VAIMONI Danièle ja minä olimme juuri kirjautuneet sisään hotelliin, kun vastaanottovirkailija sanoi minulle: ”Voisitteko kutsua tänne rajapoliisin.” Olimme muutamaa tuntia aiemmin saapuneet Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Gaboniin, jossa työmme oli 1970-luvulla kiellettyä.

Danièle, joka oli nopeaälyinen kuten yleensä, kuiskasi korvaani: ”Älä vaivaudu kutsumaan poliiseja. He ovat jo täällä!” Aivan takanamme hotellin edustalle pysähtyi auto. Muutaman minuutin päästä meidät molemmat pidätettiin. Mutta Danièlen varoituksen ansiosta minulla oli aikaa antaa joitakin asiakirjoja erään toisen veljen haltuun.

Matkalla poliisiasemalle mietin, miten onnekas olin, kun minulla oli näin rohkea ja hengellinen vaimo. Tämä oli vain yksi monista kerroista, joina sain huomata, että Danièle ja minä olimme hyvä tiimi. Mikä johti siihen, että aloimme vierailla maissa, joissa saarnaamistyömme oli kiellettyä?

JEHOVA AVASI SILMÄNI

Synnyin vuonna 1930 uskonnolliseen katolilaisperheeseen pienessä Croix’n kaupungissa Pohjois-Ranskassa. Perheemme kävi messussa joka viikko, ja isä oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Kun olin noin 14-vuotias, eräs tapaus kuitenkin avasi silmäni näkemään kirkon tekopyhyyden.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija miehitti Ranskan. Seurakuntamme pappi kannusti usein saarnoissaan meitä tukemaan natsimielistä Vichyn hallitusta. Hänen puheensa tyrmistyttivät meitä. Monien muiden ranskalaisten tavoin mekin kuuntelimme salaa BBC-radioasemaa, jonka kautta saimme uutisia liittoutuneiden joukoista. Sitten pappi teki täyskäännöksen, ja syyskuussa 1944 hän järjesti kiitosjumalanpalveluksen liittoutuneiden etenemisen kunniaksi. Olin suunniltani. Tällainen tekopyhyys heikensi luottamustani pappeihin.

Pian sodan jälkeen isä kuoli. Isosiskoni oli jo naimisissa ja asui Belgiassa, joten minusta tuntui, että olin vastuussa äidistä. Sain työtä tekstiilialalta. Yrityksen johtaja ja hänen poikansa olivat hartaita katolilaisia. Minulla oli edessä loistava tulevaisuus yrityksen palveluksessa, mutta pian jouduin haastavaan tilanteeseen.

Vuonna 1953 sisareni Simone tuli käymään meillä. Hänestä oli tullut Jehovan todistaja, ja hän paljasti taitavasti Raamattunsa avulla katolisen kirkon väärät opit: helvetintulen, kolminaisuuden ja sielun kuolemattomuuden. Aluksi väitin vastaan sillä perusteella, että hän ei käyttänyt  katolista Raamattua. Pian kuitenkin vakuutuin siitä, että hän kertoi minulle totuuden. Myöhemmin hän toi minulle vanhoja Vartiotorni-lehtiä, joita luin ahmimalla iltaisin makuuhuoneessani. Tunnistin nopeasti totuuden soinnin, mutta pelkäsin, että Jehovan puolelle asettuminen maksaisi minulle työpaikkani.

Muutaman kuukauden ajan tutkin Raamattua ja Vartiotornin kirjoituksia omin päin. Viimein päätin mennä valtakunnansalille. Seurakunnan rakkaudellinen ilmapiiri kosketti minua. Kun olin tutkinut Raamattua erään kokeneen veljen kanssa puolisen vuotta, kävin kasteella syyskuussa 1954. Ilokseni myös äidistä ja pikkusiskostani tuli myöhemmin Jehovan todistajia.

LUOTAN JEHOVAAN KOKOAIKAISESSA PALVELUKSESSA

Sain olla mukana vuoden 1958 kansainvälisessä konventissa New Yorkissa. Ikävä kyllä äiti kuoli muutamaa viikkoa ennen konventtia. Kun palasin kotiin, minulla ei enää ollut perhevelvollisuuksia, joten luovuin ansiotyöstäni ja aloitin tienraivauksen. Noihin aikoihin menin kihloihin innokkaan tienraivaajasisaren Danièle Delien kanssa, ja toukokuussa 1959 menimme naimisiin.

