Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) SYYSKUU 2015

 ELÄMÄKERTA

Jehovan siunaus on rikastuttanut elämääni

Jehovan siunaus on rikastuttanut elämääni

SYNNYIN vuonna 1927 pienessä Wakawin kaupungissa, joka sijaitsee Saskatchewanissa Kanadassa. Vanhemmillani oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, joten totuin jo nuoresta saakka tulemaan toimeen ihmisten kanssa.

Perheemme koki 1930-luvun ankaran lamakauden seuraukset. Emme olleet rikkaita, mutta saimme silti riittävästi ruokaa. Koska meillä oli lehmä sekä muutama kana, kananmunista, maidosta, kermasta, juustosta ja voista ei ollut puutetta. Kuten kuvitella saattaa, maatilalla riitti puuhaa kaikille perheemme jäsenille.

Minulla on monia onnellisia muistoja tuosta ajasta, ja mieleeni palaa esimerkiksi huoneen täyttävä ihana omenoiden tuoksu. Kun isä meni syksyisin kaupunkiin myymään maatilamme tuotteita, hän palasi usein mukanaan laatikollinen tuoreita omenoita. Miten ylelliseltä tuntuikaan, että saimme kaikki syödä mehukkaan omenan joka päivä!

PERHEEMME OPPII TOTUUDEN

Ollessani kuusivuotias vanhempani kuulivat totuudesta. Heidän ensimmäinen poikansa, Johnny, kuoli pian syntymänsä jälkeen. Isä ja äiti kysyivät järkyttyneinä paikalliselta papilta, missä Johnny oli. Hän vastasi, että koska Johnnya ei ollut kastettu, tämä ei ollut päässyt taivaaseen vaan oli limbuksessa. Pappi lisäsi, että hän rukoilisi Johnnylle vapautusta limbuksesta ja pääsyä taivaaseen, jos vanhempani maksaisivat hänelle. Miltä sinusta olisi tuntunut? Vanhempani olivat niin pettyneitä, että he eivät sen koommin puhuneet tälle papille. Silti he miettivät edelleen, mitä Johnnylle oli tapahtunut.

Eräänä päivänä äiti sai sattumalta käsiinsä Jehovan todistajien julkaiseman kirjasen Missä ovat kuolleet? Hän luki sen ahmimalla. Isän tullessa kotiin äiti sanoi innostuneena: ”Tiedän, missä Johnny on! Hän nukkuu parhaillaan, mutta tulee päivä, jolloin hän herää.” Samana iltana isä luki koko kirjasen. Vanhempiani lohdutti se Raamatun tieto, että kuolleet nukkuvat ja että tulevaisuudessa tapahtuu ylösnousemus (Saarn. 9:5, 10; Apt. 24:15).

Se mitä isä ja äiti oppivat, muutti elämämme paremmaksi ja toi sekä lohtua että onnellisuutta. He alkoivat tutkia Raamattua todistajien kanssa ja käydä kokouksissa Wakawin pienessä seurakunnassa, jossa useimmilla oli ukrainalainen tausta. Pian he osallistuivatkin saarnaamistyöhön.

Vähän näiden tapahtumien jälkeen muutimme Brittiläiseen Kolumbiaan, ja sikäläinen seurakunta otti meidät lämpimästi vastaan. Muistelen mielelläni, kuinka perheemme valmistautui sunnuntaikokouksissa käsiteltävään Vartiotorni-lehden aineistoon. Meissä kaikissa kehittyi syvä rakkaus Jehovaan ja Raamatun totuuteen. Saatoin nähdä, miten elämämme tuli rikkaammaksi ja miten Jehova siunasi meitä.

 Uskonkäsityksistämme kertominen toisille ei ollut tietenkään meille lapsille kovin helppoa. Paljon apua oli kuitenkin siitä, että usein valmistimme pikkusiskoni Evan kanssa kuukauden kenttäpalvelusesityksen ja esitimme sen näytteenä palveluskokouksessa. Tämä oli ujoille tytöille mahtava keino oppia puhumaan toisten kanssa Raamatusta. Olen hyvin kiitollinen siitä, miten meitä valmennettiin saarnaamaan!

Yksi lapsuutemme kohokohdista oli se, että saimme pitää kokoaikaisia palvelijoita luonamme. Oli mahtavaa, kun kierrosvalvojamme Jack Nathan vieraili seurakunnassamme ja asui meillä. * Hän ihastutti meitä lukuisilla tarinoillaan, ja hänen vilpitön kiitoksensa herätti meissä halun palvella Jehovaa uskollisesti.

Muistan ajatelleeni, että aikuisena haluan olla kuin veli Nathan. En tajunnut silloin, että hänen esimerkkinsä valmisti minua uraan kokoaikaisessa palveluksessa. Täyttäessäni 15 vuotta olin vakaasti päättänyt palvella Jehovaa. Eva ja minä kävimme kasteella vuonna 1942.

