Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) HUHTIKUU 2015

 ELÄMÄKERTA

Siunauksia ”suotuisaan aikaan” ja ”tukalaan aikaan”

Siunauksia ”suotuisaan aikaan” ja ”tukalaan aikaan”

SYNNYIN maaliskuussa 1930 Namkumban kylässä lähellä Lilongwea maassa, joka tunnetaan nykyään nimellä Malawi. Ympärilläni oli runsain määrin sukulaisia ja ystäviä, jotka palvelivat uskollisesti Jehovaa. Vuonna 1942 vihin elämäni Jumalalle ja minut kastettiin eräässä luonnonkauniissa joessa. Sen jälkeen olen 70 vuoden ajan pyrkinyt toimimaan juuri niin kuin apostoli Paavali kehotti Timoteusta: ”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan.” (2. Tim. 4:2.)

Alkuvuodesta 1948 Nathan Knorr ja Milton Henschel kävivät ensimmäistä kertaa Malawissa, ja silloin minussa syttyi halu palvella Jehovaa koko ajallani. Muistelen lämpimin tuntein rohkaisun sanoja, joita nuo Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista New Yorkista tulleet veljet esittivät. Me noin 6 000 henkeä seisoimme liejuisella kentällä kuuntelemassa korva tarkkana veli Knorrin kannustavaa puhetta ”Kansojen pysyvä Hallitsija”.

Kun tapasin Lidasin, ihastuttavan sisaren, joka oli minun tavallani varttunut Jehovan todistaja -perheessä, sain tietää, että hänelläkin oli tavoitteena kokoaikainen palvelus. Vuonna 1950 menimme naimisiin, ja vuonna 1953 meillä oli kaksi lasta. Vaikka heidän kasvattamisensa merkitsi lisävastuuta, tulimme siihen tulokseen, että minä pystyisin aloittamaan vakituisen tienraivauksen. Kaksi vuotta myöhemmin minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajana.

Jonkin ajan kuluttua sain tehtäväkseni vierailla seurakunnissa kierrosvalvojana. Lidasin tuella pystyin huolehtimaan perheestämme aineellisesti ja hengellisesti samalla kun tein tätä työtä. * Harras halumme kuitenkin oli, että me molemmat voisimme palvella Jehovaa koko ajallamme. Huolellisen suunnittelun ja viiden lapsemme yhteistoiminnallisuuden ansiosta Lidasi pystyi aloittamaan kokoaikaisen palveluksen vuonna 1960.

Konventit vahvistivat meitä edessä oleviin vainoihin.

Noina suotuisina aikoina meistä oli hyvin miellyttävää palvella veljiä ja sisaria eri seurakunnissa. Tehtävämme veivät meidät maan eteläosasta Mulanjevuoren kauniilta rinteiltä aina rauhallisille rannoille Malawijärven äärelle, joka idässä rajoittaa maata melkein sen koko pituudelta. Näimme, miten julistajien ja seurakuntien määrä kasvoi tasaisesti kierroksillamme.

 Vuonna 1962 olimme läsnä ”Rohkeiden palvelijoiden” piirikonventissa. Jälkeenpäin ajatellen tällaiset hengelliset tilaisuudet olivat juuri sitä, mitä me kaikki Malawin todistajat tarvitsimme valmistautuaksemme edessä oleviin tukaliin aikoihin. Seuraavana vuonna veli Henschel vieraili jälleen Malawissa, ja erikoiskonventtiin Blantyren kaupungin ulkopuolelle saapui noin 10 000 henkeä. Tämä rohkaiseva konventti vahvisti meitä kohtaamaan tulevat koettelemukset.

TUKALA AIKA ALKAA

Työmme kiellettiin, ja viranomaiset takavarikoivat haaratoimiston kiinteistön.

Vuonna 1964 todistajat kokivat kovia, koska he kieltäytyivät osallistumasta poliittiseen toimintaan. Alkoi vainon aalto, jonka aikana tuhottiin yli sata valtakunnansalia ja enemmän kuin tuhat todistajien kotia. Me saatoimme kuitenkin jatkaa matkatyötä, kunnes Malawin hallitus kielsi Jehovan todistajat vuonna 1967. Blantyressa sijainneen haaratoimiston kiinteistö takavarikoitiin, lähetystyöntekijät karkotettiin maasta, ja monia paikallisia todistajia – myös minut ja Lidasi – pantiin vankilaan. Vapauduttuamme jatkoimme vaivihkaa matkatyötä.

