Siirry sisältöön

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) LOKAKUU 2016

 ELÄMÄKERTA

Olen pyrkinyt jäljittelemään toisten hyvää esimerkkiä

Olen pyrkinyt jäljittelemään toisten hyvää esimerkkiä

”Tiedätkö, miten vanha olen?” kysyin. ”Tiedän tarkalleen, miten vanha olet”, vastasi Izak Marais, joka soitti Pattersonista New Yorkin osavaltiosta minulle Coloradoon. Mikä johti tähän keskusteluun?

SYNNYIN Wichitassa Kansasissa Yhdysvalloissa joulukuun 10. päivänä 1936 ja olin vanhin neljästä lapsesta. Vanhempani William ja Jean olivat antaumuksellisia Jehovan palvojia. Isäni toimi ryhmänpalvelijana. Tätä nimitystä käytettiin tuolloin veljestä, joka otti johdon seurakunnassa. Äiti oli oppinut Raamatun totuuden omalta äidiltään Emma Wagnerilta. Emma opetti totuuden monille ihmisille, muun muassa Gertrude Steelelle, joka palveli monien vuosien ajan lähetystyöntekijänä Puerto Ricossa. * Minulla oli siis monia hyviä esimerkkejä, joita jäljitellä.

MIELEENPAINUVIA ESIMERKKEJÄ

Isäni tarjoamassa lehtiä ohikulkijoille kadunkulmassa

Eräänä lauantai-iltana ollessani viisivuotias tarjosin isäni kanssa kadulla ohikulkijoille Vartiotorni- ja Lohdutus-lehtiä (nykyään Herätkää!). Tuohon aikaan Yhdysvallat oli sotkeutunut toiseen maailmansotaan. Muuan humaltunut lääkäri lähestyi meitä, solvasi isää siitä, että tämä oli säilyttänyt kristillisen puolueettomuutensa, ja syytti tätä pelkuriksi ja asepalveluksen välttelijäksi. Lääkäri työnsi kasvonsa aivan isän kasvojen eteen ja sanoi: ”Mikset lyö minua, senkin jänishousu?” Olin peloissani mutta ihailin isää. Hän vain jatkoi lehtien tarjoamista joukolle, joka oli kerääntynyt ympärillemme. Sitten eräs sotilas sattui paikalle ja lääkäri huusi: ”Tee jotain tälle jänishousulle!” Sotilas huomasi, että mies oli humalassa, joten hän sanoi: ”Mene kotiin selviämään!” He molemmat poistuivat paikalta. Muistelen arvostaen sitä rohkeutta, jota Jehova antoi isälle. Hän omisti kaksi parturiliikettä Wichitassa, ja tuo lääkäri oli yksi hänen asiakkaistaan!

Menossa vanhempieni kanssa konventtiin Wichitaan 1940-luvulla

Kun olin kahdeksanvuotias, vanhempani myivät kotinsa ja liikkeensä, rakensivat pienen asuntoauton ja muuttivat Coloradoon palvellakseen tarvealueella. Asetuimme lähelle Grand Junctionia, jossa vanhempani toimivat tienraivaajina ja tekivät tilapäistöitä maatiloilla. Jehovan siunauksen ja vanhempieni innokkaan palveluksen ansiosta  perustettiin seurakunta. Isä kastoi 20. kesäkuuta 1948 tällä paikkakunnalla vuoripurossa minut ja muita, jotka olivat omaksuneet Raamatun totuuden, kuten Billie Nicholsin ja hänen vaimonsa. Myöhemmin he, samoin kuin heidän poikansa ja tämän vaimo, aloittivat kierrostyön.

Olimme tiiviisti yhdessä ja kävimme rakentavia hengellisiä keskusteluja monien sellaisten kanssa, jotka olivat täysin uppoutuneet Valtakunnan työhön. Erityisen paljon elämääni vaikuttivat Steelen suvun jäsenet: Don ja Earlene, Dave ja Julia sekä Si ja Martha. He näyttivät minulle, että Valtakunnan asettaminen ensimmäiselle sijalle tuo elämään todellisen tarkoituksen ja suurta iloa.

