Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) HUHTIKUU 2014

 ELÄMÄKERTA

Kokoaikainen palvelus – mihin se onkaan minut johdattanut!

Kokoaikainen palvelus – mihin se onkaan minut johdattanut!

Kun muistelen kokoaikaisessa palveluksessa viettämiäni 65:tä vuotta, voin koko sydämestäni sanoa, että elämäni on ollut täynnä hyviä päiviä. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei siihen olisi mahtunut myös ikäviä ja masentavia päiviä. (Ps. 34:12; 94:19.) Mutta kaiken kaikkiaan elämäni on ollut hyvin palkitsevaa ja tarkoituksellista!

MINUSTA tuli 7. syyskuuta 1950 Brooklynin Betel-perheen jäsen. Tuohon aikaan perheessä oli 355 veljeä ja sisarta, jotka kuuluivat useisiin eri kansallisuuksiin ja olivat iältään 19–80-vuotiaita. Monet heistä olivat voideltuja kristittyjä.

MITEN MINUSTA TULI JEHOVAN PALVELIJA?

Kymmenvuotiaana kasteeni aikoihin

Opin äidiltäni, miten palvella ”onnellista Jumalaamme” (1. Tim. 1:11). Hänestä tuli Jehovan palvelija, kun olin vasta pikkupoika. Minä kävin kasteella kymmenvuotiaana 1. heinäkuuta 1939 alueenkonventissa (kutsutaan nykyään kierroskonventiksi) Columbuksessa Nebraskassa Yhdysvalloissa. Meitä oli satakunta henkeä vuokratiloissa kuuntelemassa äänilevyltä Joseph Rutherfordin puhetta ”Fascismi vai vapaus”. Kesken kaiken tuon pienen salin ulkopuolelle kerääntyi väkijoukko. Paikalle tulleet ihmiset tunkeutuivat sisään, keskeyttivät kokouksemme ja ajoivat meidät ulos kaupungista. Kokoonnuimme erään veljen maatilalle vähän matkan päähän ja kuuntelimme ohjelman loppuun. Kuten arvata saattaa, en ole koskaan unohtanut kastepäivääni!

Äiti yritti parhaansa mukaan kasvattaa minut totuudessa. Vaikka isäni oli hyvä mies ja hyvä isä, häntä ei juuri kiinnostanut uskonto tai hengellinen hyvinvointini. Äiti ja muut Omahan seurakunnan jäsenet antoivat minulle kipeästi kaipaamaani rohkaisua.

SUUNTA ELÄMÄLLE

Kun olin lopettelemassa koulunkäyntiä, minun oli päätettävä, miten käyttäisin elämäni. Kesälomien aikaan toimin yleensä ikätoverieni tavoin lomatienraivaajana (kutsutaan nykyään osa-aikaiseksi tienraivaajaksi).

Alueellemme määrättiin matkatyöhön kaksi nuorta naimatonta veljeä, John Chimiklis ja Ted Jaracz, jotka olivat juuri valmistuneet Gilead-koulun seitsemänneltä kurssilta. Yllätyin saadessani tietää, että he olivat vasta vähän yli kahdenkymmenen. Minä olin silloin 18-vuotias, ja kouluni oli päättymäisillään. Muistan yhä, kun veli Chimiklis kysyi minulta, miten aioin käyttää elämäni. Kerrottuani aikeistani hän kehotti: ”Aloita vain heti kokoaikainen palvelus.  Kukapa tietää, mihin se sinut vielä johdattaa.” Tämä neuvo ja noiden veljien esimerkki tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja niinpä koulun jälkeen vuonna 1948 aloitin tienraivauksen.

MITEN MINUSTA TULI BETELILÄINEN?

Heinäkuussa 1950 matkustin vanhempieni kanssa kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa. Konventin aikana olin läsnä Betel-palveluksesta kiinnostuneille järjestetyssä kokouksessa. Kirjoitin kirjeen, jossa ilmaisin haluavani palvella Betelissä.

