Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI MAALISKUU 2013

 ELÄMÄKERTA

”Näin, mutta en voinut ymmärtää”

”Näin, mutta en voinut ymmärtää”

Olin kaksivuotias vuonna 1975, kun äiti alkoi aavistella, että jotain oli vialla. Ollessani äidin sylissä eräältä ystävältä putosi lattialle painava esine ja kuului kova kolahdus, mutta minä en edes säpsähtänyt. Kolmivuotiaana en ollut oppinut vielä puhumaan. Sitten perheeni kuuli lääkäreiltä järkyttävän uutisen: olin täysin kuuro.

Vanhempani erosivat, kun olin aivan pieni, ja äiti joutui yksin kasvattamaan minut ja vanhemmat sisarukseni – kaksi veljeä ja yhden siskon. Tuohon aikaan kuurot lapset eivät kotimaassani Ranskassa saaneet samanlaista koulutusta kuin nykyään, ja opetusmetodit tuottivat joskus paljon kärsimystä. Minulla on kuitenkin ollut lapsesta saakka eräs etu, jota monilla kuuroilla ei ole.

Viisivuotiaana.

Monet pedagogit olivat pitkään sitä mieltä, että kuurojen lasten oli opittava puhumaan ja lukemaan huulilta. Ranskassa viittominen olikin kouluissa ehdottomasti kielletty. Tämän vuoksi joidenkin lasten kädet jopa sidottiin selän taakse oppituntien ajaksi.

Lapsena jouduin olemaan monta tuntia viikossa puheterapiassa. Minut pakotettiin leuasta tai päästä pidellen tuottamaan yhä uudelleen äänteitä, joita en voinut kuulla. En pystynyt kommunikoimaan toisten lasten kanssa. Nuo vuodet olivat hyvin tuskallisia.

Kuuden vanhana minut lähetettiin erityiskouluun, jossa tapasin ensi kertaa toisia kuuroja lapsia. Sielläkin viittomakielen käyttö oli kielletty, ja jos viitoimme luokassa, meitä saatettiin näpäyttää sormille tai tukistaa. Kaikesta huolimatta viitoimme salaa käyttäen itse keksimiämme merkkejä. Viimeinkin kykenin viestimään toisten lasten kanssa. Näin kului neljä onnellista vuotta.

Kymmenvuotiaana minut siirrettiin kuulevien lasten kouluun. Se oli hirvittävä isku. Luulin, että kaikki muut kuurot lapset olivat kuolleet ja minä olin koko maailmassa ainoa, joka oli jäänyt eloon. Perheeni ei ollut opetellut viittomakieltä eikä antanut minun olla toisten kuurojen lasten seurassa, koska lääkärit olivat antaneet sellaisen neuvon sen pelosta, että unohtaisin puheterapiassa oppimani asiat. Muistan vieläkin erään korvalääkärillä käynnin. Kun näin pöydällä viittomakielisen kirjan, jonka kannessa oli kuvia, ja ilmaisin haluavani sen, lääkäri pani sen kiireesti piiloon. *

 ENSIMMÄISET TOTUUDEN SIEMENET

Äiti yritti kasvattaa meidät lapset kristillisten periaatteiden mukaan ja vei meitä Mérignacissa Bordeaux’n lähellä toimivan Jehovan todistajien seurakunnan kokouksiin. Lapsena en ymmärtänyt niistä paljon mitään. Jotkut seurakunnan jäsenet kuitenkin istuivat vuorotellen vieressäni ja kirjoittivat paperille, mitä lavalla sanottiin. Heidän rakkautensa ja kiinnostuksensa koskettivat minua. Kotona äiti tutki kanssani Raamattua, mutten koskaan täysin ymmärtänyt, mistä oli kyse. Minusta tuntui hieman samalta kuin profeetta Danielista, joka saatuaan enkeliltä profetian sanoi: ”Minä kuulin, mutta en voinut ymmärtää.” (Daniel 12:8.) Minä puolestani ”näin, mutta en voinut ymmärtää”.

Joka tapauksessa Raamatun perustotuudet juurtuivat vähitellen sydämeeni. Pidin suuressa arvossa sitä, minkä ymmärsin kirkkaasti, ja yritin soveltaa sitä elämääni. Opin myös tarkkailemalla toisten käytöstä. Raamattu esimerkiksi kehottaa olemaan kärsivällinen (Jaakobin kirje 5:7, 8). Tuo sana ei merkinnyt minulle kovinkaan paljon, mutta kun näin uskonveljieni ilmaisevan kärsivällisyyttä, opin ymmärtämään, mitä se on. Kristillisestä seurakunnasta on tosiaan ollut minulle valtavasti apua.

SYVÄ PETTYMYS JA ILOINEN YLLÄTYS

Stéphane auttoi minua ymmärtämään Raamattua.

Teini-ikäisenä näin kerran kadulla kuuroja nuoria, jotka viittoivat toisilleen. Aloin viettää aikaa heidän kanssaan salaa ja opin ranskalaista viittomakieltä. Kävin edelleen seurakunnan kokouksissa, ja niissä nuori veli nimeltä Stéphane otti minut siipiensä suojiin. Hän ponnisteli kovasti voidakseen viestiä kanssani, ja hänestä tuli minulle hyvin läheinen. Minua odotti kuitenkin syvä pettymys: Stéphane joutui vankilaan aseistakieltäytymisen vuoksi. Olin musertunut. Stéphanen lähdettyä lannistuin tyystin ja lakkasin melkein kokonaan käymästä kokouksissa.