MUUTAN JÄLLEEN

Ollessani 19-vuotias perheystävämme Bud Hasty pyysi minua palvelemaan kanssaan tienraivaajana Yhdysvaltojen eteläosassa. Kierrosvalvoja kehotti meitä muuttamaan Rustoniin Louisianaan, jossa monet todistajat olivat jääneet toimettomiksi. Meitä neuvottiin pitämään joka viikko kaikki kokoukset huolimatta siitä, kuinka monia tuli paikalle. Löysimme sopivan kokouspaikan ja laitoimme sen kuntoon. Pidimme jokaisen kokouksen, mutta jonkin aikaa läsnä olimme vain me kaksi. Esitimme ohjelmanosat vuorotellen: toinen meistä johti ohjelmaa, ja toinen vastasi kaikkiin kysymyksiin. Jos ohjelmaan kuului näyte, olimme molemmat lavalla eikä yleisössä ollut ketään! Aikanaan eräs iäkäs sisar alkoi käydä kokouksissa. Ennen pitkää joitakin raamatuntutkisteluoppilaita samoin kuin toimettomia tuli kokouksiin, ja lopulta meillä oli hyvinvoiva seurakunta.

Eräänä päivänä tapasimme Budin kanssa Kristuksen kirkon papin, ja hän puhui raamatunkohdista, jotka eivät olleet minulle tuttuja. Se järkytti minua hieman ja sai minut miettimään tarkemmin uskonkäsityksiäni. Viikon ajan tutkin yömyöhään asti saadakseni vastaukset kysymyksiin, jotka hän oli herättänyt. Tämä todella auttoi minua sisäistämään totuuden, ja maltoin tuskin odottaa, että tapaisin jonkun toisen saarnamiehen.

Pian tämän jälkeen kierrosvalvoja pyysi minua muuttamaan El Doradoon Arkansasiin, jotta voisin auttaa sikäläistä seurakuntaa. Siellä asuessani tein lukuisia matkoja takaisin Coloradoon, koska minun piti saapua kutsuntalautakunnan eteen. Yhdellä matkalla jotkut toiset tienraivaajat matkustivat kanssani autollani, ja meille sattui onnettomuus Texasissa. Autoni romuttui kolarissa käyttökelvottomaksi. Soitimme eräälle veljelle, joka tuli hakemaan meidät ensin kotiinsa ja sitten  seurakunnan kokoukseen. Siellä ilmoitettiin, että olimme joutuneet onnettomuuteen, ja seurakunnan jäsenet antoivat meille ystävällisesti aineellista apua. Lisäksi tuo veli myi autoni 25 dollarilla.

Saimme kyydin Wichitaan, jossa läheinen perheystävämme E. F. ”Doc” McCartney palveli tienraivaajana. Hänen kaksospoikansa Frank ja Francis olivat ja ovat yhä parhaimpia ystäviäni. He myivät minulle vanhan autonsa 25 dollarilla, täsmälleen sillä summalla, joka minulle oli maksettu romuttuneesta autostani. Tällöin näin ensimmäistä kertaa selvästi, että koska pidin Valtakunnan tärkeimmällä sijalla, Jehova antoi minulle elämän välttämättömyydet. Tällä käynnillä McCartneyn perhe esitteli minut viehättävälle, teokraattiselle sisarelle nimeltä Bethel Crane. Hänen äitinsä Ruth oli innokas todistaja Wellingtonissa Kansasissa ja jatkoi tienraivausta vielä yli 90-vuotiaanakin. Vajaan vuoden päästä vuonna 1958 menin naimisiin Bethelin kanssa, ja aloimme palvella yhdessä tienraivaajina El Doradossa.

