Siirry sisältöön

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Jehovan todistajat

suomi

Vartiotorni – tutkittava  |  Toukokuu 2014

 ELÄMÄKERTA

Jehova on todella auttanut minua

Jehova on todella auttanut minua

Astuimme nuorikkoni Evelynin kanssa ulos junasta Hornepaynessa Pohjois-Ontarion syrjäseudulla Kanadassa. Oli aikainen aamu, ja sää oli purevan kylmä. Muuan paikallinen veli oli tullut meitä vastaan, ja nautimme tuhdin aamiaisen hänen sekä hänen vaimonsa ja poikansa kanssa. Sitten lähdimme tarpomaan lumessa päästäksemme todistamaan talosta taloon. Iltapäivällä pidin ensimmäisen esitelmäni kierrosvalvojana. Läsnä olimme vain me viisi; kukaan muu ei tullut.

MINUA ei oikeastaan haitannut, että tuolla puheella, jonka pidin vuonna 1957, oli niin vähän kuulijoita. Olen näet aina ollut äärimmäisen ujo. Kun olin vielä pieni ja meille tuli vieraita, minulla oli tapana mennä piiloon, vaikka olisin tuntenut heidät.

Kuulostaa varmaankin yllättävältä, että useimmissa tehtävissä, joita olen saanut Jehovan järjestössä, minun on täytynyt olla tekemisissä monien ihmisten kanssa, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Mutta koska olen joutunut jatkuvasti kamppailemaan ujoutta ja arkuutta vastaan, en voi pitää näissä tehtävissä onnistumista omana ansionani. Olen sen sijaan nähnyt, miten hyvin pitää paikkansa Jehovan lupaus: ”Olen vahvistava sinua. Olen todella auttava sinua. Olen todella pitävä sinusta lujasti kiinni vanhurskauden oikealla kädelläni.” (Jes. 41:10.) Tärkeimpiä tapoja, joilla Jehova on auttanut minua aina lapsuudestani lähtien, on toisten kristittyjen tuki. Kerron nyt joistakuista, joilta olen saanut apua.

HÄNELLÄ OLI RAAMATTU JA PIENI MUSTA KIRJA

Kotitilallamme Ontarion lounaisosassa

Eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna 1940-luvulla Elsie Huntingford tuli käymään kotitilallamme Ontarion lounaisosassa. Äiti meni ovelle, ja isä, joka oli ujo kuten minäkin, istui kanssani sisällä  kuuntelemassa. Koska isä ajatteli sisar Huntingfordin kaupittelevan jotain ja pelkäsi äidin ostavan jotain tarpeetonta, hän meni lopulta ovelle sanomaan, ettemme olleet kiinnostuneita. ”Eikö teitä kiinnosta Raamatun tutkiminen?” kysyi sisar Huntingford. ”Kyllähän meitä se kiinnostaa”, isä vastasi.

Sisar Huntingford ei olisi voinut valita käynnilleen parempaa ajankohtaa. Vanhempani olivat olleet Kanadan yhdistyneen kirkon aktiivijäseniä mutta olivat hiljattain päättäneet erota siitä. Pappi oli nimittäin laittanut kirkon aulaan luettelon, johon oli merkitty kaikki lahjoittajat sen mukaisessa järjestyksessä, miten paljon he olivat antaneet. Vähävaraisina vanhempani olivat tavallisesti luettelon häntäpäässä, ja kirkon vanhimmat painostivat heitä antamaan enemmän. Eräs toinen pappi myönsi, että hän opetti jotain muuta kuin mihin todella uskoi, koska halusi pitää työpaikkansa. Siksi erosimme kirkosta, mutta etsimme edelleen jotain, mikä tyydyttäisi hengellisen tarpeemme.

Koska Jehovan todistajien työ oli tuolloin Kanadassa kiellettyä, sisar Huntingford johti perheellemme tutkistelua käyttäen apunaan vain Raamattua ja pienessä mustassa kirjassa olevia muistiinpanoja. Myöhemmin huomattuaan, ettemme antaisi häntä ilmi viranomaisille, hän toi meille raamatullista kirjallisuutta. Aina tutkistelun jälkeen piilotimme huolellisesti kaikki julkaisut. *

Vanhempani tavattiin talosta taloon -työssä, ja heidät kastettiin vuonna 1948.

