Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) HUHTIKUU 2013

 ELÄMÄKERTA

50 vuotta kokoaikaista palvelusta napapiirin tuntumassa

50 vuotta kokoaikaista palvelusta napapiirin tuntumassa

”Sinun on helppo palvella tienraivaajana, kun sinulla on vanhemmat totuudessa ja he voivat avustaa sinua”, totesimme ystävällemme. ”Kyllä meillä on kuulkaa kaikilla sama Isä”, sisar vastasi. Hänen vastauksensa sisälsi tärkeän opetuksen: taivaallinen Isämme huolehtii palvelijoistaan ja tekee heidät vahvoiksi. Oma elämänkokemuksemme on osoittanut tämän todeksi.

 SYNNYIMME pohjoispohjanmaalaisessa Oulaisten pitäjässä maanviljelijäperheeseen, ja lopulta meitä oli kymmenen lasta. Lapsuuttamme varjostivat talvi- ja jatkosodan tapahtumat. Vaikka asuimme satojen kilometrien päässä rintamalta, sodan kauhut jättivät jäljen mieleemme. Kun Oulua ja Kalajokea pommitettiin, näimme taivaalla punaisen loimotuksen. Vanhempamme neuvoivat meitä, että kuullessamme lentokoneiden äänen menisimme heti suojaan. Niinpä kun vanhin veljemme Tauno kertoi meille paratiisista ja oikeudenmukaisesta maailmasta, se kosketti sydäntämme.

Tauno oli jo 14-vuotiaana poikana saanut käsiinsä raamatuntutkijoiden kirjallisuutta ja oppinut sen avulla Raamatun totuuksia. Kun sota syttyi, hän kieltäytyi vakaumuksensa vuoksi asepalveluksesta ja joutui vankilaan, missä häntä kohdeltiin raa’asti. Se kuitenkin vain vahvisti hänen päätöstään palvella Jehovaa, ja vapauduttuaan vankilasta hän toimi entistä tarmokkaammin sananpalveluksessa. Veljemme esimerkin kannustamana mekin aloimme käydä kokouksissa, joita Jehovan todistajat pitivät naapurikylässä. Kävimme myös konventeissa, vaikka meidän pitikin nähdä vaivaa säästääksemme rahaa matkaa varten. Ompelimme naapureille vaatteita, kasvatimme sipuleita ja keräsimme marjoja. Koska meidän piti hoitaa kotona karjaa, emme yleensä päässeet konventteihin yhtä aikaa, vaan menimme niihin vuorotellen.

Vasemmalta: Matti (isä), Tauno, Saimi, Maria Emilia (äiti), Väinö (vauva), Aili ja Annikki vuonna 1935

Se mitä opimme Jehovasta ja hänen tarkoituksistaan, vahvisti rakkauttamme häntä kohtaan, ja halusimme vihkiä elämämme hänelle. Vuonna 1947 kumpikin meistä kävi vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteella, Annikki 15-vuotiaana ja Aili 17-vuotiaana. Myös sisaremme Saimi kastettiin samana vuonna. Aloimme pitää raamatuntutkistelua Linnea-siskollemme, joka oli jo avioitunut, ja hänestäkin perheineen tuli Jehovan todistajia. Kasteemme jälkeen asetimme tavoitteeksemme tienraivauspalveluksen, ja toimimme aika ajoin lomatienraivaajina.

ALOITAMME KOKOAIKAISEN PALVELUKSEN

Vasemmalta: Eeva Kallio, Saimi Syrjälä (o.s. Mattila), Aili ja Annikki sekä Saara Noponen vuonna 1949

Vuonna 1955 muutimme Kemiin. Meillä kummallakin oli kokopäivätyö. Halusimme silti edelleen aloittaa tienraivauksen, mutta pelkäsimme, ettemme onnistuisi hankkimaan toimeentuloa. Ajattelimme, että ensin pitäisi säästää rahaa. Juuri tuolloin kävimme alussa mainitun keskustelun tienraivaajasisaren kanssa, ja se auttoi meitä ymmärtämään, ettei kokoaikainen palveluksemme ollut riippuvainen yksistään omista resursseistamme tai perheenjäsenten avusta. Tärkeintä oli luottaa taivaalliseen Isäämme.

Konventtimatka Kuopioon vuonna 1952. Vasemmalta: Annikki, Aili ja Eeva Kallio

Tässä vaiheessa meillä oli sen verran säästöjä, että ajattelimme niiden riittävän kahdeksi kuukaudeksi. Niinpä toukokuussa 1957 rohkaisimme mielemme ja anoimme kahdeksi kuukaudeksi tienraivauspalvelukseen Lapissa napapiirin pohjoispuolella sijaitsevaan Pellon pitäjään. Tuon  ajan kuluttua säästömme olivat vieläkin käyttämättä, joten anoimme tienraivaukseen taas seuraaviksi kahdeksi kuukaudeksi. Näidenkin kahden kuukauden mentyä tilanne oli edelleen sama. Nyt olimme varmoja, että Jehova kyllä pitäisi meistä huolen. Viiden vuosikymmenen tienraivauksen jälkeen nuo rahat ovat vieläkin säästössä! Kun ajattelemme nyt tienraivauspalveluksemme alkua, meistä tuntuu, että Jehova ikään kuin tarttui oikeaan käteemme ja sanoi meille: ”Älä pelkää. Minä olen auttava sinua.” (Jes. 41:13.)

