Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI JOULUKUU 2012

 Kirje Beninistä

Miten ihmeessä tästä selvitään?

Miten ihmeessä tästä selvitään?

OLI tyypillinen aamu Länsi-Afrikassa: Ilmassa leijaili kiehuvien kastikkeiden ja riisin tuoksu, ja tiellä kulki naisia, jotka kantoivat päänsä päällä uskomattoman suuria kuormia. Iloinen nauru sekoittui kiihkeän kaupanteon ääniin. Vaikka päivä oli vasta valjennut, aurinko porotti jo täydeltä terältä.

Nähdessään minut, valkoihoisen ihmisen eli yovon, lapsilauma aloitti tavanomaisen laulu- ja tanssinumeronsa. Laulu alkoi sanoilla ”Yovo, yovo, bon soir”, ja lopuksi lapset pyysivät lahjaa kiitokseksi esityksestään. Yksi pojista ei laulanut. Jatkaessani matkaa hän seurasi minua ja ryhtyi elehtimään käsillään aivan kuin olisi käyttänyt viittomakieltä. Olin Yhdysvalloissa opetellut sormiaakkoset amerikkalaisella viittomakielellä, mutta Benin on ranskankielinen maa.

Onnistuin juuri ja juuri viittomaan nimeni kahdeksan kirjainta, ja pojan kasvoille kirposi hymy. Hän tarttui käteeni ja lähti viemään minua pitkin kapeita kujia, kunnes saavuimme hänen kotiinsa, tavalliseen kaksihuoneiseen betoniharkkotaloon. Koko perhe kokoontui ympärilleni ja alkoi viittoa. Mikä neuvoksi? Viitoin nimeni ja kirjoitin sitten paperille, että olin raamatullista opetusta antava lähetystyöntekijä ja että palaisin heidän luokseen. Jotkut kuulevat naapurit liittyivät seuraamme, ja kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi. ”Miten ihmeessä tästä selvitään?” päivittelin.

Kotiin palattuani ajattelin, että jossain oli varmasti joku, joka voisi kertoa noille ihmisille siitä Jumalan lupauksesta, että ”kuurojen korvat aukenevat” (Jesaja 35:5). Tein hieman tutkimustyötä ja sain selville, että tuoreen väestönlaskennan mukaan Beninissä oli 12 000 kuuroa tai huonokuuloista. Olin ällistynyt lukiessani, että kuurojen kouluissa käytettiin ranskalaisen viittomakielen sijasta amerikkalaista viittomakieltä. Oli vain kovin surullista, ettei yksikään täkäläinen Jehovan todistaja osannut sitä. Toivoin hartaasti, että joku viittomakielen taitoinen tulisi kaupunkiin auttamaan, ja kun puhuin siitä eräälle todistajalle, hän vastasi: ”Mutta sinähän olet täällä!” Hän oli oikeassa. Tilasin amerikkalaisen  viittomakielen itseopiskeluun tarkoitetun kirjan sekä tuolla kielellä julkaistuja Jehovan todistajien DVD-levyjä. Lisäksi rukouksiini vastattiin, kun muuan tuota kieltä hyvin osaava todistaja muutti Kamerunista Beniniin.

Kun sana opiskelustani levisi, minua pyydettiin käymään kuuron kilpimaalarin Bricen luona. Hänen palmunlehvistä tehty työpajansa oli kostean kuumassa ilmanalassa virkistävän viileä. Pensseleitä puhdistettaessa seinät olivat vuosien varrella muuttuneet iloisen kirjaviksi. Brice pyyhkäisi pölyt parin jakkaran päältä ja tuijotti minua odottaen, että aloittaisin. Syötin DVD-levyn kannettavaan soittimeeni, ja hän veti jakkaransa lähemmäs pientä näyttöruutua. ”Minä ymmärrän! Minä ymmärrän!” hän viittoi. Paikalle kerääntyi lapsia, ja he kurottivat kaulaansa nähdäkseen kuvan. Yksi lapsista ihmetteli: ”Miksi he katsovat elokuvaa ilman ääntä?”

Palatessani Bricen luo ihmisjoukko DVD-soittimen ympärillä oli kerta kerralta suurempi. Pian Brice ja jotkut muut alkoivat käydä kokouksissamme. Yrittäessäni tulkata heille ohjelmaa kielitaitoni parani. Sitä mukaa kuin kiinnostuneiden ryhmä kasvoi, minua tultiin jopa etsimään. Esimerkiksi kerran, kun väistelin tiellä harhailevia sikoja ja vuohia ja vanha autoni nitisi ja natisi osuessaan kuoppiin, takaosasta kuului yhtäkkiä kova pamaus. Ehdin jo ajatella, että auto oli taas hajonnut, mutta äänen aiheuttikin perässä juokseva kuuro mies, joka yritti kiinnittää huomioni niin kuin parhaiten pystyi – läimäyttämällä autoani.

Viittomakielisiä ryhmiä syntyi muihinkin kaupunkeihin. Kun vuotuiseen piirikonventtiimme järjestettiin ohjelmaa viittomakielellä, minua pyydettiin tulkkaamaan joitakin puheita. Astuessani lavalle ja odottaessani puhujan ensimmäisiä sanoja ajatukseni palasivat hetkeksi alkuaikoihini lähetystyössä, jolloin mietin usein, miten voisin olla täällä Afrikassa vielä enemmän hyödyksi. Kun katsoin yleisöä, tiesin saaneeni vastauksen: voin lähetystyöntekijänä keskittyä auttamaan kuuroja. Enää en kysy itseltäni: ”Miten ihmeessä tästä selvitään?”