se oli tae siitä ylösnousemuksesta, jonka hän oli jo vähän ennen tätä tapausta ennustanut, ennallistamisesta elämään maan päälle ”uuden taivaan” alaisuudessa. Jeesus oli tuossa tilaisuudessa sanonut: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin.” (Ilmestys 21:1, 3, 4; Johannes 5:28, 29; 2. Pietarin kirje 3:13.)

Muihin ylösnousemuksen silminnäkijöihin kuuluivat Pietari sekä joitakuita muita niistä 12:sta, jotka seurasivat Jeesusta hänen matkoillaan. He todella kuulivat kuolleista herätetyn Jeesuksen puhuvan Galileanmeren rannalla. Siitä kerrotaan: ”Jeesus sanoi heille: ’Tulkaa syömään aamiaista.’ Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä häneltä: ’Kuka sinä olet?’, koska he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli ja otti leivän ja antoi heille ja samoin kalat. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus näyttäytyi opetuslapsille kuolleista herättämisensä jälkeen.” (Johannes 21:12–14.)

Siksi Pietari saattoi kirjoittaa erittäin vakaumuksellisesti: ”Siunattu olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, sillä suuren armonsa mukaan hän synnytti meidät uudelleen elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen välityksellä.” (1. Pietarin kirje 1:3.)

Apostoli Paavali ilmaisi varman toivonsa sanoessaan: ”Uskon kaiken, mikä on Laissa esitettynä ja Profeetoissa kirjoitettuna, ja minulla on Jumalaan kohdistuva toivo, joka näilläkin miehillä on, että on oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” (Apostolien teot 24:14, 15.)

Miljoonilla ihmisillä on siksi lujat perusteet toivoa, että he tapaavat rakkaansa uudelleen elossa maan päällä, mutta hyvin erilaisissa olosuhteissa. Millaiset olosuhteet tulevat silloin vallitsemaan? Muita yksityiskohtia siitä, millainen Raamattuun perustuva toivo menettämillämme rakkailla on, käsitellään tämän kirjasen viimeisessä osassa ”Varma toivo kuolleille”.

Mutta tarkastelkaamme ensin kysymyksiä, joita sinulla voi olla, jos suret parhaillaan sitä, että olet menettänyt ystäväsi tai omaisesi: Onko normaalia surra näin? Miten jaksan kantaa suruni? Miten toiset voivat auttaa minua selviytymään? Miten voin auttaa muita surevia? Ja ennen kaikkea: Mikä on Raamatun mukaan varma toivo kuolleille? Näenkö milloinkaan rakkaitani uudelleen? Jos näen, niin missä?