Lokakuussa 1972 noin sata Malawin nuorisoliittona tunnetun sotilaallis-poliittisen liikkeen jäsentä suuntasi kohti taloamme. Yksi jäsenistä kuitenkin juoksi muiden edelle ja neuvoi minua piiloutumaan, koska minut aiottiin tappaa. Käskin vaimoani ja lapsiani kätkeytymään läheisten banaanipuiden katveeseen. Sitten juoksin pakoon ja kiipesin suureen mangopuuhun. Sieltä katselin, kun talomme ja kaikki tavaramme tuhottiin.

Veljien koteja poltettiin, koska he eivät osallistuneet politiikkaan.

Kun vaino Malawissa voimistui, tuhannet meistä pakenivat ulkomaille. Perheemme asui pakolaisleirissä Mosambikin länsiosassa kesäkuuhun 1974 saakka. Noihin aikoihin Lidasia ja minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajina Dómuessa Mosambikissa lähellä Malawin rajaa. Jatkoimme tuossa tehtävässä vuoteen 1975 asti, jolloin Mosambik itsenäistyi Portugalista. Silloin meidät ja muut todistajat pakotettiin takaisin Malawiin vainoojien armoille.

Palattuamme Malawiin minut ja vaimoni lähetettiin vierailemaan pääkaupungin Lilongwen seurakunnissa. Vainosta ja kaikista vaikeuksista huolimatta seurakuntien määrä kasvoi kaikilla kierroksilla, joilla saimme palvella.

KOEMME JEHOVAN TUEN

Tulimme kerran kylään, jossa oli meneillään poliittinen kokous. Jotkut puolueen kannattajat saivat tietää meidän olevan Jehovan todistajia, ja he panivat meidät istumaan poliittisen nuorisoliikkeen – Malawin nuorten pioneerien – jäsenten joukkoon. Rukoilimme hartaasti, että Jehova auttaisi ja opastaisi meitä tässä tulenarassa  tilanteessa. Kokouksen päätyttyä meitä alettiin hakata. Paikalle juoksi muuan iäkäs nainen, joka huusi: ”Jättäkää heidät rauhaan! Tämä mies on veljenpoikani. Antakaa hänen jatkaa matkaansa!” Kokouksen johtohenkilö käski päästää meidät menemään. Emme ole varmoja, mitä naisella oli mielessään, sillä hän ei ollut sukulaisemme. Meistä tuntuu, että Jehovan on täytynyt kuulla rukouksemme.

Puolueen jäsenkortti

Vuonna 1981 tapasimme jälleen Malawin nuoria pioneereja. He veivät mennessään polkupyörämme, matkatavaramme, kirjalaatikkomme ja kierroksen arkiston. Pakenimme juosten erään vanhimman kotiin ja rukoilimme jälleen tilanteen johdosta. Olimme huolissamme tiedoista, joita heidän viemissään asiapapereissa oli. Kun nuoret pioneerit katsoivat papereita, he näkivät kirjeet, joita minulle oli lähetetty joka puolelta Malawia. He kauhistuivat, koska luulivat minua valtion virkamieheksi. Niinpä he palauttivat heti kaiken aineiston paikallisille vanhimmille siinä kunnossa, missä he olivat sen ottaneet.

Toisella kertaa olimme ylittämässä jokea veneellä. Veneen omisti tuon alueen poliittinen puheenjohtaja, ja hän päätti tarkastaa, että kaikilla matkustajilla oli puolueen jäsenkortti. Tullessaan meitä kohti hän huomasi varkaan, jota viranomaiset etsivät. Nousi melkoinen hälinä, joten puoluekorttien tarkastus päättyi. Tunsimme jälleen Jehovan rakkaudellisen tuen.