Oltuamme yli 50 vuotta tienraivaajina nuo rahat ovat vieläkin säästössä!

Kaisu Reikko ja Aili kenttäpalveluksessa

Vuonna 1958 kierrosvalvoja suositteli meitä erikoistienraivaajiksi, ja aloitimme tässä tehtävässä uudella alueella Sodankylässä. Tuohon aikaan paikkakunnalla asui vain yksi sisar, Alma Laajala. Hän oli oppinut totuuden kiinnostavalla tavalla. Hänen poikansa oli ollut luokkaretkellä Helsingissä. Kun ryhmä liikkui kaupungilla, eräs iäkäs sisar oli kadulla ojentanut oppilasjoukon viimeisenä kävelevälle pojalle Vartiotorni-lehden ja kehottanut viemään sen äidille. Poika teki työtä käskettyä, ja äiti tunnisti heti lehdestä totuuden.

Saimme vuokrattua asunnoksemme huoneen erään sahan yläkerrasta. Pidimme siellä kokouksia. Aluksi niissä kävi meidän kahden lisäksi vain Alma ja hänen tyttärensä. Käsittelimme kokousten aineiston lukemalla sen yhdessä läpi. Myöhemmin sahalle tuli töihin mies, joka oli tutkinut Raamattua todistajien kanssa. Hän tuli perheineen ryhmämme yhteyteen, ja aikanaan hänet sekä hänen vaimonsa kastettiin. Tämä uusi veli alkoi johtaa kokouksia. Myös jotkut muut sahalla työskentelevistä miehistä rupesivat käymään kokouksissa ja omaksuivat totuuden. Parin vuoden kuluttua ryhmämme oli kasvanut siinä määrin, että siitä muodostettiin seurakunta.

HAASTAVAT OLOSUHTEET

Pitkät välimatkat olivat haaste sananpalveluksellemme. Kesäisin teimme kenttämatkoja pyöräillen, kävellen ja joskus jopa soutaen. Varsinkin polkupyörät olivat suureksi avuksi. Ajoimme niillä myös konventteihin ja vanhempiemme luo, jotka asuivat satojen kilometrien päässä. Talvisin lähdimme aikaisin aamulla linja-autolla johonkin paikkakuntamme kylään, jossa kuljimme jalkaisin talosta taloon. Käytyämme yhden kylän taivalsimme seuraavaan. Lunta oli todella paljon, eikä teitä ollut aina aurattu. Monesti kävelimme pitkin uria, joita hevosten vetämät reet olivat jättäneet lumeen. Joskus tuisku oli peittänyt edellisten kulkijoiden jäljet tai kevään tultua hanki upotti niin, että kahlasimme lumessa polviamme myöten.

Palveluksessa kylmänä talvipäivänä

 Lapin ankarat pakkaset ja lumiolosuhteet opettivat pukeutumaan lämpimästi. Meillä oli yllämme ”pässinpökkimät” eli lampaanvillasta kudotut pitkät villasukat ja -housut. Sukkia oli oltava kovalla pakkasella kahdet tai kolmet päällekkäin ja lisäksi pitkävartiset nahkasaappaat. Lumihangessa kahlatessa saappaat tulivat usein täyteen lunta. Päästyämme talon portaille otimme saappaat jalasta ja kopistelimme lumet pois. Lumi kasteli usein myös pitkien talvitakkiemme helmat. Kun ilma alkoi pakastua, ne jäätyivät joskus kankeiksi ja kolisivat sisään mennessä. Kerran erään talon emäntä totesi, että kyllä täytyy olla tosi usko, kun lähtee tällaisella kelillä vapaaehtoisesti liikkeelle. Tuohon taloon olimme kävelleet yli 12 kilometriä.

Pitkien välimatkojen vuoksi yövyimme usein taloissa. Päivän kääntyessä iltaan aloimme katsella sopivaa yöpaikkaa. Vaatimattomista oloista huolimatta ihmiset olivat vieraanvaraisia, antoivat nukkumapaikan ja tarjosivat ruokaa ja kahvia. Monesti yösija oli tuvan lattialla, jossa makuualustana toimi poron-, hirven- tai jopa karhuntalja. Joskus saimme kuitenkin nauttia myös pienestä ylellisyydestä. Esimerkiksi eräässä isossa talossa emäntä vei meidät yläkerran vierashuoneeseen, missä saimme nukkua valkoisten pitsilakanoiden välissä. Usein keskustelut Raamatun totuuksista jatkuivat iltamyöhään. Kerran yhdessä yöpaikassa talonväki nukkui tuvan toisella seinustalla ja me toisella. Keskustelimme pimeässä pitkälle aamuyöhön. Emäntä ja isäntä pyysivät vuorotellen lupaa vielä yhden kysymyksen tekemiseen.