Vastustuksesta ja muista esteistä huolimatta sisar Huntingford saarnasi innokkaasti hyvää uutista. Hänen intonsa teki minuun vaikutuksen ja kannusti minua asennoitumaan totuuden puolelle. Vuosi sen jälkeen kun vanhempani oli kastettu Jehovan todistajiksi, minäkin osoitin julkisesti, että olin vihkiytynyt Jumalalle. Minut kastettiin 17-vuotiaana 27. helmikuuta 1949 metallikaukalossa, jollaista käytettiin karjan juottamiseen. Sen jälkeen tavoitteenani oli aloittaa kokoaikainen sananpalvelus.

JEHOVA AUTTOI MINUA OLEMAAN ROHKEA

Yllätyksekseni minut kutsuttiin Beteliin vuonna 1952.

Epäröin aloittaa tienraivausta suoraa päätä. Työskentelin jonkin aikaa pankissa ja eräässä toimistossa vakuutellen itselleni, että tarvitsin rahaa  tullakseni toimeen tienraivaajana. Mutta koska olin nuori ja kokematon, kulutin rahaa yhtä nopeasti kuin ansaitsin sitä. Veli nimeltä Ted Sargent kuitenkin kannusti minua olemaan rohkea ja luottamaan Jehovaan (1. Aik. 28:10). Tämä hänen antamansa pieni sysäys sai minut aloittamaan tienraivauksen marraskuussa 1951. Minulla oli vain 40 dollaria, käytetty polkupyörä ja uusi salkku, mutta Jehova piti aina huolen siitä, että sain kaiken tarpeellisen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Ted rohkaisi minua aloittamaan tienraivauksen! Se johti uusiin siunauksiin.

Eräänä iltana elokuun lopulla 1952 sain puhelun Torontosta Jehovan todistajien haaratoimistosta. Minua pyydettin aloittamaan syyskuussa Betel-palvelus. Vaikka olin ujo enkä ollut koskaan käynyt haaratoimistossa, olin innoissani, sillä toiset tienraivaajat olivat kertoneet minulle paljon hyvää Betelistä. Kotiuduin sinne heti.

”NÄYTÄ VELJILLE, ETTÄ VÄLITÄT HEISTÄ”

Kaksi vuotta Beteliin tuloni jälkeen aloin toimia Bill Yacosin sijasta seurakunnanpalvelijana (kutsutaan nykyään vanhimmiston koordinaattoriksi) Shaw’n osastossa * Torontossa. Olin vain 23-vuotias, ja tunsin itseni lapselliseksi maalaispojaksi. Veli Yacos kuitenkin näytti minulle nöyrästi ja rakkaudellisesti, mitä tehdä. Myös Jehova todella auttoi minua.

Bill Yacos oli kiinnostunut ihmisistä. Tämä tanakka veli, jolla oli hymy herkässä, rakasti veljiä, ja he rakastivat häntä. Hän kävi heidän luonaan säännöllisesti, eikä vain silloin kun heillä oli ongelmia. Hän kannusti minua toimimaan samoin ja työskentelemään veljien ja sisarten rinnalla kenttäpalveluksessa. ”Näytä veljille, että välität heistä”, hän kehotti, ”niin voit peittää puutteiden paljouden.”

VAIMONI OSOITTAA USKOLLISTA RAKKAUTTA

Jehova on auttanut minua aivan erityisellä tavalla vuoden 1957 tammikuusta lähtien. Menin silloin naimisiin Evelynin kanssa, joka oli valmistunut Gilead-koulun 14. kurssilta. Ennen avioitumistamme hän oli palvellut ranskankielisessä Québecin provinssissa. Roomalaiskatolinen kirkko piti tuolloin Québeciä vahvassa otteessaan. Evelyn oli siis saanut vaikean tehtävämääräyksen, mutta hän pysyi siinä uskollisesti turvautuen Jehovaan.

