Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Voiko tähän kirjaan luottaa?

Voiko tähän kirjaan luottaa?

 Voiko tähän kirjaan luottaa?

”Havaitsen Raamatussa enemmän varmoja oikeaperäisyyden merkkejä kuin missään maallisessa historiakirjassa.” (Sir Isaac Newton, nimekäs englantilainen tiedemies)1

VOIKO tähän kirjaan, Raamattuun, luottaa? Kertooko se ihmisistä, jotka ovat todella eläneet, paikoista, jotka ovat tosiaan olleet olemassa, ja tapahtumista, jotka ovat todella sattuneet? Jos kertoo, niin pitäisi olla todisteita sen puolesta, että sen kirjoittivat huolelliset, rehelliset kirjoittajat. Todisteita on olemassa. Niitä on löydetty paljon maasta, johon niitä on hautautunut, ja vielä enemmän niitä on itse tuossa kirjassa.

Todisteiden esiin kaivamista

Raamatun maiden alueelle hautautuneiden muinaisten ihmiskäden tuotteiden löytyminen on tukenut Raamatun historiallista ja maantieteellistä paikkansapitävyyttä. Tarkastellaanpa vain muutamia niistä todisteista, joita arkeologit ovat kaivaneet esiin.

Raamatun lukijat tuntevat hyvin Daavidin, rohkean, nuoren paimenen, josta tuli Israelin kuningas. Hänen nimensä on Raamatussa 1138 kertaa, ja ilmaus ”Daavidin huone” joka viittaa usein hänen hallitsijasukuunsa esiintyy siinä 25 kertaa (1. Samuelin kirja 16:13; 20:16). Viime aikoihin asti ei kuitenkaan ole ollut selviä Raamatun ulkopuolisia todisteita siitä, että Daavid olisi joskus elänyt. Oliko hän pelkkä kuvitteellinen hahmo?

Vuonna 1993 professori Avraham Biranin johtama arkeologiryhmä teki hämmästyttävän löydön, josta kerrottiin lehdessä Israel Exploration Journal. Päivänvaloon tuli Tel Danin ikivanhalla kummulla Pohjois-Israelissa basalttikivi. Kiveen oli kaiverrettu sanat ”Daavidin huone” ja ”Israelin kuningas”.2 Tämän 800-luvulle eaa. ajoitetun piirtokirjoituksen sanotaan olleen osa voiton muistomerkkiä, jonka pystyttivät aramealaiset, Israelin viholliset idässä. Miksi tämä muinainen piirtokirjoitus on niin merkittävä?

Professori Biranin ja hänen kollegansa professori Joseph Navehin raportin pohjalta eräässä Biblical Archaeology Review -lehden artikkelissa sanottiin: ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun Daavidin nimi on löydetty mistään muinaisesta Raamatun ulkopuolisesta piirtokirjoituksesta.”3 * Piirtokirjoituksessa on jotain muutakin merkille pantavaa. Ilmaus ”Daavidin huone” on kirjoitettu yhteen. Kieliasiantuntija professori Anson Rainey selittää: ”Sanoja erottava merkki poistetaan usein – – varsinkin jos yhdistelmä on vakiintunut erisnimi. ’Daavidin huone’ oli varmasti 800-luvun puolivälissä eaa. sellainen poliittinen ja maantieteellinen erisnimi.”5 Kuningas Daavid ja hänen hallitsijasukunsa olivat siis selvästikin tunnettuja muinaisen ajan maailmassa.

Onko Ninive, Raamatussa mainittu assyrialaisten suuri kaupunki, ollut todella olemassa? Vielä 1800-luvun alkupuolella jotkut raamatunkriitikot kieltäytyivät uskomasta sitä. Mutta vuonna 1849 Sir Austen Henry Layard kaivoi esiin kuningas Sanheribin palatsin rauniot Kujundžikissa, paikalla joka osoittautui osaksi muinaista Niniveä. Kriittiset äänet vaikenivat tältä osin. Näillä raunioilla oli kuitenkin vielä kerrottavaa. Erään hyvin säilyneen huoneen seinällä oli reliefi, joka esitti vahvasti linnoitetun kaupungin valtaamista ja vankien kuljettamista hyökkäyksen tehneen kuninkaan eteen. Kuninkaan yläpuolella on seuraava piirtokirjoitus: ”Sanherib, maailman kuningas, Assyrian kuningas, istui nimedu-valtaistuimelle  ja kävi läpi Lakisista (La-ki-su) (otetun) saaliin.”6

