Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI JOULUKUU 2012

Löysin viimeinkin todellisen vapauden!

Löysin viimeinkin todellisen vapauden!

”Teitä ei kaipaa kukaan, joten te jäätte tänne”, sanoi vankilavirkailija nauraen ivallisesti. Elettiin vuotta 1950, ja toisesta maailmansodasta oli kulunut viitisen vuotta. Miten me, työteliäs ja rauhaa rakastava venäläisperhe, olimme joutuneet vangeiksi Pohjois-Koreaan?

PAPEREIDENI mukaan olen syntynyt vuonna 1924, ja syntymäpaikkani oli todennäköisesti Šmakovkan kylä Venäjän kaukoidässä lähellä Kiinan rajaa.

Syntymäpaikkani Šmakovkan kylä Primorskin alueella Venäjän kaukoidässä

Eräänä päivänä rosvot veivät isäni ja isoveljeni, eikä äiti nähnyt heitä enää koskaan. Hänen huolekseen jäi suuri lapsikatras, jolle ei tahtonut riittää edes ruokaa. Naapuri tarjoutui viemään meidät pienimmät ortodoksikirkon orpokotiin ja sanomaan, että äitimme oli hylännyt meidät.

Äiti suostui, koska muutoin olisimme luultavasti nääntyneet nälkään. Vaikka hänen ratkaisunsa painaa edelleen ahdistavana mieltäni, olen nyt hyvän matkaa yli 80-vuotiaana kiitollinen siitä, sillä se todennäköisesti pelasti henkemme.

Hääkuvamme vuodelta 1941

Vuonna 1941 muutin Koreaan ja menin siellä naimisiin lempeän venäläismiehen Ivanin kanssa. Lapsemme syntyivät Soulissa: tytär Olja vuonna 1942, poika Kolja vuonna 1945 ja toinen poika Žora vuonna 1948. Mieheni piti kauppaa, ja minä tein ompelutöitä. Koska Soul oli ollut japanilaisten miehittämä, lapset oppivat puhumaan japania, joskin kotikielenä meillä oli venäjä. Vuoteen 1950 saakka venäläisten, amerikkalaisten ja korealaisten yhteiselämä näytti sujuvan Soulissa ongelmitta, ja heitä kaikkia oli asiakkainamme.

Pohjoiskorealaisten vankina

Vuonna 1950 kaikki muuttui silmänräpäyksessä. Pohjois-Korean joukot valtasivat Soulin, emmekä päässeet pakoon, vaan meidät pidätettiin muiden ulkomaalaisten siviilien joukossa. Seuraavat kolme ja puoli vuotta meitä marssitettiin brittiläisten, venäläisten, amerikkalaisten ja ranskalaisten sotavankien mukana paikasta toiseen Pohjois-Koreassa. Meidät sijoitettiin milloin minkäkinlaiseen suojaan, ja pommitusten aikana yritimme vain jotenkin pysyä hengissä.

Välillä pääsimme majoittumaan taloihin, joissa oli lämmitys, ja saimme tarpeeksi ruokaa, mutta tavallisesti söimme vain hirssiä ja yövyimme kylmissä, hylätyissä rakennuksissa. Monet kuolivat vajaaravitsemuksen ja huonojen olojen vuoksi. Lasteni kärsimys sai minut suunniltani. Pohjois-Koreassa talvi tuli varhain, ja muistan, miten istuin tulen ääressä koko yön lämmittämässä kiviä, joita panin sitten nukkuvien lasteni alle.

Ilmojen lämmettyä jotkut kylien asukkaat opettivat meille, mitkä luonnonkasvit kelpasivat syötäväksi, ja niinpä aloimme etsiä vihreitä versoja, vadelmia, viinirypäleitä ja sieniä. Kyläläiset eivät selvästikään vihanneet meitä, vaan ahdinkomme herätti heissä sääliä. Opin pyydystämään sammakkoja niukan ruokavaliomme täydennykseksi. Oli sydäntä  särkevää kuunnella, kun lapset anelivat niitä alituisesti lisää.

Erään vuoden lokakuussa meidät määrättiin marssimaan kaupunkiin nimeltä Manp’o. Sairaita ja pikkulapsia varten toimitettaisiin härkävankkurit. Mieheni ja Olja lähtivät ryhmän mukana jalkapatikassa, mutta minä ja pojat jäimme huolestuneina odottamaan vankkureita, kunnes ne viimein usean päivän kuluttua saapuivat.

