Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) TOUKOKUU 2016

Kristittyjen täytyy käyttää Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan, kun he ovat tekemisissä viranomaisten kanssa.

Lukijoiden kysymyksiä

Lukijoiden kysymyksiä

Mikä voi auttaa kristittyjä ratkaisemaan, onko sopivaa antaa viranomaisille lahjoja tai palvelurahaa?

On pidettävä mielessä useita seikkoja. Kristittyjen täytyy olla rehellisiä. Heillä on velvollisuus noudattaa maan lakia, kun se ei ole ristiriidassa Jehovan lain kanssa. (Matt. 22:21; Room. 13:1, 2; Hepr. 13:18.) Lisäksi he pyrkivät kunnioittamaan paikallisten ihmisten tapoja ja tunteita sekä ”rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään” (Matt. 22:39; Room. 12:17, 18; 1. Tess. 4:11, 12). Tällaiset periaatteet vaikuttavat todennäköisesti siihen, miten kristityt eri puolilla maailmaa suhtautuvat lahjojen ja palvelurahan antamiseen.

Monissa paikoissa yhteisön jäsenen ei tarvitse antaa mitään viranhaltijoille saadakseen palvelua, johon hänellä on oikeus. Viranhaltijat suorittavat palveluksia, ja yhteiskunta maksaa heille siitä, eivätkä he pyydä tai odota saavansa mitään tavanomaisen palkkansa lisäksi. Monissa maissa viranomaisten on lainvastaista pyytää tai ottaa vastaan mitään arvokasta edes jostakin sinänsä laillisesta työstä. Tällaista lahjaa pidettäisiin lahjuksena siitä huolimatta, että lahja ei muuttaisi viranomaisen toimintatapaa. Siellä missä tilanne on tällainen, ei ole tarpeen edes pohtia, voisiko kristitty antaa lahjoja tai palvelurahaa viranomaisille. Tällaiset lahjat olisivat yksinkertaisesti sopimattomia.

Muualla maailmassa, missä vastaavia lakeja ei ole tai missä niistä ei pidetä kiinni yhtä tiukasti, viranhaltijat eivät suhtaudu tehtäviinsä samalla tavalla. Joissakin maissa virkamiehet käyttävät hyväksi asemaansa voidakseen kiristää rahaa tai vastapalveluksia niiltä, joita heidän pitäisi palvella, ja he ovat haluttomia tekemään mitään elleivät saa lahjaa. Niinpä viranhaltijat, jotka esimerkiksi laillistavat avioliittoja, ottavat vastaan tuloveroja tai myöntävät rakennuslupia, vaativat palvelurahaa. Jos sitä ei makseta, he saattavat tahallaan luoda esteitä, jotka tekevät kansalaisille vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi saada sitä, mikä heille lain mukaan kuuluu. Eräässä maassa palomiehet eivät hälytyksen sattuessa edes ala sammuttaa paloa, elleivät ensin saa runsasta palvelurahaa.

Kristityn on joskus sopivaa antaa jotain pientä osoittaakseen arvostuksensa palvelusta, joka hänelle kuuluu.

 Siellä missä edellä kuvaillut tavat ovat yleisiä, joistakuista tuntuu mahdottomalta olla antamatta palvelurahaa. Näissä oloissa kristitty saattaisi pitää palvelurahaa lisämaksuna, jonka hän joutuu antamaan saadakseen hänelle kuuluvan palvelun. Ympäristössä, jossa korruptio on tavallista, kristityn täytyy kuitenkin varoa kadottamasta näkyvistään rajaa sen välillä, mikä on Jumalan silmissä hyväksyttävää ja mikä sopimatonta. On eri asia antaa palvelurahaa sellaisesta, mihin henkilöllä on lain mukaan oikeus, kuin yrittää saada viranhaltija tekemään jotain laitonta. Korruptoituneessa yhteiskunnassa jotkut antavat viranomaisille rahaa saadakseen jonkin palvelun, johon heillä ei ole oikeutta, tai tarjoavat poliisille tai tarkastajalle ”palvelurahaa” välttyäkseen oikeudenmukaiselta sakolta. Olisi tietenkin väärin yrittää lahjoa joku ”palvelurahalla”, aivan kuten olisi väärin ottaa vastaan rahaa lahjuksena. Tällainen vääristäisi oikeutta. (2. Moos. 23:8; 5. Moos. 16:19; Sananl. 17:23.)

Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa perusteella useimmat kypsät kristityt eivät pidä sopivana antaa palvelurahaa viranomaisille, jotka pyytävät sitä. Heistä tuntuu, että sen maksaminen olisi lahjonnan suvaitsemista tai edistämistä. Siksi he kieltäytyvät antamasta tällaisia lahjoja.

