Menin kasteelle vuonna 1941, jolloin olin 12-vuotias. Mutta ymmärsin Raamatun totuuden kunnolla vasta vuonna 1946. Mistä se johtui?

VANHEMPANI lähtivät 1910-luvulla Tbilisistä Georgiasta siirtolaisiksi Kanadaan. He asettuivat pienelle maatilalle, joka sijaitsi preerialla lähellä Pellyn kylää Saskatchewanissa Kanadan länsiosassa. Minä synnyin vuonna 1928 ja olin kuudesta lapsesta nuorin. Isä kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, ja äiti kuoli ollessani vielä aivan pieni. Vähän myöhemmin vanhin sisareni Lucy kuoli 17 -vuotiaana. Sen jälkeen enoni Nick alkoi huolehtia minusta ja sisaruksistani.

Ollessani vasta taapero perheeni näki kerran, että vedin yhtä maatilan orihevosta hännästä. He pelkäsivät, että hevonen voisi potkaista minua, ja komensivat minua kovaan ääneen lopettamaan – mutta en reagoinut mitenkään. Olin selin heihin enkä kuullut heidän huutojaan. Mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut, mutta tuona päivänä perheeni huomasi, että olin kuuro.

Eräs perhetuttumme ehdotti, että kävisin koulua toisten kuurojen lasten kanssa. Niinpä Nick-eno ilmoitti minut Saskatoonissa Saskatchewanissa sijaitsevaan kuurojenkouluun. Jouduin pitkän matkan päähän perheestäni, ja koska olin vain viisivuotias, minua pelotti. Pääsin käymään perheeni luona ainoastaan kesäaikana ja muilla lomilla. Ajan mittaan opin viittomakielen, ja minusta oli mukava leikkiä muiden lasten kanssa.

OPIN RAAMATUN TOTUUDEN

Vuonna 1939 vanhin elossa oleva sisareni Marion meni naimisiin Bill Danylchuckin kanssa, ja he ottivat hoiviinsa sisareni Francesin ja minut. He olivat ensimmäiset sukulaiseni, jotka tutustuivat Jehovan todistajiin. Kesälomilla he kertoivat minulle parhaansa mukaan, mitä he olivat oppineet Raamatusta. Rehellisesti sanoen kommunikointi  heidän kanssaan ei ollut helppoa, sillä he eivät osanneet viittomakieltä. Ilmeisesti he huomasivat, että rakastin aidosti hengellisiä asioita. Ymmärsin heidän toimivan sen mukaan, mitä Raamatussa sanotaan, ja lähdin heidän kanssaan kenttätyöhön. Pian halusin mennä kasteelle. Bill kastoikin minut 5. syyskuuta 1941 peltitynnyrissä, joka oli täytetty hyytävän kylmällä kaivovedellä.

Kuurojen ryhmän kanssa konventissa Clevelandissa Ohiossa vuonna 1946

Vuonna 1946 kun tulin kotiin kesäksi, kävimme konventissa Clevelandissa Ohiossa Yhdysvalloissa. Konventin ensimmäisenä päivänä sisareni kirjoittivat vuorotellen paperille, mitä lavalla sanottiin, jotta voisin seurata ohjelmaa. Toisena päivänä olin innoissani, kun huomasin, että paikalla oli ryhmä kuuroja ja viittomakielen tulkki. Pystyin viimeinkin nauttimaan ohjelmasta ja ymmärtämään selvästi Raamatun totuuden!

