Synnyin Romaniassa vuonna 1952. Äiti oli kastettu Jehovan todistaja, mutta hän ei ollut aktiivinen seurakunnassa emmekä käyneet kokouksissa. Lisäksi Romania oli kommunistinen maa, joten todistajien saarnaamistyö ja painotoiminta oli kielletty. Olin 36-vuotias enkä vielä tiennyt, kuka Jehova oli ja mitä Raamattu opetti. Mutta sitten vuonna 1988 tapahtui jotain, mikä muutti elämäni täysin.

Tarjous josta en voinut kieltäytyä

 Asuimme mieheni Istvánin kanssa Satu Maren kaupungissa, kun äiti tuli eräänä päivänä käymään. Hän sanoi olevansa menossa tätini luo ja ehdotti: ”Haluatko lähteä mukaan? Sen jälkeen voimme mennä yhdessä ostoksille.” Minulla ei ollut mitään sen kummempaa tekemistä, joten lähdin.

 Tätini luona oli meneillään Jehovan todistajien kokous, jossa oli paikalla kymmenkunta ihmistä. Sain tietää, että äidistä oli tullut jälleen aktiivinen ja innokas julistaja. Se mitä kuulin tuona aamuna, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

 Kokousta pitänyt veli nimeltä János tuli tervehtimään minua ohjelman jälkeen. Hän sanoi: ”Huomasin, että keskityit ohjelmaan tarkasti. Piditkö siitä, mitä kuulit?” Vastasin, etten ollut koskaan käynyt tällaisessa kokouksessa, ja sanoin tulevani mielelläni uudestaan. Hän kysyi: ”Haluaisitko tutkia Raamattua?” Se oli tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Olin varma, että Jumala oli tuonut minut näiden ihmisten luo.

 Seuraavana päivänä János esitteli minulle Idan, ja tämä alkoi tutkia Raamattua kanssani. Minua jännitti, miten István reagoisi, kun hän saisi tietää tästä. Yritin monta kertaa ottaa asian puheeksi, mutta hän ei halunnut kuunnella. Tiesin, ettei hän pitänyt siitä, mitä tein.

 Päätin kuitenkin jatkaa tutkimista ja kävin kasteella elokuussa 1989. Neljä kuukautta myöhemmin Romanian kommunistihallinto kaatui ja sen johtaja teloitettiin.

Vastustus lisääntyy

 Hallituksen vaihtuminen toi Jehovan todistajille lisää vapautta, ja saimme pitää kokouksia ja käydä kentällä normaalisti. Tämä ei kuitenkaan helpottanut minun elämääni, sillä vastustus vain lisääntyi. István sanoi minulle: ”Minulle on aivan sama, mihin uskot, kunhan et mene ihmisten oville.”

 En tietenkään lakannut käymästä kentällä (Apostolien teot 4:20). Yritin vain olla mahdollisimman varovainen. Yhtenä päivänä, kun olin ovelta ovelle -työssä, mieheni ystävät kuitenkin näkivät minut ja kertoivat siitä hänelle. Kun palasin kotiin, hän huusi minulle: ”Olet häpeäksi minulle ja koko meidän perheelle!” Hän laittoi veitsen kurkulleni ja uhkasi tappaa minut, jos en lopettaisi kenttätyötä.

 Yritin selittää Istvánille, mistä on kyse, ja vakuutin hänelle, että rakastan häntä. Sain hänet rauhoittumaan, ja jonkin aikaa kaikki näytti olevan hyvin. Tilanne kuitenkin muuttui, kun kieltäydyin osallistumasta hänen lähisukulaisensa häihin, joihin sisältyi uskonnollinen seremonia. István raivostui jälleen, ja sen jälkeen hän alkoi puhua minulle inhottavasti.

 Mieheni käyttäytyi hyvin vihamielisesti, ja ikävä kyllä jouduin elämään tällaisessa ilmapiirissä 13 vuotta. Joskus hän uhkaili minua avioerolla. Välillä hän lukitsi ovet eikä päästänyt minua sisään. Toisinaan taas hän käski minun pakata laukut ja lähteä.

