Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) HEINÄKUU 2013

 ELÄMÄKERTA

Innokkaita palvelemaan Jehovaa missä hyvänsä

Innokkaita palvelemaan Jehovaa missä hyvänsä

En ollut koskaan ennen tehnyt saarnaamistyötä omin päin. Olin niin hermostunut, että joka kerta ulos lähtiessäni polveni tutisivat. Kaiken kukkuraksi alue oli äärimmäisen kovaa. Jotkut olivat avoimesti vihamielisiä ja uhkasivat hakata minut. Ensimmäisen tienraivauskuukauteni aikana onnistuin levittämään vain yhden kirjasen! (Markus.)

TÄMÄ tapahtui vuonna 1949 – yli 60 vuotta sitten – mutta kertomukseni sai alkunsa useita vuosia aiemmin. Isäni Hendrik työskenteli suutarina ja puutarhurina pienessä Donderenin kylässä Drenthen provinssin pohjoisosassa Alankomaissa. Synnyin vuonna 1927 neljäntenä seitsemästä lapsesta. Talomme sijaitsi maaseudulla hiekkatien varrella, ja useimmat naapurimme olivat maanviljelijöitä. Nautin maalaiselämästä. Vuonna 1947 ollessani 19-vuotias sain kosketuksen totuuteen naapurimme Theunis Beenin välityksellä. Muistan, etten aluksi ollut pitänyt Theunisista. Mutta kun hänestä pian toisen maailmansodan jälkeen tuli Jehovan todistaja, huomasin hänen muuttuneen paljon entistä ystävällisemmäksi. Tämä muutos herätti kiinnostukseni, ja niinpä kuuntelin, kun hän kertoi minulle Jumalan lupaamasta paratiisimaasta. Omaksuin tuota pikaa totuuden, ja meistä tuli elinikäiset ystävät. *

Aloitin saarnaamistyön toukokuussa 1948, ja seuraavassa kuussa, 20. kesäkuuta, minut kastettiin Utrechtin konventissa. Ryhdyin tienraivaajaksi 1. tammikuuta 1949, ja minut lähetettiin Alankomaiden itäosaan Borculoon, jossa oli pieni seurakunta. Sinne oli noin 130 kilometriä, ja niinpä päätin taittaa matkan polkupyörälläni. Olin kuvitellut sen vievän minulta kuutisen tuntia, mutta rankkasateen ja kovan vastatuulen vuoksi  aikaa kului 12 tuntia, vaikka kuljin viimeiset 90 kilometriä junalla! Myöhään illalla pääsin vihdoin perille erään todistajaperheen kotiin, jossa sitten asuin palvellessani tuolla alueella.

Sodanjälkeisinä vuosina ihmiset eivät omistaneet paljon. Minullakin oli vain yksi puku ja yhdet housut – puku oli liian suuri ja housut liian lyhyet. Kuten alussa mainitsin, ensimmäinen kuukausi Borculossa oli vaikea, mutta Jehovan siunauksen ansiosta sain aloittaa useita raamatuntutkisteluja. Yhdeksän kuukautta myöhemmin minua pyydettiin siirtymään Amsterdamiin.

MAASEUDULTA KAUPUNKIIN

Olin viettänyt lapsuuteni maaseudulla, mutta nyt totesin olevani Alankomaiden suurimmassa kaupungissa. Kenttäpalvelus oli hyvin hedelmällistä. Ensimmäisen kuukauden aikana levitin enemmän kirjallisuutta kuin yhdeksänä edellisenä kuukautena. Pian johdin peräti kahdeksaa raamatuntutkistelua. Saatuani nimityksen seurakunnanpalvelijaksi (kutsutaan nykyään vanhimmiston koordinaattoriksi) minulle annettiin tehtäväksi pitää esitelmä, joka oli elämäni ensimmäinen. Minua jännitti valtavasti, joten huokaisin helpotuksesta, kun sainkin siirron toiseen seurakuntaan juuri ennen kuin esitelmä oli määrä pitää. Enpä olisi silloin arvannut, että pitäisin vuosien mittaan yli 5 000 esitelmää!