JÄNNITTÄVIÄ KUTSUJA

Pohdittuamme niiden hyvää esimerkkiä, joiden kanssa olimme varttuneet, päätimme tarjoutua tekemään mitä tahansa, mitä Jehovan järjestö meiltä pyytäisi. Meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi Walnut Ridgeen Arkansasiin. Sitten vuonna 1962 meidät kutsuttiin Gileadin 37. kurssille, ja olimme aivan innoissamme. Iloksemme Don Steele oli samalla kurssilla. Kun Bethel ja minä olimme valmistuneet, meidät lähetettiin Nairobiin Keniaan. Jättäessämme New Yorkin taaksemme meillä oli pala kurkussa, mutta pian tuo tunne muuttui iloksi, kun ystävät olivat meitä vastassa Nairobin lentokentällä.

Palveluksessa Nairobissa Mary ja Chris Kanaiyan kanssa

Kiinnyimme nopeasti Keniaan ja miellyttävään palvelukseemme siellä. Ensimmäistä edistyvää raamatuntutkistelua johdimme Chris ja Mary Kanaiyalle. He toimivat edelleen uskollisesti kokoaikaisessa palveluksessa Keniassa. Seuraavana vuonna meitä pyydettiin siirtymään Kampalaan Ugandaan tuon maan ensimmäisiksi lähetystyöntekijöiksi. Ne olivat jännittäviä aikoja, koska niin monet halusivat kovasti oppia Raamatun totuuden ja tulla todistajiksi. Mutta kun olimme olleet Afrikassa kolme ja puoli vuotta, palasimme Yhdysvaltoihin, koska meille oli tulossa perheenlisäystä. Lähtiessämme Afrikasta meillä oli paljon suurempi pala kurkussa kuin silloin, kun olimme jättäneet New Yorkin taaksemme. Olimme oppineet rakastamaan afrikkalaisia ja toivoimme, että voisimme jonakin päivänä palata.

SAAMME UUDEN TEHTÄVÄMÄÄRÄYKSEN

Asetuimme Coloradon länsiosaan, jossa vanhempani asuivat. Pian syntyi ensimmäinen tyttäremme Kimberly, ja 17 kuukautta myöhemmin saimme Stephanyn. Suhtauduimme uuteen tehtäväämme vanhempina hyvin vakavasti ja halusimme juurruttaa totuuden kauniisiin tyttäriimme. Tahdoimme jäljitellä niitä, jotka olivat näyttäneet meille esimerkkiä. Oli vakavoittavaa ajatella, että vaikka hyvällä esimerkillä on voimakas vaikutus lasten muovaamisessa, se ei välttämättä saa heitä palvelemaan Jehovaa. Pikkuveljeni ja siskoni jättivät totuuden. Toivottavasti he alkavat taas jäljitellä niitä, jotka olivat myös heille hyvänä esimerkkinä.

Nautimme hyvin paljon tyttäriemme kasvattamisesta ja yritimme aina tehdä asioita yhdessä perheenä. Koska asuimme lähellä hiihtokeskuksistaan tunnettua Aspenia Coloradossa, opettelimme  laskettelemaan, jotta voisimme aika ajoin harrastaa sitä yhdessä. Tällainen yhteinen vapaa-ajanvietto antoi mahdollisuuden jutella tyttöjen kanssa, kun nousimme rinnettä yhdessä hiihtohissillä. Kävimme heidän kanssaan myös telttailemassa, ja meillä oli miellyttäviä keskusteluja leirinuotion ympärillä. Vaikka he olivat nuoria, he esittivät seuraavanlaisia kysymyksiä: Mitä teen aikuisena? Millainen aviopuoliso olisi minulle sopiva? Pyrimme painamaan hengellisiä arvoja tyttäriemme mieleen ja sydämeen. Puhuimme heille toistuvasti siitä, miksi on viisasta tavoitella kokoaikaista palvelusta ja avioitua ainoastaan sellaisen kanssa, jolla on elämässä sama päämäärä. Yritimme auttaa heitä ymmärtämään, ettei ole hyvä mennä naimisiin liian nuorena. Keksimme sanonnan: ”Älä naimisiin kiirehdi suotta ennen kuin olet vähintään 23 vuotta.”