USKOAMME KOETELLAAN

Toisen maailmansodan aikana isänmaallisuuden ollessa huipussaan neiti Scott, joka oli erityisen suvaitsematon opettaja, erotti kaksi sisartani ja yhden veljeni koulusta. Syynä oli se, että he kieltäytyivät tervehtimästä lippua. Tämä opettaja otti yhteyttä minun opettajaani ja kehotti tätä erottamaan minutkin. Opettajani kuitenkin vastasi: ”Elämme vapaassa maassa, ja meillä on oikeus olla osallistumatta isänmaallisiin seremonioihin.” Neiti Scottin kovasta painostuksesta huolimatta opettajani lisäsi tiukasti: ”Tämä on päätökseni.”

Neiti Scott vastasi: ”Ei, se ei ole sinun päätöksesi. Teen sinusta valituksen, ellet erota Melitaa.” Opettajani selitti vanhemmilleni, että jos hän halusi pitää työnsä, hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin erottaa minut, vaikka se olikin hänen mielestään väärin. Saimme kuitenkin hankittua sellaista oppimateriaalia, jonka avulla pystyimme opiskelemaan kotona. Pian tämän jälkeen muutimme noin 30 kilometrin päähän, ja siellä meidät hyväksyttiin toiseen kouluun.

Vaikka sotavuodet toivat mukanaan kirjallisuuttamme koskevia kieltoja, teimme edelleen talosta taloon -työtä käyttäen Raamattua. Tämän ansiosta meistä tuli taitavia kertomaan Valtakunnan hyvää uutista suoraan Raamatusta. Se taas auttoi meitä kasvamaan hengellisesti, ja tunsimme Jehovan tukevan meitä.

KOKOAIKAISEEN PALVELUKSEEN

Minulla oli taipumuksia kampaamoalalle, ja sain jopa muutamia palkintoja.

Kun Eva ja minä saimme koulunkäyntimme päätökseen, aloitimme tienraivauksen. Hankin elatuksen ensin tavaratalon herkkuosastolla. Aikanaan kävin kuusi kuukautta kestävän kampaamokoulun, koska olin tehnyt mielelläni tuon alan töitä jo kotona. Työskentelin kampaamossa kaksi päivää viikossa ja myös opetin ammattia kaksi kertaa kuukaudessa. Siten elätin itseni kokoaikaisessa palveluksessa.

Vuonna 1955 halusin osallistua ”Voittoisan Valtakunnan” konventteihin New Yorkissa Yhdysvalloissa ja Nürnbergissä Saksassa. Ennen kuin lähdin New Yorkiin, tapasin kuitenkin veli Nathan Knorrin, joka palveli päätoimistossa. Hän ja hänen vaimonsa olivat läsnä konventissa  Vancouverissa Kanadassa. Heidän vierailunsa aikana minua pyydettiin laittamaan sisar Knorrin hiukset. Veli Knorr oli tyytyväinen lopputulokseen ja halusi tavata minut. Keskustellessamme kerroin hänelle, että olin aikeissa tulla New Yorkiin ennen Saksaan lähtöä. Hän kutsui minut työskentelemään Brooklynin Beteliin yhdeksäksi päiväksi.

Tuo matka muutti elämäni. New Yorkissa kohtasin nuoren veljen nimeltä Theodore (Ted) Jaracz. Tavattuamme hän yllätyksekseni kysyi minulta, olinko tienraivaaja. Vastasin, etten ollut. Ystävättäreni LaVonne kuuli sattumalta vastaukseni ja puuttui asiaan kertomalla, että kyllä minä olin. Ted oli ymmällään ja kysyi LaVonnelta: ”Kumpi tietää paremmin, sinä vai hän?” Selitin, että olin ollut tienraivaajana ja aioin taas aloittaa, kun palaisin konventeista.

MENEN NAIMISIIN HENGELLISEN MIEHEN KANSSA

Ted oli syntynyt Kentuckyssa Yhdysvalloissa vuonna 1925, ja hänet oli kastettu Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi 15-vuotiaana. Vaikka hän oli ainoa perheestään, joka oppi totuuden, hän aloitti vakituisen tienraivauksen kahden vuoden kuluttua kasteestaan. Siitä alkoi hänen melkein 67-vuotinen uransa kokoaikaisessa palveluksessa.

Heinäkuussa 1946 ollessaan 20 vuoden ikäinen Ted valmistui Vartiotornin raamattukoulun Gileadin seitsemänneltä kurssilta. Sen jälkeen hän palveli matkavalvojana Clevelandissa Ohiossa. Nelisen vuotta myöhemmin, vuonna 1951, hänet määrättiin haaratoimistonpalvelijaksi Australiaan.