Evelyn ja minä menimme naimisiin vuonna 1957.

Evelyn on pysynyt uskollisesti myös minun rinnallani (Ef. 5:31). Hänen uskollisuuteensa joutuikin koetukselle heti avioliittomme alkutaipaleella. Olimme suunnitelleet lähtevämme Floridaan, mutta päivä häidemme jälkeen Kanadan haaratoimistosta pyydettiin, että menisin sinne viikon mittaiseen kokoukseen. Tämä kokous sotki tietysti suunnitelmamme, mutta halusimme tehdä mitä tahansa, mitä Jehova meiltä pyysi. Siispä peruutimme häämatkamme. Evelyn oli tuon viikon kenttäpalveluksessa haaratoimiston lähellä. Vaikka alue oli kovin erilaista kuin Québecissä, hän teki työtä sinnikkäästi.

Yllätyksekseni sain viikon loppupuolella määräyksen kierrosvalvojaksi Pohjois-Ontarioon.  Olin vasta avioitunut, vain 25-vuotias ja hyvin kokematon, mutta otimme haasteen vastaan luottaen Jehovaan. Keskellä sydäntalvea nousimme yöjunaan seuranamme useita kokeneita matkavalvojia, jotka olivat palaamassa määräalueelleen. Saimme heiltä paljon rohkaisua! Muuan veli jopa vaatimalla vaati meitä menemään makuuvaunupaikalle, jonka hän oli varannut itselleen, jottei meidän tarvitsisi istua koko yötä. Seuraavana aamuna, vain pari viikkoa häidemme jälkeen, aloitimme vierailun Hornepaynen pienessä ryhmässä, kuten alussa kerroin.

Evelynille ja minulle oli kuitenkin luvassa vielä monia muutoksia. Ollessamme piirityössä loppuvuodesta 1960 minut kutsuttiin Gilead-koulun 36. kurssille, joka kestäisi kymmenen kuukautta ja alkaisi helmikuun alussa 1961 Brooklynissa New Yorkissa. Olin tietenkin innoissani, mutta iloani varjosti se, ettei kutsu koskenut Evelyniä. Sen sijaan häntä pyydettiin muiden samassa tilanteessa olevien vaimojen tavoin kirjoittamaan kirje, jossa hän vakuutti suostuvansa siihen, että olisimme erossa toisistamme ainakin kymmenen kuukautta. Vaikka Evelyn vuodatti kyyneleitä, olimme yhtä mieltä siitä, että minun pitäisi mennä Gilead-kouluun saamaan arvokasta valmennusta, ja hän iloitsi puolestani.

Kurssin aikana Evelyn palveli Kanadan haaratoimistossa. Hän sai asua samassa huoneessa rakkaan voidellun sisaren, Margaret Lovellin, kanssa. Evelyn ja minä tietysti kaipasimme toisiamme kovasti, mutta Jehovan avulla sopeuduimme tähän väliaikaiseen tilanteeseen. Minua kosketti syvästi se, että hän oli valmis uhraamaan yhteistä aikaamme, jotta voisimme olla entistä hyödyllisempiä Jehovalle ja hänen järjestölleen.

Oltuani Gileadissa kolmisen kuukautta veli Nathan Knorr, joka oli tuolloin maailmanlaajuisen työn johdossa, esitti minulle epätavallisen pyynnön. Hän kysyi, voisinko jättää Gilead-koulun kesken ja palata Kanadaan toimiakseni haaratoimistossa Valtakunnan palveluskoulun tilapäisenä opettajana. Veli Knorr sanoi, ettei minun olisi pakko suostua. Voisin halutessani käydä Gilead-koulun loppuun ja sitten ehkä saada määräyksen lähetystyöhön. Hän lisäsi, että jos päättäisin palata Kanadaan, minua ei välttämättä kutsuttaisi uudelleen Gileadiin, ja että Kanadassa minut luultavasti lähetettäisiin aikanaan takaisin kentälle. Hän kehotti minua puhumaan asiasta vaimoni kanssa ja tekemään sitten päätöksen.

