Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

ELFRIEDE URBAN | ELÄMÄKERTA

Antoisa elämäni lähetystyössä

Antoisa elämäni lähetystyössä

Elämäni ensimmäiset vuodet olivat täynnä vastoinkäymisiä. Synnyin Tšekkoslovakiassa 11. joulukuuta vuonna 1939, vain kolme kuukautta sen jälkeen kun toinen maailmansota oli puhjennut. Kun olin vasta kaksiviikkoinen, äiti kuoli komplikaatioihin. Isä oli jo sitä ennen muuttanut työn perässä Saksaan. Onneksi isovanhempani ottivat minut kasvattaakseen. Siihen aikaan heillä oli vielä kotona omiakin lapsia, äidin kolme nuorempaa siskoa.

Isovanhempieni kanssa

 Sota päättyi vuonna 1945, mutta elämä oli edelleen kovaa. Koska olimme saksalaisia, meidät karkotettiin Tšekkoslovakiasta Saksaan, missä kaupungit olivat raunioina ja ihmiset rutiköyhiä. Elintarvikkeet olivat tiukasti säännösteltyjä, ja joskus tätini joutuivat jonottamaan läpi yön, jotta saisimme edes vähän ruokaa. Toisinaan taas kävimme metsässä poimimassa karhunvatukoita ja sieniä, jotka vaihdoimme leipään. Ihmiset olivat niin nälissään, että lemmikkejä alkoi kadota – niitä varastettiin ruoaksi. Usein menimme nukkumaan nälkäisinä.

Ensikosketus totuuteen

 Isovanhempani olivat katolilaisia, mutta Raamattua meillä ei ollut. Pappimme ei suostunut myymään Raamattua isoisälle, koska hänen mukaansa messu riittäisi tavalliselle kirkossakävijälle. Niinpä isoisän kysymykset Jumalasta jäivät vaille vastausta.

 Kun olin seitsemänvuotias, meille tuli käymään kaksi Jehovan todistajaa. Isoisällä oli kysymyksiä muun muassa kolminaisuudesta, helvetistä ja kuolleiden tilasta, ja he vastasivat niihin kaikkiin Raamatun avulla. Raamatun vastaukset olivat isoisän mielestä selkeitä ja tyhjentäviä, ja hän tajusi löytäneensä totuuden. Koko perheemme alkoi tämän jälkeen tutkia Raamattua erään todistajapariskunnan kanssa.

Asetan tavoitteeni jo nuorena

 Rakkaus Jehovaan alkoi kasvaa sydämessäni, vaikka olin vasta pikkutyttö. Minusta oli ihanaa lukea lähetystyöntekijöistä, jotka palvelivat Jehovaa kaukaisissa maissa. Mietin, millaista heidän elämänsä mahtoi olla ja minkähänlaista olisi kertoa Jehovasta ihmisille, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä.

Minä vähän ennen kuin asetin lähetystyön tavoitteekseni

 12-vuotiaana päätin, että haluan lähetystyöntekijäksi. Aloin tehdä työtä tuon tavoitteen eteen, ja ensimmäinen askel oli olla täysillä mukana kenttäpalveluksessa. Sitten 12. joulukuuta 1954 menin kasteelle, ja aikanaan aloitin tienraivauksen. Olin nyt lähempänä tavoitteeni saavuttamista!

 Tiesin, että minun pitäisi osata englantia, jos halusin päästä lähetyskoulu Gileadiin, joten ryhdyin opiskelemaan sitä oikein tosissani. Saksassa oli tuolloin amerikkalaissotilaita, ja keksin, että minähän voisin harjoitella englannin puhumista heidän kanssaan. Kerran astelin erään sotilaan luo ja ilmoitin: ”Minä olen Kristus.” Hän tuijotti minua hetken ja vastasi sitten ystävällisesti: ”Halusit varmaan sanoa, että olet kristitty.” Englantini ei tainnut sittenkään olla ihan niin sujuvaa kuin olin luullut.

 Parikymppisenä muutin Englantiin. Olin siellä aamupäivisin lapsenvahtina eräässä todistajaperheessä, ja iltapäivisin tein ovelta ovelle -työtä. Kenttäpalvelus antoi loistavan tilaisuuden harjoitella englannin puhumista. Vuoden jälkeen kielitaitoni oli kehittynyt huomattavasti.