Aivan niin kuin omat vanhempamme mekin ponnistelimme kovasti voidaksemme käydä kokouksissa ja osallistua säännöllisesti kenttäpalvelukseen perheenä. Järjestimme tilaisuuksia majoittaa kotiimme kokoaikaisia palvelijoita. Lisäksi muistelimme usein lämpimästi aikaa, jonka olimme viettäneet lähetystyössä. Puhuimme siitä, että jonakin päivänä me kaikki neljä voisimme matkustaa yhdessä Afrikkaan. Tyttäremme todella halusivat sitä.

Meillä oli aina säännöllinen perhetutkistelu, jonka aikana usein näyttelimme mahdollisia koulussa eteen tulevia tilanteita. Annoimme tyttöjen esittää todistajaa, joka vastasi kysymyksiin. Heistä oli hauskaa oppia tällä tavoin, ja se antoi heille varmuutta. Kun he kasvoivat, he joskus valittivat perhetutkistelusta. Kerran epätoivoissani käskin heitä menemään huoneisiinsa ja sanoin, ettei meillä olisi tutkistelua. He olivat järkyttyneitä, alkoivat itkeä ja sanoivat haluavansa tutkia. Silloin meille valkeni, että olimme todella juurruttaneet arvostusta hengellisiä asioita kohtaan heidän nuoreen sydämeensä. He oppivat rakastamaan tutkistelua, ja me annoimme heidän ilmaista ajatuksiaan vapaasti. Joskus meistä tuntui pahalta, kun kuulimme heidän sanovan, etteivät he olleet samaa mieltä joistakin totuuden piirteistä. Opimme kuitenkin, mitä heidän sydämessään todella oli. Sen jälkeen kun olimme perustelleet asioita heille, he hyväksyivät niistä Jehovan näkemyksen.

MUKAUDUMME TAAS MUUTOKSIIN

Aika, jona kasvatimme tyttöjämme, meni ohi paljon nopeammin kuin olimme pystyneet kuvittelemaan. Saimme Jehovan järjestöltä apua ja ohjausta samalla kun teimme itse parhaamme kasvattaessamme heitä rakastamaan Jehovaa. Olimme hyvin kiitollisia, kun molemmat tyttäremme aloittivat lukion jälkeen tienraivauksen ja kehittivät taitojaan voidakseen hankkia elatuksen itselleen. He muuttivat tarvealueelle Clevelandiin Tennesseehen kahden muun sisaren kanssa. Kaipasimme heitä todella paljon mutta olimme onnellisia siitä, että he käyttivät elämäänsä kokoaikaiseen palvelukseen. Aloitimme Bethelin kanssa jälleen tienraivauksen, mikä johti uusiin iloisiin palvelustehtäviin. Toimimme sijaisina kierrostyössä ja osallistuimme konventtitöihin.

Ennen muuttoaan Tennesseehen tyttäremme matkustivat Lontooseen Englantiin ja vierailivat haaratoimistossa. Siellä 19-vuotias Stephany tapasi nuoren beteliläisen, Paul Nortonin. Myöhemmällä matkalla Kimberly tutustui hänen työtoveriinsa nimeltä Brian Llewellyn. Paul ja Stephany menivät naimisiin, mutta vasta kun tyttäremme oli täyttänyt 23 vuotta. Kimberly avioitui Brianin kanssa seuraavana vuonna ollessaan 25-vuotias. He eivät siis ”naimisiin kiirehtineet suotta ennen kuin olivat vähintään 23 vuotta”. Olimme koko sydämestämme sitä mieltä, että kumpikin heistä oli valinnut hienon aviopuolison.