Sairaat pinottiin vankkureihin kuin viljalyhteet. Se oli kauhea näky! Pikku Žora selässäni yritin saada Koljan mahtumaan niiden kyytiin, mutta hän puhkesi itkuun ja huusi: ”Äiti, äiti, älä jätä minua yksin!”

Niinpä Kolja kävellä kipitti perässäni pieni nyrkki tiukasti kiinni hameenhelmassani. Tuon päiväkausia jatkuneen pahamaineisen marssin aikana monia vankeja ammuttiin, ja joukon hännillä parveilleet varikset nokkivat maahan jääneitä ruumiita. Lopulta näimme jälleen mieheni ja Oljan, ja halasimme kaikki toisiamme itkien. Valvoessani seuraavana yönä tulen ääressä olin levollisella mielellä, sillä nyt saatoin taas laittaa lämmitettyjä kiviä kaikkien lasteni alle.

Vuonna 1953 elämästä tuli jonkin verran helpompaa Pohjois- ja Etelä-Koreaa jakavan 38. leveyspiirin tuntumassa. Saimme puhtaat univormut ja kengät sekä leipää ja jopa makeisia. Pian vapautettiin britit, sitten ranskalaiset. Me emme kuitenkaan olleet minkään maan kansalaisia, joten viimeisten vankien lähdettyä jäimme yksin. Itkimme lohduttomina emmekä pystyneet edes syömään. Juuri tuolloin korealainen virkailija sanoi johdannossa mainitut julmat sanat.

Uusi elämä Yhdysvalloissa

Vain vähän myöhemmin meidät siirrettiin yllättäen demilitarisoidun vyöhykkeen toiselle puolelle Etelä-Koreaan.  Amerikkalaisten sotilasviranomaisten kuulusteltua meitä saimme luvan muuttaa Yhdysvaltoihin. Matkasimme laivalla San Franciscoon Kaliforniaan, missä saimme apua eräältä hyväntekeväisyysjärjestöltä. Myöhemmin muutimme Virginiaan, ja siellä asuvat tuttavat auttoivat meitä pääsemään jaloillemme. Lopulta muutimme Marylandiin ja aloitimme uuden elämän.

Yhdessä mieheni ja kahden lapsemme kanssa vuonna 1954

Hämmästelimme aivan yksinkertaisiakin asioita, kuten pölynimuria. Siirtolaisina teimme pitkiä työpäiviä, mutta oli surullista nähdä, että jotkut, jotka menestyivät uudessa kotimaassaan, käyttivät tulokkaita hyväkseen. Pian saapumisemme jälkeen muuan ortodoksipappi neuvoi meitä: ”Olette nyt Jumalan siunaamassa maassa. Jos haluatte päästä elämässä eteenpäin, älkää jääkö omienne pariin.” Minusta tämä oli järkyttävää ja hämmentävää. Eikö meidän pitäisi auttaa toinen toistamme?

Vuonna 1970 ovellemme tuli Bernie Battleman -niminen Jehovan todistaja, joka halusi puhua meille Raamatusta. Hän oli niin kuin me, luja ja suorapuheinen, ja juttelimme hänen kanssaan monta tuntia. Koska olin varttunut ortodoksien orpokodissa, osasin ulkoa kirkon opit. Mieleeni ei ollut kuitenkaan koskaan edes juolahtanut, että minulla voisi olla oma Raamattu! Bernie toi meille Raamatun ja sanoi: ”Tämä on teille, koska olette minulle rakkaita.” Hän myös tutustutti meidät valkovenäläiseen Beniin, venäjää puhuvaan todistajaan.

Ben ja hänen vaimonsa vastasivat Raamattua koskeviin kysymyksiini. Olin kuitenkin varma, että todistajat olivat vääristäneet sen pyhää tekstiä, ja erityisen närkästynyt olin siitä, että toisin kuin kirkossa opetettiin, heidän julkaisuissaan Marialla väitettiin olleen Jeesuksen lisäksi muitakin lapsia.

Soitin puolalaiselle ystävälleni ja pyysin häntä lukemaan minulle, mitä puolankielinen Raamattu sanoi Matteuksen 13:55, 56:ssa. Järkytyin kuullessani, että tuonkin käännöksen mukaan Jeesuksella oli nuorempia veljiä. Ystäväni pyysi myös Washingtonissa kongressin kirjastossa työskentelevää tuttavaansa tarkistamaan nuo jakeet kaikista siellä olevista raamatunkäännöksistä. Hän ilmoitti, että niissä jokaisessa sanottiin samalla tavalla: Jeesuksella oli sisaruksia!