Vaikka kypsät kristityt tajuavat, että lahjojen antamista laittomien suosionosoitusten saamiseksi saatettaisiin pitää lahjontana, joskus paikalliset olot ja ihmisten tunteet voivat sallia sen, että he antavat jotain pientä arvostuksen osoitukseksi saadakseen heille kuuluvan palvelun tai välttyäkseen kohtuuttomalta viivytykseltä. Jotkut kristityt antavat joissakin tapauksissa lahjoja lääkäreille ja sairaanhoitajille kiitollisuuden osoitukseksi saatuaan ilmaista hoitoa julkisessa sairaalassa. Heistä tuntuu sopivalta toimia näin hoidon jälkeen eikä ennen sitä, jottei syntyisi vaikutelmaa, että lahja on tarkoitettu lahjukseksi tai että se on annettu toivossa saada parempaa hoitoa kuin muut.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tarkastella jokaista tilannetta, joka eri maissa saattaisi syntyä. Niinpä kun kristityt pohtivat asiaa, heidän tulee paikallisista olosuhteista riippumatta toimia niin, että he säilyttävät hyvän omantunnon (Room. 14:1–6). Heidän tulee varoa tekemästä mitään laitonta (Room. 13:1–7). Heidän tulisi karttaa kaikkea sellaista, mikä toisi häpeää Jehovan nimelle tai kompastuttaisi toisia (Matt. 6:9; 1. Kor. 10:32). Lisäksi heidän ratkaisuistaan tulisi heijastua heidän rakkautensa lähimmäiseen (Mark. 12:31).

 Miten seurakunta voi ilmaista iloaan, kun ilmoitetaan jonkun ottamisesta takaisin sen yhteyteen?

Luukkaan 15. luvussa on Jeesuksen vaikuttava vertaus miehestä, jolla oli laumassaan sata lammasta. Kun yksi niistä oli kadoksissa, mies jätti 99 lammasta taakseen erämaahan ja lähti kadonneen perään, ”kunnes hän löysi sen”. Jeesus jatkoi: ”Sen löydettyään hän panee sen hartioilleen ja iloitsee. Ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa koolle ja sanoo heille: ’Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut.’ ” Lopuksi Jeesus totesi: ”Minä sanon teille, että näin on taivaassa enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka katuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät tarvitse katumusta.” (Luuk. 15:4–7.)

Kuten tekstiyhteydestä käy ilmi, Jeesus sanoi nämä sanat korjatakseen niiden kirjanoppineiden ja fariseusten ajattelua, jotka arvostelivat häntä siksi, että hän oli veronkantajien ja syntisten seurassa (Luuk. 15:1–3). Jeesuksen sanojen mukaan taivaassa iloitaan, kun syntinen katuu. Jos kerran taivaassa riemuitaan siitä, että syntinen on katunut, kääntynyt ja tehnyt suoria polkuja jaloilleen, eikö sen tulisi tuottaa iloa myös maan päällä? (Hepr. 12:13.)

Kun joku otetaan takaisin seurakunnan yhteyteen, meillä on hyvä syy iloita. Tämän henkilön täytyy nyt pysyä nuhteettomana Jumalalle. Hänen takaisin ottamisensa edellytti kuitenkin katumusta, ja olemme iloisia siitä, että hän katui. Siksi kun vanhimmat ilmoittavat jonkun ottamisesta takaisin seurakunnan yhteyteen, ystävät voivat halutessaan arvokkaasti taputtaa.

Mikä saattoi panna Jerusalemissa sijainneen Betsatan lammikon vedet kuohumaan?

Jeesuksen päivinä jotkut Jerusalemin asukkaat ajattelivat Betsatan lammikolla olevan parantavaa voimaa, kun sen vesi ”oli kuohutettu” (Joh. 5:1–7). Niinpä sen luo kokoontui ihmisiä, jotka halusivat parantua.

Kyseisen lammikon on arveltu olevan juutalaisten rituaaliallas. Siihen saatiin vettä viereisestä vesialtaasta, joka kuului samaan rakennuskokonaisuuteen. Alueella tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että tämän altaan ja Betsatan lammikon välissä oli pato. Padossa oleva sulkuportti voitiin avata, niin että vesi pääsi virtaamaan vesialtaasta kanavaa pitkin rituaalialtaan pohjalle. Silloin veden paine epäilemättä kuohutti lammikon pintaa.

On huomionarvoista, että Johanneksen 5:4:ää, jonka mukaan enkeli kuohutti lammikon vettä, ei löydy 300-luvulta peräisin olevasta Codex Sinaiticuksesta eikä muista vanhoista arvostetuista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Jeesus kuitenkin paransi Betsatan lammikon luona miehen, jolla oli ollut sairautensa 38 vuotta. Vaikka mies ei mennyt altaaseen, hän parani hetkessä.