Markus (äärimmäisenä oikealla) katutyössä lähellä Amsterdamia vuonna 1950

Toukokuussa 1950 sain aluemääräyksen Haarlemiin. Sitten minut kutsuttiin kierrostyöhön. Sain tuskin nukuttua kolmeen vuorokauteen. Sanoin haaratoimistossa palvelevalle Robert Winklerille, etten tuntenut itseäni kyllin päteväksi tehtävään, mutta hän vastasi: ”Täytä vain paperit. Kyllä sinä opit.” Sain kuukauden koulutuksen, minkä jälkeen aloin toimia kierrospalvelijana (kierrosvalvojana). Vieraillessani eräässä seurakunnassa tapasin Janny Taatgenin. Hän oli iloinen ja uhrautuvainen nuori tienraivaaja, joka rakasti syvästi Jehovaa. Menimme naimisiin vuonna 1955. Mutta ennen kuin jatkan kertomustani, Janny selittää, miten hänestä tuli tienraivaaja ja kuinka tapasimme toisemme.

PALVELEMME AVIOPARINA

Janny: Äidistäni tuli Jehovan todistaja vuonna 1945, kun olin 11-vuotias. Äiti tajusi heti, miten tärkeää oli tutkia Raamattua minun ja kahden sisarukseni kanssa, mutta koska isä vastusti totuutta, äiti opetti meitä isän ollessa poissa kotoa.

Ensimmäinen todistajien järjestämä tilaisuus, jossa olin läsnä, oli Haagin konventti vuonna 1950. Viikkoa myöhemmin menin kokoukseen Assenissa Drenthessä sijaitsevaan paikalliseen valtakunnansaliin. Isä oli raivoissaan ja ajoi minut pois kotoa. Äiti sanoi minulle: ”Tiedät kyllä, keiden luo voit mennä.” Ymmärsin hänen tarkoittavan hengellisiä veljiäni ja sisariani. Menin ensin  erään lähellä asuvan todistajaperheen luo, mutta koska isä aiheutti edelleen hankaluuksia, muutin 95 kilometrin päähän Overijsselissä Deventerissä sijaitsevan seurakunnan alueelle. Isä joutui vaikeuksiin sosiaaliviranomaisten kanssa sen vuoksi, että oli ajanut minut pois kotoa, vaikka olin alaikäinen. Niinpä hän lupasi, että saisin tulla takaisin kotiin. Isä ei koskaan ottanut vastaan totuutta mutta antoi kuitenkin minun käydä kaikissa kokouksissa ja lähteä kenttäpalvelukseen.

Janny (äärimmäisenä oikealla) lomatienraivaajana vuonna 1952

Pian kotiinpaluuni jälkeen äiti sairastui vakavasti, ja minä jouduin tekemään kaikki kotityöt. Tästä huolimatta edistyin edelleen hengellisesti, ja minut kastettiin vuonna 1951 ollessani 17-vuotias. Seuraavana vuonna, kun äiti oli toipunut sairaudestaan, palvelin kaksi kuukautta lomatienraivaajana (osa-aikaisena tienraivaajana) kolmen tienraivaajasisaren kanssa. Olimme majoittuneet asuntolaivaan ja saarnasimme kahdessa Drenthen provinssin kaupungissa. Vakituisen tienraivauksen aloitin vuonna 1953. Vuotta myöhemmin seurakunnassa vieraili nuori kierrosvalvoja, nimittäin Markus. Ajattelimme voivamme palvella Jehovaa paremmin avioparina, joten menimme toukokuussa 1955 naimisiin (Saarn. 4:9–12).

Hääpäivänämme vuonna 1955

Markus: Häidemme jälkeen meidät lähetettiin ensin tienraivaajiksi Veendamiin Groningenin provinssiin. Asuimme pienessä huoneessa, joka oli osapuilleen kolme metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Janny kuitenkin sisusti huoneen mukavaksi ja kodikkaaksi. Meidän piti aina iltaisin siirtää pöytä ja kaksi pientä tuolia pois tieltä saadaksemme tilaa seinältä laskettavalle kaappisängylle.