Paulin, Stephanyn, Kimberlyn ja Brianin kanssa Malawin haaratoimistossa vuonna 2002

Tyttäremme ovat kertoneet, että meidän samoin kuin heidän isovanhempiensa esimerkit auttoivat heitä tottelemaan Jeesuksen käskyä ”etsiä jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa” jopa silloin, kun heillä oli taloudellisia vaikeuksia (Matt. 6:33). Huhtikuussa 1998 Paul ja Stephany kutsuttiin Gileadin 105. kurssille, ja heidät määrättiin palvelemaan Malawissa Afrikassa. Samoihin aikoihin Brian ja Kimberly kutsuttiin työskentelemään Lontoon Beteliin, josta he myöhemmin saivat siirron Malawin Beteliin. Olimme äärimmäisen onnellisia, koska nuoret eivät voisi käyttää elämäänsä paremmin.

 SAAMME TAAS JÄNNITTÄVÄN KUTSUN

Tammikuussa 2001 sain alussa mainitun puhelinsoiton. Käännöspalvelun valvoja veli Marais kertoi, että veljet olivat järjestämässä englannin ymmärtämisen kurssia kääntäjille ympäri maailman. Vaikka olin jo 64-vuotias, minut oli tarkoitus ottaa valmennukseen voidakseni toimia yhtenä opettajista. Bethel ja minä rukoilimme asian johdosta ja kysyimme ikääntyneiltä äideiltämme, mitä mieltä he olivat. Molemmat halusivat meidän lähtevän, vaikka emme pystyisikään enää auttamaan heitä. Soitin takaisin ja sanoin, että olisimme mielellämme käytettävissä tähän suurenmoiseen tehtävään.

Sitten äidilläni todettiin syöpä. Kerroin hänelle, että jäisimme auttamaan sisartani Lindaa, joka piti hänestä huolta. ”Ei tule kysymykseenkään”, äiti vastasi. ”Tuntisin oloni huonommaksi, jos ette lähtisi.” Linda ajatteli samalla tavalla. Arvostimme suuresti heidän uhrautuvaa asennettaan ja alueen ystävien antamaa apua. Päivä sen jälkeen, kun olimme lähteneet Vartiotornin koulutuskeskukseen Pattersoniin, Linda soitti ja kertoi äidin kuolleen. Me uppouduimme uuteen tehtäväämme, aivan niin kuin äiti olisi kannustanut meitä tekemään.

Suureksi iloksemme meidät lähetettiin ensin Malawin haaratoimistoon, jossa tyttäremme ja heidän aviomiehensä palvelivat. Mikä jälleennäkeminen se olikaan! Seuraavaksi pidimme kurssin Zimbabwessa ja sitten Sambiassa. Kolme ja puoli vuotta kestäneen koulutustyön jälkeen meitä pyydettiin palaamaan Malawiin ja kirjaamaan muistiin niiden todistajien kokemuksia, jotka olivat kokeneet vainoa kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. *

Palveluksessa tyttärentyttäriemme kanssa

Bethelillä ja minulla oli jälleen pala kurkussa, kun vuonna 2005 palasimme kotiin Basaltiin Coloradoon, jossa edelleen jatkamme tienraivausta. Vuonna 2006 Brian ja Kimberly muuttivat naapuriimme kasvattamaan kahta tytärtään Mackenzietä ja Elizabethia. Paul ja Stephany ovat yhä Malawissa, missä Paul palvelee haaratoimistokomiteassa. Nyt lähes 80-vuotiaana tunnen suurta iloa nähdessäni, miten ne nuoremmat miehet, joiden kanssa olen työskennellyt vuosien aikana, ottavat kannettavakseen minulle kuuluneita vastuita. Kokemamme ilo on suurelta osin niiden ansiota, jotka näyttivät meille hyvää esimerkkiä. Olemme pyrkineet jäljittelemään heitä lastemme ja lastenlastemme hyödyksi.

^ kpl 5 Steelen suvun jäsenistä, jotka palvelivat lähetystyöntekijöinä, kerrotaan lisää englanninkielisissä Vartiotorneissa 1. 5.1956 s. 269–272 ja 15. 3.1971 s. 186–190.

^ kpl 30 Ks. esimerkiksi Trophim Nsomban elämäkerta Vartiotornista 15. 4.2015 s. 14–18.