Vaikka isä ei vastustanutkaan sitä, että toimin tienraivaajana ja asuin kotona, minun piti hänen mielestään maksaa kohtuullinen korvaus asunnosta ja ruoasta. Ollessani eräänä elokuun alun päivänä matkalla työnhakuun pysähdyin postilaatikolle. Siellä oli Brooklynista tullut kirje, joka oli osoitettu minulle. Lähettäjä oli Nathan H. Knorr, joka kirjoitti: ”Olemme saaneet anomuksesi Betel-palvelukseen. Ymmärtääkseni tahdot pysyä Betelissä, kunnes Herra ottaa sinut pois. Siksi pyydän sinua ilmoittautumaan 7. syyskuuta 1950 Brooklynin Betelissä New Yorkissa osoitteessa Columbia Heights 124.”

Kun isä tuli sinä päivänä työstä kotiin, kerroin hänelle löytäneeni työpaikan. Ilahtuneena hän kysyi, mistä. Vastasin: ”Brooklynin Betelistä. Minulle maksetaan 10 dollaria kuussa.” Hän oli kyllä hieman järkyttynyt, mutta sanoi, että jos olin päättänyt lähteä sinne, minun pitäisi yrittää tehdä siellä parhaani. Jonkin aikaa tämän jälkeen hänet kastettiin Yankee-stadionin konventissa vuonna 1953.

Tienraivaustoverini Alfred Nussrallahin kanssa

Ilokseni tienraivaustoverini Alfred Nussrallah kutsuttiin Beteliin samaan aikaan, ja matkustimme sinne yhdessä. Sittemmin hän meni naimisiin, ja yhdessä vaimonsa Joanin kanssa hän kävi Gilead-koulun. Heidät määrättiin lähetyspalvelukseen Libanoniin, ja myöhemmin he palasivat Yhdysvaltoihin matkatyöhön.

TEHTÄVIÄ BETELISSÄ

Betelissä työskentelin aluksi kirjansitomossa. Ensimmäinen julkaisu, jota olin tekemässä, oli kirja Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? Oltuani noin kahdeksan kuukautta sitomossa sain siirron palvelusosastolle, missä tein työtä veli Thomas J. Sullivanin alaisuudessa. Oli ilo työskennellä hänen kanssaan ja hyötyä siitä hengellisestä viisaudesta ja syvällisestä näkemyksestä, jota hänelle oli karttunut vuosien varrella järjestön yhteydessä.

Toimittuani lähes kolme vuotta palvelusosastolla painonvalvoja Max Larson ilmoitti, että veli Knorr halusi tavata minut. Mietin, olinko tehnyt jotain väärin. Helpotuksekseni veli Knorr halusi vain tietää, olinko aikeissa lähteä Betelistä lähiaikoina. Hän tarvitsi jonkun auttamaan väliaikaisesti toimistossaan ja tahtoi nähdä, suoriutuisinko minä tehtävästä. Sanoin, etten ollut aikeissa lähteä Betelistä. Loppujen lopuksi sain työskennellä hänen toimistossaan seuraavat 20 vuotta.

Olen usein sanonut, etten olisi millään rahalla pystynyt hankkimaan sellaista koulutusta, jota minulle antoivat veljet Sullivan ja Knorr sekä muut Betelin veljet, esimerkiksi Milton Henschel, Klaus Jensen, Max Larson, Hugo Riemer ja Grant Suiter. *

Veljet, joiden kanssa olen palvellut, ovat tehneet erittäin määrätietoisesti työtä järjestön hyväksi.  Veli Knorr työskenteli väsymättömästi ja halusi nähdä Valtakunnan työn edistyvän niin hyvin kuin mahdollista. Hänen toimistossaan palvelevien oli helppo puhua hänen kanssaan. Vaikka olisimmekin olleet jostain eri mieltä, saatoimme esittää ajatuksiamme vapaasti ja kuitenkin säilyttää hänen luottamuksensa.