 Minulla oli loputtomasti kysymyksiä. Miksi lapset kuolevat? Miksi on sotia? Miksi ihmiset eivät ymmärrä toisiaan silloinkaan, kun he puhuvat samaa kieltä? Raamatun vastaukset olivat sykähdyttäviä. Sain tietää, ettei Jumala tahdo ihmisten kärsivän. Olin suunniltani ilosta oppiessani, että näkisin jälleen läheiseni, jotka olivat saaneet surmansa eri konflikteissa. Jehovasta tuli minulle vähitellen todellinen.

Eräänä päivänä seisoin ikonien edessä rukoilemassa, että Jumala auttaisi syvästi ahdistunutta poikaani, joka oli juuri palannut Vietnamin sodasta. Yhtäkkiä tajusin, ettei minun pitäisi rukoilla ikoneita, vaan elävää Jumalaa Jehovaa. Hajotin ne kappaleiksi ja huomasin, että ne olivat vain värikästä tinapaperia. Olin ostanut ne kirkosta, mutta vielä samana iltana hankkiuduin niistä eroon.

Ei ollut helppoa irtautua kirkosta, jonka vaikutuspiirissä olin kasvanut, mutta arvostin nyt kaikkein eniten Raamatun opetuksia. Vuotta myöhemmin vein tyttäreni ja mieheni tapaamaan ortodoksipappia. Minulla oli monta sivua kysymyksiä, joiden alle olin merkinnyt muistiin raamatunkohtia. Lukiessani jakeita ääneen pappi pudisti päätään ja tokaisi: ”Te olette eksyksissä.” Hän kielsi meitä astumasta enää koskaan kynnyksensä yli.

Tuo käynti teki vaikutuksen lujatahtoiseen ja tiedonhaluiseen Oljaan. Hänkin alkoi tutkia Raamattua ja käydä kanssani todistajien kokouksissa. Minut kastettiin vuonna 1972 ja Olja vuotta myöhemmin.

Perheemme motto

Puutarhassani Marylandissa noin vuonna 1990

Mottonamme on ollut ”Unohda menneet, keskity nykyhetkeen”, emmekä siksi ole koskaan epäröineet tarttua johonkin uuteen asiaan, jos olemme uskoneet sen olevan oikein. Kun tyttäreni ja minä aloimme luoda suhdetta Jumalaan, halusimme kovasti mennä ihmisten luo kertomaan heille oppimastamme. Täytyy myöntää, että koska olen luonteeltani suorasukainen enkä liikoja tunteile, toisten oli toisinaan puututtava keskusteluun pehmentääkseen sanojani. Ajan mittaan opin kuitenkin puhumaan monien kansallisuudeltaan ja taustaltaan erilaisten ihmisten kanssa, jotka samoin kuin minä etsivät parempaa elämää.

Tyttäreni ja minä puhuimme vuosien mittaan usein siitä, että jos rautaesirippu joskus murtuisi, lähtisimme Venäjälle kertomaan kaltaisillemme ihmisille Jumalasta. Kun sitten niin kävi 1990-luvun alussa, Olja toteutti tuon unelman meidän kummankin puolesta. Hän muutti Venäjälle ja palveli siellä kokoaikaisena sananpalvelijana 14 vuotta. Hän tutki Raamattua monien kanssa ja oli myös kääntämässä raamatullista kirjallisuutta englannista venäjäksi Jehovan todistajien sikäläisessä haaratoimistossa.

Nykyään olen vuoteenomana, ja lapseni tekevät kaikkensa, jotta elämäni olisi mahdollisimman miellyttävää. Kiitän Jumalaa siitä, että vaikka elämäni alkupuolta varjostivat monet kärsimykset, löysin paremman elämän. Olen saanut nähdä, miten psalmi, jonka Daavid kirjoitti paimenena, on käynyt toteen: ”Runsasvetisille lepopaikoille hän [Jumala] minut ohjaa. Hän virvoittaa sieluni. Hän johdattaa minua vanhurskauden jälkiä nimensä tähden.” (Psalmit 23:2, 3.) *

^ kpl 29 Maria Kilin kuoli 1. maaliskuuta 2010, kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi.