Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) TOUKOKUU 2015

 ELÄMÄKERTA

Ensi rakkauteni muistaminen on auttanut minua kestämään

Ensi rakkauteni muistaminen on auttanut minua kestämään

OLI alkukesä vuonna 1970. Makasin sängyssäni Valley Forgen yleissairaalassa Phoenixvillessa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Mieshoitaja kävi mittaamassa verenpaineeni puolen tunnin välein. Olin 20-vuotias sotilas, ja minulla oli vaarallinen infektio. Hoitaja, joka oli muutamaa vuotta vanhempi kuin minä, näytti huolestuneelta. Kun verenpaineeni aleni alenemistaan, sanoin: ”Et ole tainnut koskaan nähdä kenenkään kuolevan.” Hän valahti kalpeaksi ja vastasi: ”En ole.”

Siinä vaiheessa tulevaisuuteni näytti synkältä. Mutta miten olin päätynyt tuohon sairaalaan? Kerron nyt hieman elämästäni.

TUNTUMAA SOTAAN

Sairastuin toimiessani avustajana leikkaussalissa Vietnamin sodan aikana. Autoin mielelläni sairaita ja haavoittuneita, ja tavoitteeni oli edetä kirurgiksi. Saavuin Vietnamiin heinäkuussa 1969. Kaikkien uusien tulokkaiden tavoin sain aluksi viikon ajan toipua aikaerosta ja totutella paahtavaan kuumuuteen.

Pian sen jälkeen kun olin ilmoittautunut palvelukseen kirurgiseen sairaalaan Mekongin suistossa Dong Tamissa, sinne tuli monta helikopteria täynnä haavoittuneita ja kaatuneita. Olin hyvin isänmaallinen ja pidin työnteosta, joten halusin tarttua toimeen heti. Haavoittuneet vietiin valmistelun jälkeen kiireesti pieniin ilmastoituihin metallikontteihin, jotka toimivat leikkaussaleina. Tuossa ahtaudessa kirurgi, anestesiologi, instrumenttihoitaja ja valvova hoitaja yrittivät parhaansa mukaan pelastaa ihmishenkiä. Näin helikoptereissa suuria mustia pusseja, joita ei purettu muun lastin mukana. Minulle kerrottiin, että niissä oli sellaisten sotilaiden ruumiinosia, jotka olivat räjähtäneet kappaleiksi taistelussa. Tällä tavoin sain tuntumaa sotaan.

ETSIN JUMALAA

Nuorena sain jonkin verran tietoa Jehovan todistajien opettamasta totuudesta.

Nuorena sain jonkin verran tietoa Jehovan todistajien opettamasta totuudesta. Rakas äitini tutki Raamattua todistajien kanssa mutta ei edistynyt kasteeseen saakka. Nautin suuresti, kun sain olla kuunteluoppilaana äidin tutkistelussa.  Noihin aikoihin kuljimme isäpuoleni kanssa valtakunnansalin ohi ja kysyin häneltä, mikä paikka se oikein oli. Hän vastasi: ”Älä ikinä mene lähellekään noita ihmisiä!” Koska rakastin isäpuoltani ja luotin häneen, noudatin tätä neuvoa. Niinpä yhteyteni Jehovan todistajiin katkesi.

Palattuani Vietnamista kaipasin Jumalaa elämääni. Tuskalliset muistot olivat turruttaneet tunteeni. Minusta näytti, ettei kukaan todella ymmärtänyt, mitä Vietnamissa tapahtui. Muistan mielenosoittajien joskus sanoneen amerikkalaissotilaita lapsentappajiksi, koska kerrottiin, että sodassa surmattiin viattomia lapsia.

Tyydyttääkseni hengellisen nälkäni aloin käydä eri kirkkojen jumalanpalveluksissa. Olin aina rakastanut Jumalaa, mutta kirkoissa saamani kokemukset eivät vedonneet minuun. Viimein eräänä sunnuntaina helmikuussa 1971 menin Jehovan todistajien valtakunnansalille Delray Beachissa Floridassa.

Astuessani sisään esitelmä oli päättymässä, joten jäin sitä seuranneeseen Vartiotornin tutkisteluun. En muista, mitä aihetta tutkittiin, mutta mieleeni jäivät pienet lapset, jotka kääntelivät Raamattujensa sivuja etsiessään käsiteltäviä jakeita. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Kuuntelin hiljaa ja tein havaintoja. Kun olin lähdössä salilta, luokseni tuli noin 80-vuotias miellyttävä veli, Jim Gardner. Hänellä oli kädessään kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja hän tarjosi sitä minulle. Sovimme, että tapaisimme torstaiaamuna ja alkaisimme tutkia yhdessä Raamattua.

Sinä sunnuntaina minulla oli yövuoro. Työskentelin ensiavussa eräässä yksityissairaalassa Boca Ratonissa Floridassa. Vuoroni kesti yhdestätoista illalla seitsemään aamulla. Koska yö oli rauhallinen, pystyin lukemaan Totuus-kirjaa. Eräs vanhempi naishoitaja lähestyi minua, sieppasi kirjan kädestäni, katsoi kantta ja huudahti: ”Ei kai sinusta vain tule yksi heistä?” Tempaisin Totuus-kirjan takaisin ja sanoin: ”Taitaapa tullakin – tosin olen vasta kirjan puolivälissä!” Hän jätti minut rauhaan, ja sain kirjan luettua tuona samana yönä.

Minulle johti raamatuntutkistelua Jim Gardner, voideltu veli joka oli tuntenut Charles Taze Russellin.

Aloittaessamme raamatuntutkistelua veli Gardnerin kanssa kysyin ensiksi, mitä tutkisimme. Hän vastasi: ”Sitä kirjaa, jonka annoin sinulle.” Kerroin, että olin jo lukenut sen. Veli Gardner sanoi ystävällisesti: ”Katsotaanpa nyt kuitenkin tätä ensimmäistä lukua.” Olin ihmeissäni siitä, miten paljon minulta oli jäänyt epäselväksi. Hän pyysi minua etsimään monia raamatunkohtia omasta Kuningas Jaakon käännöksestäni, jossa Jeesuksen sanat oli painettu punaisella. Sain viimeinkin tietoa tosi Jumalasta Jehovasta. Tuona aamuna veli Gardner, jota kutsuin vain Jimiksi, tutki kanssani kolme lukua Totuus-kirjasta. Siitä lähtien tutkimme kolme lukua joka torstaiaamu. Pidin noista tutkisteluista kovasti.  Oli suuri etuoikeus saada opetusta voidellulta veljeltä, joka oli tuntenut Charles Taze Russellin.

Muutaman viikon kuluttua minut hyväksyttiin hyvän uutisen julistajaksi. Talosta taloon -palvelus ja monet muut asiat jännittivät minua, mutta sain apua Jimiltä (Apt. 20:20). Kun hän työskenteli rinnallani, opin nauttimaan saarnaamistyöstä. Pidän edelleen sananpalvelusta suurimpana etuoikeutenani. Miten hienoa onkaan toimia Jumalan työtoverina! (1. Kor. 3:9.)

ENSI RAKKAUTENI JEHOVAAN

Haluaisin nyt kertoa hyvin henkilökohtaisesta asiasta, nimittäin ensi rakkaudestani Jehovaan (Ilm. 2:4). Tuo rakkaus on auttanut minua selviytymään tuskallisista sotamuistoista ja monista muista koettelemuksista (Jes. 65:17).

Rakkauteni Jehovaan on auttanut minua selviytymään tuskallisista sotamuistoista ja monista muista koettelemuksista.

Minut kastettiin heinäkuussa 1971 ”Jumalan nimi” -piirikonventissa Yankee-stadionilla.

Mieleeni on jäänyt eräs erityinen päivä keväältä 1971. Minut oli hiljattain häädetty huoneistosta, jossa vanhempani olivat antaneet minun asua. Isäpuoleni ei aikonut suvaita omistamissaan tiloissa Jehovan todistajaa. Varani olivat noihin aikoihin vähissä. Sain palkkaa sairaalasta kahden viikon välein, ja olin juuri käyttänyt suurimman osan siitä siisteihin vaatteisiin, jotta voisin käydä palveluksessa ja edustaa Jehovaa asianmukaisesti. Minulla oli jonkin verran säästöjä, mutta ne olivat pankissa Michiganin osavaltiossa, missä olin varttunut. Niinpä jouduin muutamia päiviä asumaan autossani. Ajoin parran ja peseydyin huoltoasemien vessoissa.