Kerran veli Knorr puhui minulle siitä, miten tärkeää on huolehtia myös vähäpätöisiltä vaikuttavista asioista. Hän havainnollisti tätä kertomalla, että hänen ollessaan painonvalvojana veli Rutherford saattoi soittaa hänelle ja pyytää: ”Veli Knorr, kun tulet painosta aterialle, tuo tullessasi pyyhekumeja. Haluan, että niitä on työpöydälläni.” Veli Knorr sanoi, että hän meni ensi töikseen tarvikevarastoon hakemaan pyyhekumit ja pani ne taskuunsa. Puolilta päivin hän sitten vei ne veli Rutherfordin toimistoon. Se ei ollut mikään iso palvelus, mutta siitä oli hyötyä veli Rutherfordille. Sitten veli Knorr sanoi minulle: ”Haluaisin, että pöydälläni on teräviä lyijykyniä. Tuothan niitä sinne joka aamu.” Huolehdin monta vuotta siitä, että hänen kynänsä oli teroitettu.

Veli Knorr tähdensi usein sitä, että on tärkeää kuunnella huolellisesti, kun saamme jonkin tehtävän. Kerran hän antoi minulle yksityiskohtaiset ohjeet erään asian hoitamisesta, mutta en kuunnellut tarkasti ja aiheutin hänelle paljon harmia. Minusta tuntui kurjalta, joten ilmoitin lyhyessä kirjeessä, että olin tapahtuneesta syvästi pahoillani ja että minut olisi parasta siirtää hänen toimistostaan toisiin tehtäviin. Myöhemmin samana aamuna veli Knorr tuli työpöytäni ääreen ja sanoi: ”Sain viestisi, Robert. Teit virheen. Puhuin sinulle siitä, ja uskon, että toimit vastaisuudessa huolellisemmin. Mennäänpä nyt kumpikin jatkamaan töitä.” Arvostin suuresti hänen ystävällisyyttään ja huomaavaisuuttaan.

HALUAN MENNÄ NAIMISIIN

Oltuani Betelissä kahdeksan vuotta suunnitelmissani oli vain jatkaa palvelusta siellä. Tilanne kuitenkin muuttui. Vuonna 1958 Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä pidetyn kansainvälisen konventin aikoihin näin Lorraine Brookesin, jonka olin tavannut vuonna 1955 hänen palvellessaan tienraivaajana Montrealissa Kanadassa. Minuun teki vaikutuksen hänen suhtautumisensa kokoaikaiseen palvelukseen ja hänen halukkuutensa mennä minne tahansa, mihin Jehovan järjestö hänet lähettäisi. Lorrainen tavoitteena oli ollut Gilead-koulu, ja vuonna 1956 hänen ollessaan 22-vuotias hänet kutsuttiinkin sen 27. kurssille. Sen jälkeen hänet määrättiin lähetystyöhön Brasiliaan. Kun olimme vuonna 1958 tutustuneet toisiimme paremmin, hän suostui kosintaani. Ajattelimme mennä naimisiin seuraavana vuonna ja toivoimme, että voisimme palvella yhdessä lähetystyöntekijöinä.

Kerrottuani aikeistani veli Knorrille hän ehdotti, että odottaisimme kolme vuotta, menisimme sitten naimisiin ja palvelisimme Brooklynin  Betelissä. Tuolloin pariskunta sai avioiduttuaan jäädä Beteliin, jos toinen oli ollut siellä vähintään kymmenen ja toinen vähintään kolme vuotta. Niinpä Lorraine suostui palvelemaan kaksi vuotta Brasilian Betelissä ja vielä vuoden Brooklynin Betelissä ennen kuin menimme naimisiin.