ANTOISAA PALVELUSTA

Pohjoisen luonto on karua, mutta myös kaunista. Sen jokaisessa vuodenajassa on oma viehätyksensä. Meidän mielestämme kauneinta ovat kuitenkin olleet totuutta rakastavat ihmiset. Todistimme esimerkiksi Lapin metsäkämpillä asustaville savottamiehille. Yhdessä kämpässä saattoi olla useita kymmeniä miehiä, kun me kaksi pientä naisihmistä astuimme sisään. Nämä raavaat miehet suhtautuivat Raamatun sanomaan hyvin arvostavasti ja ottivat halukkaasti kirjallisuuttamme.

Saimme alueellamme monia hienoja kokemuksia. Kerran linja-autoaseman kello oli viisi minuuttia edellä, mistä syystä auto lähti liian aikaisin ja myöhästyimme kyydistä. Niinpä nousimme linja-autoon, joka meni erääseen toiseen kylään. Emme olleet koskaan käyneet sillä suunnalla. Ensimmäisestä talosta vastaamme tuli nuori nainen, joka sanoi: ”Sieltähän ne ’Jehovan tytöt’ tulevat niin kuin odotinkin.” Olimme pitäneet raamatuntutkistelua tämän nuoren naisen siskolle, ja nainen oli pyytänyt siskoaan välittämään meille tiedon, että hän odottaa meitä juuri tuona päivänä. Emme olleet kuitenkaan saaneet tätä tietoa. Aloimme johtaa tutkistelua tälle naiselle ja myös hänen naapuritalossa asuville sukulaisilleen. Ei aikaakaan kun yhdistimme tutkistelut, ja mukana  oli toistakymmentä henkeä. Myöhemmin monista tuon suvun jäsenistä on tullut Jehovan todistajia.

Vuonna 1965 saimme siirron nykyiselle määräalueellemme Kuusamoon, joka sijaitsee hieman napapiirin eteläpuolella. Tuohon aikaan täällä oli vain muutaman julistajan seurakunta. Aluksi uusi alueemme vaikutti kovalta. Ihmisillä oli jyrkkiä uskonnollisia näkemyksiä, ja he suhtautuivat meihin ennakkoluuloisesti. Koska monet kuitenkin arvostivat Raamattua, saimme yhteisen pohjan keskusteluille. Niinpä pyrimme aluksi tutustumaan vähitellen alueen ihmisiin, ja noin kahden vuoden työskentelyn jälkeen raamatuntutkistelujen aloittaminen oli helpompaa.

YHÄ AKTIIVISIA PALVELUKSESSA

Joidenkin entisten tutkisteluoppilaidemme kanssa

Nykyään emme enää jaksa tehdä niin pitkiä kenttäpäiviä kuin nuorempana, mutta osallistumme edelleen palvelukseen lähes päivittäin. Hyvän uutisen saarnaaminen laajalla alueellamme helpottui vuonna 1987, kun Aili meni veljenpoikamme kannustamana autokouluun ja sai ajokortin 56-vuotiaana. Elämäämme kohensi myös se, että saimme muuttaa uuden valtakunnansalin yhteyteen rakennettuun asuntoon.

Näkemämme kasvu tuo meille iloa. Kun aloitimme kokoaikaisen palveluksemme Pohjois-Suomessa, siellä oli vain harvakseltaan muutamia julistajia. Nyt tällä alueella on useita seurakuntia. Monesti konventissa joku tulee esittäytymään ja kysyy, muistammeko häntä. Olemme saattaneet käydä hänen kotonaan johtamassa tutkistelua silloin, kun hän oli vielä lapsi. Vuosia tai jopa vuosikymmeniä aiemmin kylvetty siemen on tuottanut hedelmää. (1. Kor. 3:6.)

Nautimme kenttäpalveluksesta sateisinakin päivinä.

Vuonna 2008 meille tuli yhteenlaskettuna täyteen 100 vuotta erikoistienraivauspalvelusta. Kiitämme Jehovaa siitä, että olemme voineet tukea toinen toistamme hänen arvokkaassa työssään. Elämämme on ollut yksinkertaista ja vaatimatonta, mutta meiltä ei ole koskaan puuttunut mitään (Ps. 23:1). Miten turhaa olikaan epäröintimme tienraivauksen aloittamisessa. Olemme onnellisia siitä, että Jehova on kaikkina näinä vuosina vahvistanut meitä seuraavan lupauksensa mukaisesti: ”Olen vahvistava sinua. Olen todella auttava sinua. Olen todella pitävä sinusta lujasti kiinni vanhurskauden oikealla kädelläni.” (Jes. 41:10.)