PIDÄTETTYNÄ JA VANGITTUNA

Kun olin helmikuussa 1984 matkalla Lilongween toimittamaan raportteja Sambian haaratoimistoon, poliisi pysäytti minut ja tutki laukkuni. Löydettyään raamatullisia julkaisuja hän vei minut poliisiasemalle ja alkoi hakata minua. Sitten hän sitoi minut köysillä ja sulki minut samaan huoneeseen sellaisten pidätettyjen kanssa, joiden hallusta oli löytynyt varastettua tavaraa.

Seuraavana päivänä poliisipäällikkö saatteli minut toiseen huoneeseen ja kirjoitti todistuksen, jossa luki: ”Minä, Trophim Nsomba, en ole enää Jehovan todistaja, joten minut voidaan vapauttaa.” Sen nähdessäni sanoin: ”Olen valmis paitsi olemaan pidätettynä myös kuolemaan. Olen edelleen Jehovan todistaja.” Kieltäydyin allekirjoittamasta todistusta. Poliisipäällikkö vimmastui ja iski nyrkillä pöytäänsä niin kovasti, että eräs poliisi juoksi viereisestä huoneesta katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut. Päällikkö sanoi hänelle: ”Tämä mies ei suostu vakuuttamaan, että hän on lopettanut todistamisen. Annetaan siis hänen vakuuttaa olevansa Jehovan todistaja, niin lähetämme hänet vangiksi Lilongween.” Koko tuon ajan rakas vaimoni mietti, mitä minulle oli mahtanut tapahtua. Neljä päivää myöhemmin veljet pystyivät kertomaan hänelle, missä olin.

Lilongwen poliisiasemalla minua kohdeltiin ystävällisesti. Poliisipäällikkö sanoi: ”Tästä saat lautasellisen riisiä, koska sinut on pidätetty Jumalan  sanan vuoksi. Muut ovat täällä varkaita.” Sitten hän lähetti minut Kacheren vankilaan, missä minua pidettiin viisi kuukautta.

Vankilanjohtaja oli iloinen saapumisestani, sillä hän halusi minun toimivan vankilan ”pastorina”. Hän poisti edellisen pastorin asemastaan sanoen: ”En halua, että enää opetat täällä Jumalan sanaa. Sinähän jouduit vankilaan, koska varastit omalta kirkoltasi!” Näin minulle tarjoutui joka viikko tilaisuus opettaa Raamatun totuuksia vangeille järjestetyissä kokouksissa.

Myöhemmin tilanne muuttui vaikeammaksi. Vankilaviranomaiset kuulustelivat minua saadakseen tietää, kuinka paljon Malawissa oli todistajia. Kun vastaukseni ei kelvannut, he hakkasivat minut tajuttomaksi. Erään toisen kerran he halusivat kuulla, missä päätoimistomme sijaitsee. Sanoin: ”Olette kysyneet yksinkertaista asiaa, ja minä kerron sen teille.” Poliisit olivat hyvillään ja käynnistivät nauhurinsa. Selitin, että Jehovan todistajien päätoimistoa kuvaillaan Raamatussa. He kysyivät yllättyneinä, mitä raamatunkohtaa tarkoitin.

”Se on Jesajan 43:12:ssa”, vastasin. He etsivät sen ja lukivat tarkkaan: ” ’Te olette minun todistajiani’, lausuu Jehova, ’ja minä olen Jumala’.” He lukivat kohdan kolmeen kertaan ja kysyivät sitten: ”Miten Jehovan todistajien päätoimisto voi muka olla täällä Raamatussa eikä Amerikassa?” Selitin heille: ”Myös Amerikassa Jehovan todistajat ajattelevat, että tässä raamatunkohdassa kuvaillaan heidän päätoimistoaan.” Koska en kertonut sitä, mitä he halusivat kuulla, minut siirrettiin aivan Lilongwen pohjoispuolella sijaitsevaan Dzalekan vankilaan.

SIUNAUKSIA TUKALAANKIN AIKAAN

Heinäkuussa 1984 liityin Dzalekan vankilassa olevien 81 todistajan joukkoon. Sinne oli ahdettu kaikkiaan 300 vankia, ja he joutuivat nukkumaan lattialla kylki kyljessä. Aikaa myöten me todistajat saimme kokoontua joka päivä tarkastelemaan pieninä ryhminä jotain raamatunkohtaa, jota joku meistä ehdotti. Tämä rohkaisi meitä suuresti.