Tämä reliefi ja piirtokirjoitus, jotka ovat nähtävillä British Museumissa, ovat sopusoinnussa 2. Kuninkaiden kirjan 18:13, 14:ssä olevan Raamatun kertomuksen kanssa, jonka mukaan Sanherib valloitti Juudassa sijaitsevan Lakisin kaupungin. Layard kirjoitti tuon löydön merkityksestä: ”Kuka olisi ennen näitä löytöjä pitänyt todennäköisenä tai edes mahdollisena, että Niniven paikan osoittaneen multa- ja jätekasan alta tulisi esiin Hiskian [Juudan kuninkaan] ja Sanheribin välisistä sodista kertova historiallinen kertomus, jonka Sanherib noiden tapahtumien aikana itse kirjoitti ja joka vahvistaa Raamatun kertomuksen pienetkin yksityiskohdat?”7

Arkeologit ovat kaivaneet esiin monia muitakin ihmiskäden tuotteita saviastioita, rakennusten raunioita, savitauluja, kolikoita, asiakirjoja, muistomerkkejä ja piirtokirjoituksia jotka vahvistavat Raamatun paikkansapitävyyden. Kaivauksissa on löydetty kaldealainen Urin kaupunki, kaupan ja uskonnon keskus, jossa Abraham asui (1. Mooseksen kirja 11:27–31).8 Nabunaidin aikakirja, joka löytyi 1800-luvulla, kuvailee Babylonin kukistumista Kyyros Suuren käsissä vuonna 539 eaa., tapahtumaa josta kerrotaan Danielin 5. luvussa.9 Eräässä piirtokirjoituksessa, joka löytyi holvikäytävästä muinaisesta Tessalonikasta (ja jonka katkelmia säilytetään British Museumissa), mainitaan nimeltä kaupungin hallitusmiehiä, ”politarkkeja”. Kreikan klassinen kirjallisuus ei tätä sanaa tunne, mutta raamatunkirjoittaja Luukas käyttää sitä. (Apostolien teot 17:6, engl. viitelaitoksen alaviite.)10 Näin vahvistui Luukkaan tarkkuus, kuten se oli vahvistunut jo muissakin yksityiskohdissa (vrt. Luukas 1:3).

Arkeologit eivät kuitenkaan aina ole yksimielisiä, saati sitten, että he olisivat samoilla linjoilla kuin Raamattu. Siitä huolimatta Raamatussa itsessään on voimakkaita todisteita sen puolesta, että se on kirja, johon voi luottaa.

Avoin esitystapa

Rehelliset historioitsijat eivät kirjoittaisi muistiin pelkästään voittoja (kuten piirtokirjoituksessa, joka koski Sanheribin Lakisin-valloitusta), vaan myös tappiot; eivät pelkästään onnistumisia, vaan myös epäonnistumiset; eivät pelkästään vahvoja puolia, vaan myös heikkoudet. Harvasta maallisesta historiakirjasta heijastuu tällainen rehellisyys.

Daniel D. Luckenbill kertoo assyrialaisista historioitsijoista: ”[Usein] on selvää, että kuninkaan turhamaisuus vaati historiallisen tarkkuuden uhraamista.”11 Tällaista ”kuninkaan turhamaisuutta” havainnollistavat Assyrian kuninkaan Assurnasirpalin kerskailevat aikakirjat: ”Minä olen loistava, minä olen ylhäinen, minä olen ylistetty, minä olen mahtava, minä olen kunnioitettu, minä olen maineikas, minä olen huomattavin, minä olen voimakas, minä olen urhoollinen, minä olen rohkea kuin leijona, minä olen sankarillinen!”12 Pitäisitkö täsmällisenä historiana kaikkea, mitä lukisit tällaisista aikakirjoista?

Sitä vastoin raamatunkirjoittajat olivat virkistävän avoimia. Mooses, Israelin johtaja, kertoi avoimesti veljensä Aaronin, sisarensa Mirjamin, veljenpoikiensa Nadabin ja Abihun sekä kansansa virheistä samoin kuin omista erehdyksistään (2. Mooseksen kirja 14:11, 12; 32:1–6; 3. Mooseksen kirja 10:1, 2; 4. Mooseksen kirja 12:1–3; 20:9–12; 27:12–14). Kuningas Daavidin vakavia väärintekoja ei peitelty, vaan ne kirjoitettiin muistiin – ja näin tehtiin Daavidin hallitessa vielä kuninkaana (2. Samuelin kirja, luvut 11 ja 24). Matteus, samannimisen kirjan kirjoittaja, kertoo, kuinka apostolit (joista hän oli yksi) kiistelivät henkilökohtaisesta tärkeydestään ja kuinka he jättivät  Jeesuksen sinä yönä, jona tämä pidätettiin (Matteus 20:20–24; 26:56). Raamatun kreikkalaisissa kirjeissä niiden kirjoittajat myönsivät avoimesti, että joissakin varhaiskristillisissä seurakunnissa oli ongelmia, muun muassa sukupuolista moraalittomuutta ja erimielisyyksiä. Eivätkä he säästelleet sanojaan käsitellessään noita ongelmia. (1. Korinttilaisille 1:10–13; 5:1–13.)