OPETAN TOTUUTTA

Toinen maailmansota oli juuri päättynyt, ja kansallismielisyys oli voimissaan. Kun palasin konventista, olin päättänyt pysyä uskollisena Jehovalle koulussa. En enää tervehtinyt lippua enkä laulanut kansallislaulua. Lakkasin osallistumasta myös pyhäpäivien viettoon ja pakollisiin jumalanpalveluksiin. Koulun henkilökunta ei ollut tästä mielissään, ja he yrittivät pelottelun ja valehtelun avulla saada minut muuttamaan mieleni. Tämä kaikki aiheutti koulutoverieni joukossa kovan hälinän, mutta se avasi mahdollisuuksia antaa todistusta. Jotkut toiset oppilaat, esimerkiksi Larry Androsoff, Norman Dittrick ja Emil Schneider, omaksuivat totuuden ja palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti.

Kun olen käynyt muissa kaupungeissa, minulla on aina ollut tavoitteena todistaa kuuroille. Montrealissa todistin kuurojenyhdistyksessä Eddie Tagerille, nuorelle miehelle, joka oli erään jengin jäsen. Hän tuli totuuteen ja kuului Lavalissa Québecissä toimivaan viittomakieliseen seurakuntaan aina viime vuoteen asti, jolloin hän kuoli. Tapasin myös nuoren Juan Ardanezin, joka beroialaisten tavoin tutki innokkaasti saadakseen selville, onko Raamatun sanoma totta (Apt. 17:10, 11). Hänkin oppi totuuden ja palveli uskollisesti vanhimpana Ottawassa Ontariossa aina kuolemaansa saakka.

Todistamassa kadulla 1950-luvun alussa

Vuonna 1950 muutin Vancouveriin. Vaikka minusta on upeaa kertoa totuudesta kuuroille, en koskaan unohda kokemusta, jonka sain todistaessani kadulla Chris Spicer -nimiselle kuulevalle naiselle. Hän tilasi lehtemme ja halusi, että tapaisin hänen miehensä Garyn. Vierailin heidän kotonaan, ja kävimme pitkän keskustelun kynän ja paperin avulla. Yhteydenpitomme jäi sillä kertaa siihen, mutta muutamaa vuotta myöhemmin he tulivat  yllätyksekseni tervehtimään minua eräässä konventissa Torontossa Ontariossa. Gary oli menossa kasteelle samana päivänä. Tämä hieno kokemus muistutti minua siitä, miten tärkeää on kertoa Raamatun sanomaa kaikissa tilanteissa. Emme koskaan tiedä, missä ja milloin totuuden siemenet itävät.

Myöhemmin muutin takaisin Saskatooniin. Siellä tapasin erään äidin, joka pyysi minua tutkimaan Raamattua kahden tyttärensä kanssa. Nämä tytöt – Jean ja Joan Rothenberger – kävivät samaa kuurojenkoulua, jota minäkin olin käynyt. Tytöt alkoivat kertoa oppimistaan asioista luokkatovereilleen, ja aikanaan viidestä heidän luokkansa oppilaasta tuli Jehovan todistajia. Yksi heistä oli Eunice Colin. Olin tavannut Eunicen, kun olin viimeistä vuotta kuurojenkoulussa. Silloin hän antoi minulle makeisia ja kysyi, voisimmeko olla ystäviä. Hänellä oli myöhemmin erittäin tärkeä osa elämässäni: hänestä tuli vaimoni!

Eunice ja minä vuonna 1960 ja 1989

Eunicen äiti sai selville, että hänen tyttärensä tutki Raamattua, ja suostutteli koulun rehtorin varoittamaan häntä. Rehtori jopa takavarikoi Eunicen tutkistelukirjat. Eunice oli kuitenkin päättänyt pysyä uskollisena Jehovalle. Kun hän halusi mennä kasteelle, hänen vanhempansa sanoivat, että jos hänestä tulisi Jehovan todistaja, hänen täytyisi lähteä kotoa. 17-vuotiaana Eunice muuttikin pois kotoa, ja eräs paikallinen todistajaperhe otti hänet ystävällisesti luokseen asumaan. Hän jatkoi tutkimista ja kävi myöhemmin kasteella. Kun menimme naimisiin vuonna 1960, hänen vanhempansa eivät tulleet häihimme. Vuosien mittaan he kuitenkin alkoivat kunnioittaa meitä sen vuoksi, mihin uskoimme ja miten kasvatimme lapsiamme.