Sitten vankilanjohtaja erotti meidät muista vangeista. Eräs vartija kertoi meille salaa: ”Ei hallitus vihaa teitä. Me pidämme teitä vankilassa kahdesta syystä: Vallanpitäjät pelkäävät, että nuoret pioneerit tappavat teidät. Te myös saarnaatte sanomaa tulevasta sodasta, ja hallitus pelkää sotilaidensa karkaavan sen aikana.”

Veljiä viedään pois oikeudenkäynnin jälkeen.

Lokakuussa 1984 me kaikki jouduimme oikeuden eteen ja saimme kahden vuoden vankilatuomion. Meidät sijoitettiin ei-todistajien joukkoon, kuten aikaisemminkin. Vankilanjohtaja kuitenkin ilmoitti kaikille: ”Jehovan todistajat eivät tupakoi. Siksi te vartijat, älkää pyytäkö heiltä savuketta älkääkä lähettäkö heitä hakemaan hehkuvaa hiiltä savukkeenne sytyttämiseen. He ovat Jumalan palvelijoita! Kaikille Jehovan todistajille  tulee antaa ruokaa kahdesti päivässä, koska he eivät ole täällä rikosten vuoksi, vaan koska he uskovat Raamattuun.”

Hyvä maineemme hyödytti meitä muillakin tavoin. Vangit eivät saaneet liikkua ulkosalla, kun oli pimeää tai sateista. Meidän kuitenkin annettiin poistua rakennuksesta milloin vain halusimme, koska oli selvää, ettemme yrittäisi paeta. Kerran kun eräs vartija sairastui tarkkaillessaan työtämme pellolla, kannoimme hänet takaisin vankila-alueelle hoidettavaksi. Vankilaviranomaiset tiesivät, että olimme luotettavia. Koska säilytimme käytöksemme hyvänä, saimme nähdä vangitsijoidemme kirkastavan Jehovan nimeä (1. Piet. 2:12). *

JÄLLEEN SUOTUISA AIKA

Minut vapautettiin Dzalekan vankilasta 11. toukokuuta 1985. Olin suunnattoman iloinen päästessäni jälleen perheeni pariin! Kiitämme Jehovaa siitä, että hän auttoi meitä säilyttämään nuhteettomuutemme noina vaikeina aikoina. Niitä ajatellessamme meistä tuntuu samalta kuin apostoli Paavalista, joka kirjoitti: ”Emme tahdo teidän olevan tietämättömiä, veljet, siitä ahdistuksesta, joka kohtasi meitä – – olimme hyvin epävarmoja jopa elämämme jatkumisesta. Meistä tuntuikin sisimmässämme, että olimme saaneet kuolemantuomion. Tämä oli siksi, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Niin suuresta kuin kuolemasta hän pelasti meidät.” (2. Kor. 1:8–10.)

Veli Nsomba ja hänen vaimonsa Lidasi valtakunnansalin edessä vuonna 2004

Välillä tosiaan näytti siltä, ettemme selviytyisi. Pyysimme kuitenkin aina Jehovalta, että hän antaisi meille rohkeutta ja viisautta pystyäksemme säilyttämään nöyrän asenteen ja tuomaan edelleen kunniaa hänen suurelle nimelleen.

Jehova on siunannut meitä toimiessamme hänen palveluksessaan niin suotuisaan kuin tukalaankin aikaan. Meistä on ollut upeaa nähdä, että Lilongween valmistui vuonna 2000 haaratoimisto ja että eri puolille Malawia on rakennettu yli tuhat valtakunnansalia. Nämä Jehovalta tulevat siunaukset ovat Lidasille ja minulle sellaisia hengellisiä aarteita, että tämä kaikki vaikuttaa melkein unelta! *

^ kpl 7 Veljiä, joilla on kotona asuvia alaikäisiä lapsia, ei enää kutsuta kierrostyöhön.

^ kpl 30 Malawin vainoista tarkemmin: vuoden 1999 Jehovan todistajien vuosikirja s. 170–223.

^ kpl 34 Kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi, veli Nsomba kuoli 83-vuotiaana.