Autossa asuessani saavuin kerran valtakunnansalille pari tuntia ennen ryhmän kenttäpalveluskokousta. Työvuoroni sairaalassa oli juuri päättynyt. Kun istuin salin takana, missä kukaan ei nähnyt minua, mieleeni alkoi vyöryä  tuskallisia muistoja Vietnamista: näin jälleen silmissäni veren ja haistoin palaneen ihmislihan käryn. Saatoin elävästi kuulla ja nähdä nuorten miesten kyselevän epätoivoissaan, selviäisivätkö he hengissä. Tiesin, että he kuolisivat, mutta yritin parhaani mukaan lohduttaa heitä ja olla paljastamatta totuutta katseellani. Siinä istuessani jouduin tunnekuohun valtaan.

Olen tehnyt parhaani, jotten varsinkaan koettelemusten ja vaikeuksien aikoina menettäisi ensi rakkauttani Jehovaan.

Rukoilin kyynelten valuessa pitkin poskiani (Ps. 56:8). Aloin ajatella vakavasti ylösnousemustoivoa. Silloin minulle valkeni, että ylösnousemuksen välityksellä Jehova Jumala korjaa verenvuodatuksen aiheuttamat vahingot ja hyvittää kaiken tunneperäisen tuskan, jota minä ja muut olemme kokeneet. Hän palauttaa nuo nuoret miehet jälleen eloon, ja he saavat mahdollisuuden oppia totuuden hänestä. (Apt. 24:15.) Sydämeni oli pakahtua Jehovaa kohtaan tuntemastani rakkaudesta, joka kosketti sieluni syvimpiä sopukoita. Tuo päivä on minulle edelleen aivan erityinen. Siitä lähtien olen tehnyt parhaani, jotten varsinkaan koettelemusten ja vaikeuksien aikoina menettäisi ensi rakkauttani Jehovaan.

JEHOVA ON OLLUT MINULLE HYVÄ

Sodassa ihmiset tekevät hirvittäviä asioita, enkä minä ollut mikään poikkeus. Minua on kuitenkin auttanut kahden lempiraamatunkohtani miettiminen. Niistä ensimmäinen on Ilmestyksen 12:10, 11, jonka mukaan voitamme Saatanan paitsi todistamisen sanan myös Karitsan veren avulla. Toinen on Galatalaiskirjeen 2:20. Tuon jakeen perusteella tiedän, että Kristus Jeesus kuoli ”minun puolestani”. Jehova katsoo minua Jeesuksen veren läpi, ja hän on antanut anteeksi sen, mitä olen tehnyt. Tieto siitä on tuonut minulle puhtaan omantunnon ja kannustanut minua tekemään kaikkeni, jotta toiset tulisivat tuntemaan totuuden armollisesta Jumalastamme Jehovasta (Hepr. 9:14).

Muistellessani elämääni ymmärrän selvästi, että Jehova on aina huolehtinut minusta. Esimerkiksi kun Jim sai tietää minun asuvan autossa, hän tutustutti minut heti samana päivänä erääseen sisareen, joka omisti täysihoitolan. Uskon tosiaan, että Jehova järjesti Jimin ja tuon sisaren välityksellä minulle viihtyisän asuinpaikan. Jehova on hyvin huomaavainen. Hän pitää huolta uskollisista palvojistaan.

TAHDIKKUUS TASAPAINOTTAA INTOA

Toukokuussa 1971 minun täytyi mennä Michiganiin hoitamaan joitakin asioita. Ennen lähtöäni Delray Beachin seurakunnasta Floridasta lastasin auton takakontin täyteen julkaisuja ja aloin ajaa pitkin valtatie 75:tä kohti pohjoista. Takakontti oli tyhjä ennen kuin olin jättänyt taakse naapuriosavaltio Georgian. Saarnasin Valtakunnan hyvää uutista innokkaasti kaikenlaisissa paikoissa. Pysähdyin vankiloissa ja levitin traktaatteja miehille jopa levähdyspaikkojen WC-tiloissa. Olen tähän päivään saakka miettinyt, onko jokin noista kylvämistäni siemenistä mahtanut itää (1. Kor. 3:6, 7).

Täytyy kuitenkin myöntää, että heti totuuden oppimisen jälkeen en ollut kovin tahdikas, varsinkaan puhuessani perheenjäsenille. Koska ensi rakkaus Jehovaan roihusi sisälläni, saarnasin heille rohkeasti mutta turhan suorasukaisesti. Veljeni John ja Ron ovat minulle hyvin rakkaita, ja kerroin heille totuudesta voimaperäisesti. Myöhemmin jouduin pyytämään anteeksi tökeröä käytöstäni. En silti koskaan lakkaa rukoilemasta, että he omaksuisivat totuuden. Jehova on noista päivistä lähtien kouluttanut minua, ja  olen oppinut saarnaamaan ja opettamaan tahdikkaammin. (Kol. 4:6.)