Ted oli konventissa Nürnbergissä, ja vietimme jonkin verran aikaa yhdessä. Romanssi puhkesi kukkaan. Olin iloinen, että hänen tavoitteensa keskittyivät Jehovan kokosieluiseen palvelemiseen. Hän oli hyvin vakaumuksellinen ja suhtautui työhönsä vakavasti mutta oli luonteeltaan huomaavainen ja ystävällinen. Tunsin, että hän pani toisten edut omiensa edelle. Konventin jälkeen Ted meni takaisin Australiaan ja minä Vancouveriin. Pidimme silti yhteyttä kirjeitse.

Viiden Australiassa vietetyn vuoden jälkeen Ted palasi Yhdysvaltoihin ja tuli sitten tienraivaajaksi Vancouveriin. Olin onnellinen nähdessäni, kuinka paljon perheeni piti hänestä. Isoveljeni Michael suhtautui minuun hyvin suojelevasti ja ilmaisi usein huolensa, jos joku nuori veli osoitti kiinnostusta minua kohtaan. Michael kuitenkin kiintyi Tediin nopeasti ja sanoi: ”Melita, sinulla on tässä hyvä mies. Sinun on parasta kohdella häntä hyvin ja varoa päästämästä häntä käsistäsi.”

Mentyämme naimisiin vuonna 1956 vietimme monia onnellisia vuosia kokoaikaisessa palveluksessa.

Myös minä olin kiintynyt Tediin syvästi. Menimme naimisiin 10. joulukuuta 1956. Toimimme yhdessä tienraivaajina Vancouverissa ja sitten Kaliforniassa, kunnes meidät määrättiin kierrostyöhön Missouriin ja Arkansasiin. Niinä 18 vuotena, joina teimme matkatyötä monissa osissa Yhdysvaltoja, meillä oli eri koti joka viikko. Saimme hienoja kokemuksia palveluksessa ja vietimme monia iloisia hetkiä veljien ja sisarten parissa. Tämä enemmän kuin korvasi matkalaukkuelämään liittyvät epämukavuudet.

Arvostin Tedissä erityisesti sitä, että hän ei koskaan pitänyt suhdettaan Jehovaan itsestäänselvyytenä. Hänen silmissään oli ilo ja kunnia suorittaa pyhää palvelusta maailmankaikkeuden suurimmalle Persoonalle. Meistä oli ihanaa lukea ja tutkia Raamattua yhdessä. Ennen kuin menimme nukkumaan iltaisin, polvistuimme vuoteen viereen, ja hän rukoili puolestamme. Sitten pidimme erikseen omat rukouksemme. Tiesin aina, milloin  Tedin mieltä painoi jokin vakava asia, sillä hän nousi sängystä, polvistui uudelleen ja rukoili äänettömästi pitkän aikaa. Minusta oli ihailtavaa, että Ted halusi rukoilla Jehovaa niin suurten kuin pientenkin asioiden johdosta.

Kun olimme olleet naimisissa muutamia vuosia, Ted kertoi minulle aikovansa ottaa osaa muistonvieton vertauskuviin. ”Olen rukoillut hartaasti tämän asian vuoksi ollakseni ehdottoman varma, että toimin niin kuin Jehova haluaa”, hän sanoi. Minulle ei tullut täydellisenä yllätyksenä, että Ted oli voideltu Jumalan hengellä ja että hän tulisi lopulta palvelemaan taivaassa. Pidin kunnia-asiana tukea yhtä Kristuksen veljistä (Matt. 25:35–40).

UUSI PYHÄN PALVELUKSEN SARKA

Vuonna 1974 koimme suuren yllätyksen, kun Ted kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Aikanaan meitä pyydettiin palvelemaan Brooklynin Betelissä. Samalla kun Ted hoiti vastuitaan hallintoelimessä, minä työskentelin joko siivoojana tai kampaamossa.

Tedin työhön kuuluivat vierailut eri maiden haaratoimistoissa. Erityisesti häntä kiinnosti saarnaamistyön edistäminen maissa, jotka olivat rautaesiripun takana. Kerran ollessamme kauan kaivatulla lomalla Ruotsissa Ted sanoi minulle: ”Saarnaamistyö on kielletty Puolassa, ja haluaisin kovasti auttaa sikäläisiä veljiä.” Siispä hankimme viisumit ja matkustimme Puolaan. Ted tapasi joitakin työstämme vastuussa olevia veljiä, ja he menivät pitkälle kävelylle, jottei kukaan kuulisi heidän keskusteluaan. Veljet pitivät neljän päivän aikana hyvin intensiivisiä kokouksia, mutta nautin nähdessäni, kuinka tyytyväinen Ted oli saadessaan auttaa hengellistä perhettään.