 JEHOVA ON HUOLEHTINUT MINUSTA

Poikani Nicholas ja hänen vaimonsa Deborah palvelevat Lontoon Betelissä.

Me kuurot vanhemmat kasvatimme seitsemän kuulevaa poikaa. Se oli aikamoinen haaste. Pidimme huolen siitä, että he osasivat viittomakieltä, jotta pystyimme kommunikoimaan hyvin heidän kanssaan ja opettamaan heille totuutta. Seurakuntamme veljet ja sisaret olivat suureksi avuksi. Esimerkiksi eräs isä ilmoitti meille kirjelapulla, että yksi pojistamme käytti valtakunnansalilla rumia sanoja. Näin pystyimme puuttumaan asiaan heti paikalla. Neljä poikaamme – James, Jerry, Nicholas ja Steven – palvelevat Jehovaa uskollisesti perheineen. Kaikki neljä poikaa toimivat vanhimpina. Nicholas ja hänen vaimonsa Deborah auttavat viittomakielen kääntämisessä Britannian haaratoimistossa, ja Steven ja hänen vaimonsa Shannan kuuluvat viittomakielen käännöstiimiin Yhdysvaltojen haaratoimistossa.

Poikani James, Jerry ja Steven vaimoineen tukevat viittomakielistä saarnaamistyötä eri tavoin.

Kuukautta ennen kuin meillä olisi ollut 40-vuotishääpäivä, Eunice hävisi taistelun syöpää vastaan. Hän oli hyvin rohkea koko sairautensa ajan. Usko ylösnousemukseen auttoi häntä pysymään vahvana. Odotan hartaasti sitä päivää, jona näen hänet jälleen.

Faye ja James, Jerry ja Evelyn, Shannan ja Steven

Helmikuussa 2012 kaaduin ja lonkkani murtui. Ymmärsin, että tarvitsisin apua, joten muutin yhden poikani ja hänen vaimonsa luo. Olemme nyt Calgaryn viittomakielisessä seurakunnassa, jossa palvelen edelleen vanhimpana. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulun viittomakieliseen seurakuntaan. Miten säilytin hengellisyyteni englanninkielisessä seurakunnassa koko tuon pitkän ajan vuodesta 1946 lähtien? Jehova on luvannut huolehtia isättömistä pojista, ja hän on tosiaan auttanut minua (Ps. 10:14). Olen kiitollinen kaikesta tuesta, jota olen saanut ystäviltä. He ovat kirjoittaneet paperille, mitä lavalla sanotaan, tai opetelleet viittomakieltä ja tulkanneet minulle ohjelmaa.

Amerikkalaisella viittomakielellä pidetyssä tienraivaajien koulussa 79-vuotiaana

Rehellisesti sanottuna olen toisinaan tuntenut oloni turhautuneeksi ja halunnut luovuttaa, koska en ole päässyt selville siitä, mitä puhutaan, tai koska on näyttänyt siltä, että kuurojen tarpeita ei ymmärretä. Tällaisina hetkinä olen kuitenkin ajatellut Pietarin sanoja. Hän sanoi Jeesukselle: ”Herra, kenen luo menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:66–68.) Monien muiden ikäisteni kuurojen veljien ja sisarten tavoin minäkin olen oppinut olemaan kärsivällinen. Olen oppinut odottamaan Jehovaa ja hänen järjestöään, ja siitä on ollut minulle paljon hyötyä. Nyt amerikkalaisella viittomakielellä on saatavilla runsaasti hengellistä ravintoa, ja voin nauttia tällä kielellä pidettävistä kokouksista ja konventeista. Olen tosiaan saanut elää onnellisen ja palkitsevan elämän suuren Jumalamme Jehovan palveluksessa.