Tällainen suora, avoin kerronta todistaa vilpittömästä halusta tuoda esiin totuus. Kun kerran raamatunkirjoittajat olivat valmiita kertomaan epäsuotuisia asioita läheisistään, kansastaan ja jopa itsestään, niin eikö siinä ole hyvä syy luottaa heidän kirjoituksiinsa?

Täsmällisiä yksityiskohdissa

Oikeudenkäynneissä todistajanlausunnon luotettavuutta voidaan usein arvioida pienten yksityiskohtien perusteella. Niiden yhtäpitävyys voi osoittaa, että lausunto on täsmällinen ja rehellinen, kun taas vakavat ristiriitaisuudet voivat paljastaa sen sepitelmäksi. Toisaalta myös liian viimeistelty kertomus jossa kaikki on viimeistä piirtoa myöten hyvässä järjestyksessä saattaa kieliä väärästä todistajanlausunnosta.

Millainen on raamatunkirjoittajien ”todistajanlausunto” tässä suhteessa? He kirjoittivat huomattavan yhtäpitävästi. Pienimmätkin yksityiskohdat sopivat hyvin yhteen. Sopusointu ei kuitenkaan ole huolellisen sovittamisen tulosta, mikä herättäisi epäilyjä salaisesta sopimuksesta. Yhteensattumista puuttuu selvästikin suunnitelmallisuus; kirjoittajat ovat sopusoinnussa keskenään usein tahattomasti. Katsotaanpa joitakin esimerkkejä.

Raamatunkirjoittaja Matteus kirjoitti: ”Ja tultuaan Pietarin taloon Jeesus näki hänen anoppinsa olevan makuullaan ja sairaana kuumeessa.” (Matteus 8:14.) Matteus kertoi tässä kiinnostavan mutta epäolennaisen yksityiskohdan: Pietari oli naimisissa. Tämän sivuseikan vahvistaa Paavali, joka kirjoitti: ”Eikö meillä olisi oikeutta ottaa matkoillemme mukaan vaimoa, – – niin kuin tekevät muut apostolit – – ja Keefas?” * (1. Korinttilaisille 9:5, vuoden 1992 kirkkoraamattu.) Tekstiyhteys osoittaa, että Paavali puolustautui perusteettoman arvostelun edessä (1. Korinttilaisille 9:1–4). On selvää, ettei Paavali mainitse tätä pientä yksityiskohtaa sitä että Pietari oli naimisissa tukeakseen Matteuksen kertomuksen täsmällisyyttä, vaan se tulee ilmi sattumalta.

Kaikki neljä evankeliumin kirjoittajaa Matteus, Markus, Luukas ja Johannes kertovat, että sinä yönä, jona Jeesus pidätettiin, yksi hänen opetuslapsistaan vetäisi esiin miekan ja iski ylimmäisen papin orjaa, niin että mieheltä irtosi korva. Ainoastaan Johanneksen evankeliumissa mainitaan eräs näennäisesti tarpeeton yksityiskohta: ”Orjan nimi oli Malkos.” (Johannes 18:10, 26.) Miksi vain Johannes ilmoittaa miehen nimen? Muutamaa jaetta myöhemmin kertomuksessa mainitaan pieni sivuseikka, jota ei kerrota missään muualla: ”ylimmäinen pappi tunsi” Johanneksen. Hänet tunsi myös ylimmäisen papin huonekunta: he olivat palvelijoiden kanssa puolin ja toisin tuttuja. (Johannes 18:15, 16.) Oli siksi vain luonnollista, että Johannes mainitsi haavoittuneen miehen nimen, kun taas  muut evankeliumin kirjoittajat, joille mies oli tuntematon, eivät sitä maininneet.