Kuusi kuukautta myöhemmin meidät kutsuttiin matkatyöhön Belgiaan. Vuonna 1955 tuossa maassa oli vain noin 4 000 julistajaa. Nyt julistajien määrä on kuusinkertainen! Pohjois-Belgiassa Flanderissa puhutaan samaa kieltä kuin Alankomaissa. Kielen belgialainen korostus on kuitenkin aivan erilainen, joten ensimmäiseksi oli ylitettävä kielimuuri.

Janny: Matkatyö vaatii aitoa uhrautuvaisuutta. Kuljimme seurakuntiin polkupyörillä ja asuimme veljien ja sisarten kodeissa. Koska meillä ei ollut omaa kotia, johon mennä vierailujen välillä, jäimme samaan majapaikkaan vielä maanantaiksi ja matkustimme seuraavaan seurakuntaan tiistaiaamuna. Pidimme kuitenkin palvelustamme aina siunauksena Jehovalta.

Markus: Aluksi emme tunteneet ketään seurakuntien veljistä tai sisarista, mutta he olivat hyvin huomaavaisia ja vieraanvaraisia (Hepr. 13:2, alav.). Vuosien mittaan vierailimme useaan kertaan kaikissa Belgian hollanninkielisissä seurakunnissa. Saimme monia siunauksia. Opimme tuntemaan melkein kaikki hollanninkielisellä piirillä asuvat veljet ja sisaret, ja heistä tuli meille hyvin rakkaita. Olemme nähneet, miten sadat nuoret ovat saavuttaneet fyysisen ja hengellisen  kypsyyden, vihkiytyneet Jehovalle ja panneet Valtakunnan edut ensi sijalle elämässään. On suuri ilo havaita, että monet heistä palvelevat Jehovaa uskollisesti koko ajallaan (3. Joh. 4). Tämä ”keskinäinen rohkaisu” on tehnyt meille helpoksi jatkaa tehtävästämme huolehtimista kokosydämisesti (Room. 1:12).

SUURI HAASTE JA TODELLINEN SIUNAUS

Markus: Naimisiinmenostamme lähtien haaveilimme Gilead-koulusta. Opiskelimme englantia ainakin tunnin joka päivä, mutta sitä oli vaikea oppia kirjoista. Siksi päätimme mennä lomallamme Englantiin harjoittelemaan kieltä ja samalla saarnaamaan siellä. Lopulta vuonna 1963 saimme maailmankeskuksesta Brooklynista kirjekuoren. Siinä oli kaksi kirjettä: toinen minulle ja toinen Jannylle. Minun kirjeessäni oli kutsu kymmenen kuukautta kestävälle Gilead-kurssille. Se keskittyisi veljien valmentamiseen ja järjestöä koskevan koulutuksen antamiseen. Siksi kutsutuista 100 oppilaasta 82 oli veljiä.

Janny: Kirjeessä, jonka minä sain tuona päivänä, pyydettiin harkitsemaan rukoillen, olisinko valmis jäämään Belgiaan siksi aikaa, kun Markus olisi Gileadissa. Täytyy myöntää, että aluksi olin pettynyt. Tuntui siltä kuin Jehova ei olisi siunannut ponnistelujani. Muistutin kuitenkin itseäni siitä, että Gilead-koulun tarkoituksena on nimenomaan edistää hyvän uutisen saarnaamistyötä kautta maailman. Niinpä suostuin järjestelyyn, ja minut lähetettiin työskentelemään erikoistienraivaajana Belgiassa Gentin kaupungissa kahden kokeneen erikoistienraivaajan, Anna ja Maria Colpaertin, kanssa.

Markus: Koska englannin kielen taitoani piti kohentaa, minua pyydettiin tulemaan Brooklyniin viisi kuukautta ennen koulun alkua. Työskentelin lähetys- ja palvelusosastoilla. Kun palvelin maailmankeskuksessa ja autoin valmistamaan kirjallisuuslähetyksiä Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja Eurooppaan, tajusin entistä selvemmin veljesseuramme kansainvälisyyden. Muistan erityisesti veli A. H. Macmillanin, joka oli veli Russellin päivinä ollut saarnaajaveljenä (matkavalvojana). Hän oli jo iäkäs ja melkein kuuro mutta kävi uskollisesti kaikissa seurakunnan kokouksissa. Se teki minuun syvän vaikutuksen ja opetti minulle, ettei meidän tulisi pitää toisten kristittyjen seuraa itsestään selvänä (Hepr. 10:24, 25).