Yksitoista kuukautta myöhemmin Stéphane pääsi vapaaksi ja palasi kotiin. En ollut uskoa silmiäni, kun hän alkoi kommunikoida kanssani viittomakielellä. Mitä oli tapahtunut? Hän oli opiskellut sitä vankilassa. Katsellessani hänen kädenliikkeitään ja ilmeitään innostukseni vain kasvoi, kun tajusin, mitä kaikkea tämä merkitsisi minulle.

RAAMATUN TOTUUS AVAUTUU VIIMEINKIN

Stéphane alkoi tutkia kanssani Raamattua. Siitä lähtien oppimani Raamatun totuuden palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen. Lapsena mielipuuhaani oli ollut katsoa raamatullisten julkaisujemme kuvia ja tutkia niissä olevia henkilöitä ja pieniä yksityiskohtia, niin että kertomukset painuivat mieleeni. Tiesin jotain Abrahamista ja hänen ”siemenestään” sekä ”suuresta joukosta”, mutta vasta kun minulle selitettiin tällaiset käsitteet viittomakielellä, tajusin niiden todellisen merkityksen (1. Mooseksen kirja 22:15–18; Ilmestys 7:9). Olin selvästikin löytänyt oman kieleni, sydämeni kielen.

Nyt kun pystyin ymmärtämään, mitä kokouksissa sanottiin, opetus kosketti sydäntäni ja tiedonjanoni kasvoi. Stéphanen avulla opin Raamatusta yhä enemmän, ja vuonna 1992 vihin elämäni Jehova Jumalalle ja minut kastettiin. Edistymisestä huolimatta olin edelleen ujo ja sulkeutunut, koska en ollut lapsena pystynyt kommunikoimaan toisten kanssa.

TAISTELU ARKUUTTA VASTAAN

Myöhemmin pieni kuurojen ryhmämme yhdistettiin Bordeaux’n esikaupungissa Pessacissa toimivaan seurakuntaan, ja siitä oli paljon hyötyä. Hengellinen edistymiseni jatkui.  Vaikka kommunikointi tuotti minulle yhä vaikeuksia, kuulevat ystäväni pitivät tarkoin huolen siitä, että ymmärsin kaiken. Eräs aviopari, Gilles ja Elodie, näki erityisen paljon vaivaa voidakseen viestiä kanssani. He pyysivät minut usein syömään tai kahville kokouksen jälkeen, ja meistä tuli hyvät ystävät. On suuri ilo olla sellaisten ihmisten joukossa, jotka jäljittelevät Jumalaa ilmaisemalla rakkautta!

Vaimoni Vanessa on minulle suureksi avuksi.

Tuossa seurakunnassa tapasin viehättävän sisaren Vanessan. Hänen herkkyytensä ja oikeudentuntonsa vetosivat minuun. Hän ei pitänyt kuurouttani esteenä vaan elämäänsä rikastuttavana kokemuksena. Hän valloitti sydämeni, ja menimme naimisiin vuonna 2005. Kommunikointi ei ole vahvimpia puoliani, mutta Vanessa on auttanut minua taistelemaan arkuutta vastaan ja avautumaan. Hän tukee minua suurenmoisella tavalla huolehtiessani vastuutehtävistäni.

UUSI LAHJA JEHOVALTA

Samana vuonna, jona menimme naimisiin, minut kutsuttiin kuukaudeksi Louviers’ssa sijaitsevaan Jehovan todistajien haaratoimistoon saamaan koulutusta käännöstyöhön. Siellä oli tehty kovasti työtä ranskalaisella viittomakielellä valmistettavien DVD-julkaisujen hyväksi, mutta koska tehtävää oli vielä paljon, osastolla tarvittiin vahvistusta. Siksi minut pyydettiin mukaan käännöstiimiin.

Pidän raamatullista puhetta ranskalaisella viittomakielellä.

Vanessa ja minä ajattelimme kumpikin, että mahdollisuus palvella haaratoimistossa oli minulle suuri etuoikeus ja lahja Jehova Jumalalta, mutta täytyy myöntää, että olimme myös hieman huolissamme. Miten viittomakielisen ryhmämme kävisi? Mitä tekisimme kodillemme? Löytäisikö Vanessa työtä haaratoimiston läheltä? Jehova ratkaisi ihmeellisellä tavalla kaikki ongelmat. Tunsin selvästi hänen rakkautensa meitä ja kuuroja kohtaan.

RAKKAUDELLISEN VELJESSEURAN TUKI

Käännöstyössä näen entistä selvemmin, miten paljon kuurojen hengellisyyden hyväksi tehdään työtä. Suureksi ilokseni monet kuulevat työtoverit yrittävät viestiä kanssani opettelemalla muutaman viittoman ja käyttämällä niitä. Se lämmittää sydäntäni. En tunne itseäni ulkopuoliseksi, päinvastoin. Kaikki nuo rakkaudenosoitukset todistavat Jehovan kansan keskuudessa vallitsevasta poikkeuksellisesta ykseydestä (Psalmit 133:1).

Työssä haaratoimiston käännösosastolla.

Jehova on huolehtinut kristillisen seurakunnan välityksellä siitä, että joku on aina ollut valmiina auttamaan minua, ja olen siitä kiitollinen. Arvostan myös sitä, että olen omalta pieneltä osaltani saanut auttaa toisia kuuroja tuntemaan rakastavan Luojamme ja pääsemään lähemmäs häntä. Odotan aikaa, jolloin kommunikointia rajoittavat esteet poistuvat ja puhumme kaikki ”puhdasta kieltä” – totuutta Jehova Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan – osana yksimielistä ihmiskuntaa (Sefanja 3:9).

^ kpl 9 Viittomakielen käyttö kuurojen lasten opetuksessa sallittiin Ranskassa vasta vuonna 1991.