Toisinaan kertomuksesta on jätetty pois yksityiskohtaisia selityksiä mutta tiedot käyvät ohimennen ilmi muualta. Kun esimerkiksi Matteuksen kertomuksessa kuvaillaan Jeesuksen oikeudenkäyntiä juutalaisen sanhedrinin edessä, siinä sanotaan, että jotkut läsnäolijoista ”läimäyttivät häntä kasvoihin ja sanoivat: ’Profetoi meille, Kristus. Kuka se on, joka sinua löi?’” (Matteus 26:67, 68.) Miksi he käskivät Jeesusta ’profetoimaan’, kuka häntä oli lyönyt, kun lyöjä seisoi hänen edessään? Matteus ei selitä. Mutta kaksi muuta evankeliumin kirjoittajaa mainitsee puuttuvan yksityiskohdan: Jeesuksen vainoojat peittivät hänen kasvonsa ennen kuin läimäyttivät häntä (Markus 14:65; Luukas 22:64). Matteus esittää kerrottavansa välittämättä siitä, tuleeko joka ikinen yksityiskohta mukaan.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan tapauksesta, jossa suuri ihmisjoukko kerääntyi kuuntelemaan Jeesuksen opetusta. Kun Jeesus huomasi ihmisjoukon, hän kertomuksen mukaan ”sanoi Filippukselle: ’Mistä me ostamme leipiä näille syötäväksi?’” (Johannes 6:5.) Miksi Jeesus kysyi juuri Filippukselta kaikkien muiden läsnä olleiden opetuslasten sijasta, mistä he voisivat ostaa leipää? Kirjoittaja ei kerro. Rinnakkaiskertomuksessa Luukas kuitenkin mainitsee, että tilanne sattui lähellä Betsaidaa, Galileanmeren pohjoisrannikolla sijaitsevaa kaupunkia, ja aiemmin Johanneksen evankeliumissa sanotaan, että ”Filippus – – oli Betsaidasta” (Johannes 1:44; Luukas 9:10). Jeesus kysyi siis johdonmukaisesti siltä, jonka kotikaupunki oli lähettyvillä. Yksityiskohtien välinen sopusointu on huomattava, mutta selvästi tahaton.

Joissakin tapauksissa eräiden yksityiskohtien pois jättäminen vain lisää raamatunkirjoittajan luotettavuutta. Esimerkiksi 1. Kuninkaiden kirjan kirjoittaja kertoo Israelia koetelleesta ankarasta kuivuudesta. Se oli niin ankara, ettei kuningas pystynyt löytämään tarpeeksi vettä ja ruohoa pitääkseen hevosensa ja muulinsa elossa. (1. Kuninkaiden kirja 17:7; 18:5.) Kuitenkin samassa kertomuksessa sanotaan, että profeetta Elia käski tuoda itselleen niin paljon vettä Karmelinvuorelle (käytettäväksi uhraamisen yhteydessä), että ehkä noin tuhannen neliömetrin alalle ulottuva kaivanto täyttyi (1. Kuninkaiden kirja 18:33–35). Mistä kaikki tuo vesi tuli keskellä kuivuutta? 1. Kuninkaiden kirjan kirjoittaja ei vaivautunut selittämään sitä. Jokainen Israelissa asuva kuitenkin tiesi, että Karmel sijaitsi Välimeren rannalla, kuten satunnainen maininta myöhemmin kertomuksessa osoittaa (1. Kuninkaiden kirja 18:43). Niinpä merivettä oli helposti saatavilla. Jos tämä muutoin yksityiskohtainen kirja olisi pelkkää tosiasioiksi naamioitua tarua, niin miksi sen kirjoittaja, joka siinä tapauksessa olisi nerokas väärentäjä, olisi jättänyt tekstiin tällaisen ilmeisen ristiriidan?

Voiko Raamattuun siis luottaa? Arkeologit ovat kaivaneet esiin riittävästi ihmiskäden tuotteita vahvistaakseen, että Raamattu puhuu todellisista ihmisistä, todellisista paikoista ja todellisista tapahtumista. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin Raamatussa itsessään olevat todisteet. Vilpittömät kirjoittajat eivät säästäneet ketään eivät edes itseään kirjoittaessaan muistiin kovia totuuksia. Kirjoitusten keskinäinen yhtäpitävyys, mukaan luettuna suunnittelemattomat yhteensattumat, antaa tälle ”todistajanlausunnolle” selvän totuuden soinnin. Koska Raamatussa on tällaisia ”varmoja oikeaperäisyyden merkkejä”, se on tosiaan kirja, johon voi luottaa.

[Alaviitteet]

^ kpl 8 Löydön jälkeen professori André Lemaire kertoi, että vuonna 1868 löydetyn Mesan kiven eräästä tuhoutuneesta rivistä tehty uusi rekonstruktio paljastaa, että siinäkin viitataan ”Daavidin huoneeseen”.4

^ kpl 21 ”Keefas” on ”Pietarin” seemiläinen vastine (Johannes 1:42).

[Kuva s. 15]

Tel Danin kivenpala

[Kuva s. 16, 17]

Assyrialainen seinäreliefi, joka kuvaa 2. Kuninkaiden kirjan 18:13, 14:ssä mainittua Lakisin piiritystä