Janny: Markus ja minä kirjoitimme toisillemme useita kertoja viikossa. Kaipasimme suunnattomasti toisiamme! Silti Markus nautti Gileadissa saamastaan valmennuksesta ja minä iloitsin kenttäpalveluksesta. Kun Markus palasi Yhdysvalloista kotiin, johdin 17:ää raamatuntutkistelua! Oli kyllä vaikeaa olla erossa 15 kuukautta, mutta Jehova selvästikin siunasi meitä tekemiemme uhrausten vuoksi. Markuksen paluulento oli monta tuntia myöhässä, joten kun hän lopulta saapui, itkimme toistemme käsivarsilla. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat.

KIITOLLISIA KAIKISTA PALVELUSTEHTÄVISTÄ

Markus: Kun palasin Gileadista joulukuussa 1964, meidät kutsuttiin palvelemaan Beteliin. Emme siinä vaiheessa tienneet, että tämä ei tulisi olemaan pysyvä tehtävämääräys. Vain kolme kuukautta myöhemmin siirryimme piirityöhön Flanderiin. Kun Aalzen ja Els Wiegersma tulivat  lähetystyöntekijöiksi Belgiaan, heidät määrättiin piirityöhön tilallemme, ja me palasimme Beteliin, jossa työskentelin palvelusosastossa. Vuosina 1968–1980 palvelimme aina välillä Betelissä ja välillä taas matkatyössä. Sitten vuodesta 1980 vuoteen 2005 toimin piirivalvojana.

Vaikka tehtävämme on usein vaihtunut, emme ole koskaan unohtaneet sitä, että olimme vihkineet elämämme Jehovalle palvellaksemme häntä kokosieluisesti. Olemme todella nauttineet jokaisesta saamastamme palvelustehtävästä varmoina siitä, että muutokset ovat aina tähdänneet Valtakunnan etujen edistämiseen.

Janny: Minä iloitsin erityisesti siitä, että pääsin Markuksen kanssa Brooklyniin vuonna 1977 ja Pattersonille vuonna 1997, kun hän sai lisäkoulutusta haaratoimistokomitean jäsenenä.

JEHOVA TIETÄÄ TARPEEMME

Markus: Vuonna 1982 Jannylle tehtiin leikkaus, ja hän toipui siitä hyvin. Kolme vuotta myöhemmin Louvainin seurakunta tarjosi huomaavaisesti meille asuntoa valtakunnansalinsa yläkerrasta. Ensi kertaa 30 vuoteen meillä oli oma pieni asunto. Lähtiessämme tiistaisin vierailulle johonkin seurakuntaan jouduin kulkemaan useita kertoja edestakaisin portaiden 54 askelmaa, kun kannoin alas matkatavaroitamme! Onneksi vuonna 2002 meille järjestyi asunto pohjakerroksesta. Täytettyäni 78 vuotta meidät lähetettiin erikoistienraivaajiksi Lokereniin. Olemme hyvin iloisia tästä palvelusmuodosta ja siitä, että jaksamme edelleenkin lähteä kentälle joka päivä.

”Uskomme vakaasti, että tärkeää ei ole se, missä paikassa tai tehtävässä palvelemme, vaan se, ketä palvelemme.”

Janny: Meille on kertynyt kokoaikaista palvelusta yhteensä 120 vuotta! Olemme omakohtaisesti kokeneet sen Jehovan lupauksen luotettavuuden, että hän ”ei missään tapauksessa jätä” meitä. Jos palvelemme häntä uskollisesti, meiltä ei ”puutu mitään”. (Hepr. 13:5; 5. Moos. 2:7.)

Markus: Kun olimme nuoria, vihkiydyimme Jehovalle. Emme koskaan tavoitelleet suuria itsellemme. Olemme halunneet ottaa vastaan minkä tahansa meille annetun tehtävämääräyksen. Uskomme vakaasti, että tärkeää ei ole se, missä paikassa tai tehtävässä palvelemme, vaan se, ketä palvelemme.

^ kpl 5 Vuosien mittaan myös isästä, äidistä, isosiskostani ja kahdesta pikkuveljestäni tuli Jehovan todistajia.