Koska Evelyn oli jo kertonut, miten hän suhtautui teokraattisiin tehtävämääräyksiin, sanoin veli Knorrille heti: ”Teemme mielellämme mitä tahansa, mitä Jehovan järjestö meiltä odottaa.” Olemme aina olleet sitä mieltä, että omista mieltymyksistämme riippumatta meidän tulee mennä minne tahansa, mihin Jehovan järjestö meidät lähettää.

Niinpä huhtikuussa 1961 lähdin Brooklynista ja palasin Kanadaan Valtakunnan palveluskoulun  opettajaksi. Myöhemmin meistä tuli Betel-perheen jäseniä. Yllätykseni oli melkoinen, kun minut kutsuttiin Gileadin 40. kurssille, joka alkaisi vuonna 1965. Jälleen kerran Evelynin oli kirjoitettava kirje, jossa hän suostui eroomme, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin hän sai meidän molempien iloksi kutsun tulla kouluun kanssani.

Pian Gilead-kouluun saavuttuamme veli Knorr sanoi, että ranskan kielen kurssille ilmoittautuneet oppilaat, joihin mekin kuuluimme, lähetettäisiin Afrikkaan. Koulun päättäjäisissä saimme kuitenkin jälleen määräyksen Kanadaan! Minut nimitettiin uudeksi haaratoimistonvalvojaksi (kutsutaan nykyään haaratoimistokomitean koordinaattoriksi). Olin vasta 34-vuotias, ja mainitsin veli Knorrille olevani melko nuori. Hän kuitenkin rauhoitteli minua. Heti alusta pitäen päätin, että kysyisin neuvoa vanhemmilta ja kokeneemmilta Betelin veljiltä ennen tärkeiden ratkaisujen tekoa.

OPPIMISTA JA OPETTAMISTA BETELISSÄ

Betel-palveluksessa minulle on tarjoutunut mahtavia tilaisuuksia oppia toisilta. Kunnioitan ja ihailen suuresti muita haaratoimistokomitean jäseniä. Lisäksi minuun ovat vaikuttaneet myönteisesti sadat erinomaiset kristityt miehet ja naiset – niin nuoret kuin iäkkäätkin – joiden kanssa olemme elämämme varrella olleet tekemisissä täällä haaratoimistossa ja niissä eri seurakunnissa, joissa olemme palvelleet.

Johdan aamupalvontaa Kanadan Betelissä.

Betelissä olen myös saanut opettaa toisia ja vahvistaa heidän uskoaan. Apostoli Paavali kehotti Timoteusta: ”Pysy sinä siinä, minkä olet oppinut.” Hän sanoi myös: ”Usko se, minkä kuulit minulta monien todistajien vahvistamana, uskollisille miehille, jotka vuorostaan tulevat olemaan riittävän päteviä opettamaan toisia.” (2. Tim. 2:2; 3:14.) Joskus toiset kristityt kysyvät minulta, mitä olen oppinut 57-vuotisen Betel-palvelukseni aikana. Vastaan vain: tee halukkaasti ja ripeästi, mitä Jehovan järjestö odottaa sinulta, ja luota siihen, että Jehova auttaa sinua.

Tuntuu kuin olisin vasta eilen tullut Beteliin ujona, kokemattomana nuorukaisena. Kaikkina näinä vuosina Jehova on kuitenkin kerta toisensa jälkeen ”tarttunut oikeaan käteeni”. Varsinkin toisten uskovien huomaavaisuuden ja heiltä oikeaan aikaan tulevan avun välityksellä hän vakuuttaa minulle edelleen: ”Älä pelkää. Minä olen auttava sinua.” (Jes. 41:13.)

^ kpl 10 Kanadan hallitus kumosi työtämme koskevan kiellon 22.5.1945.

^ kpl 16 Jos kaupungissa toimi tuohon aikaan useampia kuin yksi seurakunta, niin yksittäisiä seurakuntia kutsuttiin osastoiksi.