Ollessamme kihloissa pystyimme ensimmäisinä kahtena vuotena pitämään yhteyttä ainoastaan kirjeitse. Soittaminen oli liian kallista, eikä siihen aikaan ollut sähköpostia. Menimme naimisiin 16. syyskuuta 1961, ja veli Knorr piti vihkipuheemme, mikä oli meille suuri kunnia. Muutaman vuoden odotus tuntui kyllä pitkältä, mutta kun nyt tyytyväisyyttä ja iloa tuntien muistelemme yli 50-vuotista avioliittoamme, olemme yhtä mieltä siitä, että se kannatti!

Hääpäivänämme. Vasemmalta: Nathan H. Knorr, Patricia Brookes (Lorrainen sisar), Lorraine ja minä, Curtis Johnson, Faye ja Roy Wallen (vanhempani)

PALVELUSTEHTÄVIÄ

Vuonna 1964 sain tehtäväkseni vierailla joissakin maissa vyöhykevalvojana. Vaimoja ei tuolloin lähetetty noille matkoille miehensä mukaan, mutta vuonna 1977 tähän tuli muutos ja he alkoivat matkustaa miehensä kanssa. Tuona vuonna Lorraine ja minä vierailimme Grant ja Edith Suiterin kanssa haaratoimistoissa Saksassa, Itävallassa, Kreikassa, Kyproksessa, Turkissa ja Israelissa. Olen käynyt yhteensä noin 70 maassa eri puolilla maailmaa.

Vyöhykevierailulla Brasiliassa vuonna 1980 kävimme päiväntasaajalla sijaitsevassa Belémin kaupungissa, jossa Lorraine oli ollut lähetystyössä. Pysähdyimme myös tapaamaan Manausin veljiä. Stadionilla pidetyssä puhetilaisuudessa kiinnitimme huomiota erääseen yhdessä istuvaan ryhmään. Miksi siihen kuuluvat naiset eivät antaneet poskisuudelmia eivätkä veljet kätelleet, kuten Brasiliassa yleensä on tapana?

He olivat rakkaita veljiämme ja sisariamme eräästä leprasiirtolasta Amazonin sademetsän sisäosista. Tartuntavaaran vuoksi he välttivät suoraa kosketusta muihin läsnäolijoihin. He kuitenkin koskettivat sydäntämme, emmekä milloinkaan unohda heidän kasvoiltaan heijastunutta iloa! Miten osuvat ovatkaan Jehovan sanat: ”Minun palvelijani riemuitsevat hyvän sydämentilan vuoksi.” (Jes. 65:14.)

PALKITSEVAA JA TARKOITUKSELLISTA ELÄMÄÄ

Lorraine ja minä muistelemme usein niitä yli 60:tä vuotta, jotka olemme olleet vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita. Olemme hyvin onnellisia siunauksista, joita olemme saaneet antaessamme Jehovan ohjata meitä järjestönsä välityksellä. Vaikka en enää voi matkustaa ympäri maailmaa niin kuin aikaisemmin, pystyn kuitenkin huolehtimaan päivittäisistä tehtävistäni hallintoelimen avustajana koordinaattorien komitean ja palveluskomitean yhteydessä. Arvostan kovasti sitä, että saan tällä tavoin pieneltä osaltani tukea maailmanlaajuista veljesseuraa. Meistä on edelleen hämmästyttävää nähdä ne lukuisat nuoret miehet ja naiset, jotka ovat aloittaneet kokoaikaisen palveluksen ja jotka Jesajan tavoin sanovat: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jes. 6:8.) He huomaavat, miten hyvin pitävät paikkansa sen kierrosvalvojan sanat, joka kauan sitten kannusti minua: ”Aloita vain heti kokoaikainen palvelus. Kukapa tietää, mihin se sinut vielä johdattaa.”

^ kpl 20 Näiden veljien elämäkertoja on seuraavissa Vartiotorneissa: Thomas J. Sullivan (15.8.1965, engl.); Klaus Jensen (15.10.1969, engl.); Max Larson (1.9.1989); Hugo Riemer (15.9.1964, engl.); Grant Suiter (1.12.1983).