 Palasin Saksaan, ja lokakuussa 1966 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi Mechernichiin. Alueella vastaanotto oli yhtä hyytävä kuin sääkin. Kukaan ei pyytänyt meitä sisään, vaikka ulkona olisi ollut miten kylmä. Rukoilin usein Jehovaa: ”Jos joskus pääsen lähetystyöhön, niin ole kiltti ja lähetä minut jonnekin lämpimään.”

Saavutan tavoitteeni

 Olin ollut erikoistienraivaajana vasta muutaman kuukauden, kun Jehova teki unelmistani totta. Sain kutsun Gilead-koulun 44. kurssille, ja valmistuin 10. syyskuuta 1967. Minut lähetettiin kauniiseen ja trooppiseen Keski-Amerikan maahan, Nicaraguaan! Kun minä ja kolme lähetystyötoveriani saavuimme maahan, lähetystyöntekijät, jotka olivat jo siellä, ottivat meidän avosylin vastaan. Minusta tuntui samalta kuin Paavalista, joka ”kiitti Jumalaa ja rohkaistui”, kun veljet tulivat häntä vastaan (Apostolien teot 28:15).

Gilead-koulussa opiskelutovereideni Francis ja Margaret Shipleyn kanssa (minä vasemmalla)

 Minut määrättiin rauhalliseen pikkukaupunkiin, Leóniin. Päätin, että opettelisin espanjan kielen mahdollisimman nopeasti. Opiskelu oli kuitenkin takkuista siitä huolimatta, että pänttäsin 11 tuntia päivässä kahden kuukauden ajan.

 Muistan, kun kerran kentällä eräs ovenavaaja tarjosi minulle hedelmäjuomaa eli nicaragualaisittain frescoa. Vastasin, että juon vain ”puhdistettua vettä” – tai niin ainakin kuvittelin vastanneeni. Nainen oli selvästi ihmeissään. Vasta muutaman päivän kuluttua minulle selvisi, että olin sanonut juovani ainoastaan ”pyhää vettä”. Onneksi espanjan kielen taitoni parani ajan myötä.

Minä ja Marguerite, joka oli lähetystyötoverini 17 vuotta

 Pidin usein raamatuntutkisteluja kokonaisille perheille. Minusta oli ihanaa, että Leónissa tuntui niin turvalliselta, että saatoin pitää tutkisteluja iltaisin – joskus jopa kymmeneen asti. Tunsin melkein kaikki kaupungin asukkaat nimeltä. Ystävälliset naapurit tervehtivät minua kotimatkalla, ja saatoin jäädä juttelemaan heidän kanssaan, kun he istuskelivat ulkona keinutuoleissaan ja nauttivat viileästä illasta.

 Leónissa sain auttaa monia oppimaan totuuden. Yksi heistä oli kahdeksan pikkupojan äiti, Nubia. Tutkin hänen kanssaan siihen asti kun sain aluemääräyksen Managuaan vuonna 1976. Yhteytemme katkesi, enkä nähnyt Nubiaa ja hänen lapsiaan 18 vuoteen. Kun sitten kerran menin käymään Leónissa konventissa, väliajalla minut saartoi joukko nuoria miehiä. Ne olivat Nubian pojat! Olin niin onnellinen, että Nubia oli onnistunut juurruttamaan totuuden lastensa sydämeen.

Lähetystyössä levottomuuksien keskellä

 1970-luvun loppupuolella Nicaraguan poliittinen ilmapiiri alkoi olla levoton. Jatkoimme kenttäpalvelusta parhaamme mukaan. Määräalueellani Masayassa, joka sijaitsee pääkaupungin eteläpuolella, oli usein äänekkäitä protesteja ja väkivaltaisia mellakoita. Yhtenä iltana kesken kokouksen jouduimme heittäytymään valtakunnansalin lattialle, koska sandinistit ja hallituksen joukot alkoivat tulittaa toisiaan. a

 Kerran kentällä ollessani osuin paikalle, kun naamioitunut sandinisti ampui sotilasta. Yritin sännätä pakoon, mutta naamiomiehiä ilmaantui vain lisää. Juoksin kulman taakse, mutta pakotietä ei ollut. Yhtäkkiä luoteja alkoi sataa taivaaltakin, armeijan helikoptereista. Juuri silloin vieressäni avautui ovi, ja joku mies kiskaisi minut sisään. Minusta tuntui, että Jehova pelasti minut.

Karkotus Nicaraguasta

 Olin Masayassa 20. maaliskuuta 1982 asti. Se oli päivä, jota en koskaan unohda. Minä ja viisi muuta lähetystyöntekijää olimme juuri aloittelemassa aamiaista, kun lähetyskodin takapihalle ilmestyi sandinistisissejä rynnäkkökivääreineen. He tunkeutuivat sisään, ja yksi heistä ilmoitti tiukasti: ”Pakatkaa tavaranne, yksi laukku per henkilö! Tunnin päästä on lähtö!”