MUITA RAKKAUDEN KOHTEITA

Muistan aina ensi rakkauteni Jehovaan, mutta en unohda myöskään muita, joita olen alkanut rakastaa elämäni varrella. Seuraava rakkauden kohde oli vaimoni Susan. Tiesin haluavani kumppanin, joka auttaisi minua Valtakunnan työssä. Susan on vahva, hengellinen nainen. Muistan elävästi erään kerran, kun kävin hänen luonaan seurusteluaikanamme. Susan istui vanhempiensa talon kuistilla Cranstonissa Rhode Islandissa, ja hänellä oli esillä Vartiotorni ja Raamattu. Minuun teki vaikutuksen se, että lukiessaan Vartiotornin sivukirjoitusta hän etsi raamatunkohdat. Olin löytänyt todella hengellisen naisen! Menimme naimisiin joulukuussa 1971, ja hän on siitä lähtien pysynyt rinnallani ja tukenut minua. Arvostan sitä, että vaikka hän rakastaa minua, hän rakastaa Jehovaa vielä enemmän.

Vaimoni Susanin ja poikiemme Paulin ja Jessen kanssa.

Susania ja minua on siunattu kahdella pojalla, joiden nimet ovat Jesse ja Paul. Heidän varttuessaan Jehova oli heidän kanssaan (1. Sam. 3:19). Koska pojat ovat omaksuneet totuuden, he ovat kunniaksi Susanille ja minulle. He ovat jatkaneet Jehovan palvelemista, koska ovat muistaneet oman ensi rakkautensa häneen. Molemmat  ovatkin olleet kokoaikaisessa palveluksessa yli 20 vuotta. Olen ylpeä myös kauniista miniöistäni Stephaniesta ja Racquelista, jotka ovat minulle kuin omia tyttäriä. Kumpikin pojistamme on saanut vaimokseen hengellisen naisen, joka rakastaa Jehova Jumalaa koko sydämestään ja sielustaan (Ef. 6:6).

Perheestämme oli mukavaa saarnata harvoin käydyllä alueella.

Kasteeni jälkeen palvelin noin 16 vuotta Rhode Islandissa, ja sain siellä hyviä ystäviä. Minulla on monia muistoja erinomaisista vanhimmista, joiden kanssa teimme yhteistyötä. Minuun ovat vaikuttaneet suotuisasti myös niin monet matkavalvojat, ettei heitä voi tässä luetella. Mikä ilo onkaan työskennellä yhdessä sellaisten miesten kanssa, jotka ovat säilyttäneet ensi rakkautensa Jehovaan! Vuonna 1987 muutimme Pohjois-Carolinaan alueelle, jossa tarvittiin enemmän Valtakunnan julistajia, ja loimme siellä lisää kallisarvoisia ystävyyssuhteita. *

Johdan kenttäpalveluskokousta ollessani matkatyössä.

Elokuussa 2002 Susan ja minä otimme vastaan kutsun liittyä Pattersonin Betel-perheeseen. Työskentelin palvelusosastolla, ja Susan palveli pesulassa. Hän rakasti tuota työtä! Sitten elokuussa 2005 sain tehtävän, jonka edessä tunsin nöyryyttä: minusta tuli hallintoelimen jäsen. Vaimoani huolestutti ajatus kaikesta siihen liittyvästä vastuusta, työstä ja matkustamisesta. Hän ei ole koskaan pitänyt lentämisestä, mutta me lennämme paljon. Susanin mielestä kannustuksen sanat, joita hän on kuullut toisilta hallintoelimen jäsenten vaimoilta, ovat lujittaneet hänen päätöstään tukea minua niin hyvin kuin mahdollista. Niin hän on tehnytkin, ja se saa minut rakastamaan häntä.

Toimistossa ympärilläni on runsaasti kuvia, jotka merkitsevät minulle paljon. Ne muistuttavat minua siitä, miten suurenmoista elämäni on ollut. Olen jo saanut monia hienoja palkintoja siitä, että olen parhaani mukaan pyrkinyt muistamaan ensi rakkauteni Jehovaan.

Ajan viettäminen perheen kanssa tuo minulle paljon iloa.

^ kpl 31 Veli Morrisin kokoaikaisesta palveluksesta kerrotaan yksityiskohtaisemmin Vartiotornissa 15.3.2006 s. 26.