 Minun ei tarvinnut selviytyä noista erittäin ahdistavista tilanteista yksin. Rukoilin, että Jehova auttaisi minua pysymään tyynenä, ja tunsin, että hän tuki minua (Psalmit 55:22). Sain myös paljon apua seurakunnasta. Vanhimmat ja jotkut kokeneet sisaret kehottivat minua olemaan luovuttamatta. He muistuttivat minua siitä, että vaimo voi ”voittaa sanatta” miehensä, kun hän pysyy uskollisena Jehovalle (1. Pietarin kirje 3:1). Aikanaan minulle kävi juuri niin.

Käännekohta

 Vuonna 2001 István sai aivohalvauksen, ja hän menetti liikuntakykynsä. Hän oli kuukauden sairaalassa ja sen jälkeen vielä useita viikkoja kuntoutuksessa. Pysyin hänen vierellään koko tuon ajan, syötin häntä, juttelin hänelle ja varmistin, että hänellä oli kaikki tarvittava.

 Myös seurakunnan ystävät tulivat katsomaan Istvánia. Hän sai itse tuntea veljien ja sisarten rakkauden ja huolenpidon. Monet tarjosivat käytännön apua. Lisäksi vanhimmat olivat aina valmiita tukemaan ja lohduttamaan meitä.

 Ystävien käynnit koskettivat Istvánia, ja häntä alkoi hävettää se, miten hän oli kohdellut minua. Hän tajusi myös, että kukaan hänen omista ystävistään ei ollut käynyt katsomassa häntä. Niinpä kun hän pääsi sairaalasta kotiin, hän sanoi: ”Haluan alkaa tutkia Raamattua. Minusta tulee Jehovan todistaja.” Silloin kyyneleet tulvivat silmiini.

 Vuoden 2005 toukokuussa István kastettiin. Koska hän ei pystynyt kävelemään, veljet työnsivät hänet pyörätuolissa kastealtaalle, kantoivat hänet varovasti veteen ja kastoivat hänet. Hänestä tuli innokas julistaja. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun kävimme yhdessä kentällä. Tuntui uskomattomalta, että mies, joka oli kieltänyt minua kertomasta hyvää uutista, olikin nyt siinä vierelläni ja puhui siitä itse toisille.

 István rakasti Jehovaa koko sydämestään, tutki paljon ja opetteli ulkoa Raamatun jakeita. Hän keskusteli niistä mielellään veljien ja sisarten kanssa ja rohkaisi heitä.

 Mieheni terveys heikkeni edelleen. Muutaman lievemmän aivohalvauksen jälkeen hän menetti puhekykynsä ja joutui vuodepotilaaksi. Hän pysyi kuitenkin hengellisesti virkeänä. Hän luki ja tutki niin paljon kuin pystyi. Vaikka hän ei kyennyt puhumaan, hän rohkaisi ystäviä kommunikoimalla heidän kanssaan sähköisen laitteen avulla. Eräs veli sanoi: ”Istvánia on aina ilo nähdä. Noista vierailuista saa voimaa, ja niistä tulee hyvä mieli.”

 Ikävä kyllä mieheni kuoli joulukuussa 2015. Olin surun murtama, kun menetin hänet. Siitä huolimatta tunsin syvää mielenrauhaa. Istvánista oli tullut Jehovan ystävä kauan ennen kuolemaansa, ja se on minulle suuri ilonaihe. Hän ja äiti ovat nyt Jehovan muistissa. On ihanaa, että paratiisissa voimme olla jälleen yhdessä.

 Siitä on yli 35 vuotta, kun kävimme äidin kanssa tätini luona, enkä unohda sitä koskaan. Olen nyt vähän yli 70-vuotias ja palvelen vakituisena tienraivaajana. Se on mielestäni paras tapa kiittää Jehovaa kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt hyväkseni (Psalmit 116:12). Hänen avullaan kestin uskollisesti vastustusta, ja näin, että olosuhteet voivat muuttua. En olisi arvannut, että onnistuisin voittamaan mieheni sanatta.