 Sissisotilaat veivät meidät eräälle tilalle, jossa meitä pidettiin vankeina useita tunteja. Sitten neljä meistä laitettiin bussiin. Meidät vietiin Costa Rican rajalle ja karkotettiin maasta. Ajan mittaan Nicaraguasta karkotettiin yhteensä 21 lähetystyöntekijää.

 Costa Ricassa veljet ottivat meidät vastaan, ja seuraavana päivänä saavuimme San Joséssa sijainneeseen haaratoimistoon. Emme ehtineet viipyä siellä pitkään, vaan reilun viikon päästä kahdeksan meistä oli jo matkalla uudelle määräalueellemme Hondurasiin.

Palvelusta Hondurasissa

 Minut lähetettiin Hondurasissa Tegucigalpaan. Palvelin siellä 33 vuotta, ja tuona aikana seurakuntien määrä kasvoi yhdestä kahdeksaan. Väkivaltarikollisuus kuitenkin lisääntyi alueella, ja minutkin ryöstettiin useaan otteeseen. Lisäksi jengiläiset vaativat minulta rahaa, mutta minä yleensä vastasin heille: ”Minulla on jotain paljon arvokkaampaa.” Sitten ojensin heille joko lehden tai traktaatin, ja joka kerta minut päästettiin menemään.

 Suurin osa Tegucigalpan asukkaista oli kuitenkin ystävällisiä ja rauhantahtoisia, ja joillekin sain opettaa totuuden. Tutkin Raamattua muun muassa erään Betty-nimisen naisen kanssa. Hän vaikutti edistyvän hyvin, kunnes yhtenä päivänä hän ilmoitti minulle liittyvänsä evankeliseen kirkkoon. Olin tietenkin pettynyt, mutta sitten kaksi vuotta myöhemmin Betty lähti kirkosta ja jatkoi tutkimista kanssani. Hän kertoi kaivanneensa todistajien osoittamaa aitoa rakkautta (Johannes 13:34, 35). Hän sanoi: ”Te otatte lämpimästi vastaan ihan kaikki – niin rikkaat kuin köyhätkin. Te olette erilaisia kuin muut.” Aikanaan Betty meni kasteelle.

 Lähetyskoti Tegucigalpassa suljettiin vuonna 2014, minkä jälkeen sain uuden aluemääräyksen Panamaan. Asun täällä lähetyskodissa neljän muun kokeneen lähetystyöntekijän kanssa.

Hengellisten tavoitteiden saavuttaminen tekee onnelliseksi

 Olen nyt ollut noin 55 vuotta lähetystyössä. Hiljattain olen joutunut vähän hidastamaan vauhtia terveysongelmien takia. Tästä huolimatta Jehova on auttanut minua pysymään aktiivisena opetustyössä.

 Olisin toki voinut käyttää elämäni johonkin muuhunkin, mutta silloin en olisi päässyt kokemaan kaikkia niitä hienoja asioita, joita Jehova on minulle antanut. Olen saanut opettaa totuuden yli 50 ihmiselle, ja minulla on paljon muitakin ystäviä. Lisäksi Saksassa asustelee Steffi-tätini, joka on minulle tärkeä ja rakas.

 Vaikka olen pysynyt koko ikäni naimattomana, en silti tunne oloani yksinäiseksi. Jehova on koko ajan ollut vierelläni, ja olen vuosien varrella saanut monia hyviä ystäviä. Yksi heistä on Marguerite Foster, joka oli lähetystyötoverini 17 vuoden ajan. Meillä on paljon yhteisiä muistoja, ja olemme edelleen läheisiä. (Sananlaskut 18:24.)

 Suurin ilonaiheeni on se, että olen voinut käyttää elämäni parhaalla mahdollisella tavalla ja antaa kaikkeni Jehovan palveluksessa. Lapsuuden unelmastani tuli totta, ja olen saanut kokea matkan varrella vaikka mitä. Elämäni on ollut onnellista, ja odotan, että saan palvella Jehovaa läpi ikuisuuden.

a Sandinistien kansallinen vapautusrintama (FSLN) sai suosiota Nicaraguassa 1970-luvun loppupuolella, ja aikanaan se syrjäytti hallitsijasuvun, joka oli ollut vallassa yli 40 vuotta.