Seuraavan kerran menimme Puolaan marraskuussa 1977. Frederick Franzilla, Daniel Sydlikillä ja Tedillä oli silloin ensimmäinen hallintoelimen jäsenten virallinen vierailu. Vaikka työmme oli vielä kiellettyä, nämä kolme hallintoelimen jäsentä saattoivat puhua valvojille, tienraivaajille ja kauan mukana olleille todistajille useissa kaupungeissa.

Ted yhdessä muiden kanssa oikeusministeriön edessä Moskovassa sen jälkeen kun työmme oli virallisesti rekisteröity.

Vuotta myöhemmin Milton Henschel ja Ted vierailivat Puolassa ja tapasivat viranomaisia, jotka olivat muuttumassa suvaitsevammiksi meitä ja työtämme kohtaan. Vuonna 1982 Puolan hallitus antoi veljillemme luvan pitää yksipäiväisiä konventteja. Seuraavana vuonna järjestettiin suurempia konventteja, useimmat vuokrasaleissa. Kiellon ollessa vielä voimassa vuonna 1985 meidän sallittiin pitää neljä konventtia isoilla stadioneilla. Sitten toukokuussa 1989, kun vieläkin suurempia konventteja suunniteltiin, Puolan hallitus myönsi Jehovan todistajille laillisen tunnustuksen. Vain harva tapahtuma toi Tedille enemmän iloa.

Piirikonventti Puolassa

 MITEN SELVIYTYÄ TERVEYSONGELMISTA?

Vuonna 2007 olimme matkalla Etelä-Afrikan haaratoimiston vihkiäisiin. Englannissa Tedillä oli verenpaineongelmia, ja lääkäri neuvoi häntä siirtämään matkaa. Tedin toivuttua palasimme Yhdysvaltoihin. Muutaman viikon kuluttua hän sai vakavan aivoinfarktin, ja hänen oikea puolensa halvaantui.

Tedin toipuminen oli hidasta, eikä hän aluksi pystynyt menemään toimistoonsa. Olimme kuitenkin kiitollisia, että hänen puhekykynsä säilyi normaalina. Rajoituksistaan huolimatta hän yritti pitää kiinni päiväohjelmastaan ja jopa osallistui hallintoelimen viikoittaisiin kokouksiin puhelimitse asuinhuoneestamme.

Ted arvosti suuresti laadukasta fysioterapiaa, jota hänelle annettiin Betelin sairasosastolla. Vähitellen hänen liikkumisensa palautui melkein ennalleen. Hän kykeni huolehtimaan joistakin teokraattisista tehtävistään ja onnistui aina säilyttämään ilonsa.

Kolmen vuoden kuluttua hän sai toisen aivoinfarktin ja kuoli rauhallisesti keskiviikkona 9. kesäkuuta 2010. Vaikka olin aina ymmärtänyt, että Tedin täytyi päättää maallinen vaelluksensa, hänen menettämisensä tuotti minulle sanoin kuvaamatonta tuskaa ja kaipaan häntä suunnattomasti. Kiitän silti Jehovaa päivittäin siitä, mitä pystyin tekemään Tedin hyväksi. Vietimme yhdessä yli 53 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Olen Jehovalle kiitollinen siitä, että Ted auttoi minua luomaan läheisemmän suhteen taivaalliseen Isääni. Epäilemättä hän tuntee nyt suurta iloa ja tyydytystä uudessa tehtävässään.

UUSIA HAASTEITA ELÄMÄSSÄ

Nautin kovasti työskentelemisestä ja toisten valmentamisesta Betelin kampaamossa.

Vietettyäni niin monta kiireistä ja onnellista vuotta aviomieheni kanssa minun ei ole ollut helppo sopeutua nykyisiin haasteisiin. Tedille ja minulle oli hyvin mieluista tavata vierailijoita Betelissä ja valtakunnansalillamme. Nyt kun rakas Ted ei enää ole täällä ja minä en ole yhtä vahva kuin ennen, seuranpitoni on rajallisempaa. Nautin kuitenkin saadessani olla rakkaiden veljien ja sisarten kanssa Betelissä sekä seurakunnassa. Betelin aikataulu on tiivis, mutta minulle tuottaa suurta iloa palvella Jumalaa tällä tavoin. Myöskään rakkauteni saarnaamistyöhön ei ole yhtään vähentynyt. Vaikka väsyn helposti enkä voi olla seisaallani pitkään, kadulla todistaminen ja raamatuntutkistelujen johtaminen tuovat minulle paljon tyydytystä.

Samalla kun näen paljon pahoja asioita tapahtuvan maailmassa, iloitsen siitä, että olen saanut palvella Jehovaa upean aviopuolison kanssa. Jehovan siunaus on todella rikastuttanut elämääni (Sananl. 10:22).

^ kpl 13 Jack Nathanin elämäkerta julkaistiin Vartiotornissa 1.9.1990 s. 10–14.