Danièle oli aloittanut kokoaikaisen palveluksen Bretagnen syrjäseudulla, kaukana kotoaan. Vaati rohkeutta ajaa polkupyörällä pitkin maaseutualueita ja saarnata tällä katolisella seudulla. Danièle ymmärsi minun tavallani, että elimme kiireistä aikaa. Emme tienneet, miten lähellä loppu olisi (Matt. 25:13). Hänen uhrautuva asenteensa auttoi meitä jatkamaan hellittämättä kokoaikaista palvelusta.

Joitakin päiviä naimisiinmenomme jälkeen meidät lähetettiin kierrostyöhön. Opimme elämään hyvin yksinkertaisissa oloissa. Ensimmäisessä seurakunnassa, jossa vierailimme, oli 14 julistajaa. Ystävillä ei ollut mahdollisuutta ottaa meitä yöksi kotiinsa, ja niinpä nukuimme patjoilla valtakunnansalin lavalla. Tämä vuode ei ollut erityisen mukava, mutta se oli erittäin hyvä selälle!

Vierailimme seurakunnissa pienellä autollamme.

Vaikka meillä oli tiukka aikataulu, Danièle sopeutui hyvin matkatyöhön. Hänen täytyi usein odotella pienessä autossamme, että tulisin pitkäksi venyneestä vanhimmiston kokouksesta, mutta hän ei koskaan valittanut. Olimme kierrostyössä vain kaksi vuotta. Sinä aikana opimme, miten tärkeitä avoin ajatustenvaihto ja tiimityö ovat avioliitossa (Saarn. 4:9).

UUSIA PALVELUSTEHTÄVIÄ

Vuonna 1962 meidät kutsuttiin Gilead-koulun 37. kurssille Brooklyniin New Yorkiin. Kurssi kesti kymmenen kuukautta. Meistä oli suuri etuoikeus, että saimme käydä kurssin yhdessä, koska sadan oppilaan joukossa oli vain 13 avioparia. Muistelen edelleen lämmöllä tapaamiamme uskon esimerkkejä, joita olivat esimerkiksi Frederick Franz, Ulysses Glass ja Alexander H. Macmillan.

Olimme onnellisia siitä, että saimme käydä Gilead-koulun yhdessä!

Koulutuksemme aikana meitä kannustettiin kehittämään havaintokykyä. Valmennukseen kuului myös se, että kävimme joskus lauantai-iltapäivisin oppituntien jälkeen katsomassa New Yorkin nähtävyyksiä. Tiesimme, että maanantaina  pidettäisiin kokeet siitä, mitä olimme nähneet. Tullessamme illalla takaisin olimme usein aivan poikki, mutta oppaana toimiva beteliläinen kyseli meiltä kertauskysymyksiä, jotta muistaisimme pääasiat kokeissa. Eräänä lauantaina kävelimme kaupungilla koko iltapäivän. Kävimme observatoriossa, jossa saimme tietää meteoreista ja meteoriiteista. Luonnonhistoriallisessa museossa opimme, mitä eroa on alligaattorilla ja krokotiililla. Kun olimme palanneet Beteliin, oppaamme kysyi: ”Mitä eroa on meteorilla ja meteoriitilla?” Danièle oli väsyksissä, ja hän vastasi: ”Meteoriiteilla on pitemmät hampaat!”

Kävimme Afrikassa tapaamassa uskollisia veljiä ja sisaria.

Yllätykseksemme saimme määräyksen Ranskan haaratoimistoon, missä palvelimme yhdessä 53 vuotta. Vuonna 1976 minut nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. Sain myös tehtäväkseni vierailla joissakin Afrikan ja Lähi-idän maissa, joissa saarnaamistyömme oli kiellettyä tai sitä rajoitettiin. Tämä johti siihen, että matkustimme Gaboniin, missä alussa kertomani kokemus sattui. Rehellisesti sanottuna en aina tuntenut olevani pätevä huolehtimaan näistä odottamattomista vastuista. Mutta Danièlen tuella selviydyin kaikenlaisista tehtävistä, joita minulle annettiin.

Tulkkaan veli Theodore Jaraczin puhetta ”Jumalallisen oikeuden” konventissa Pariisissa vuonna 1988.

KOHTAAMME VAIKEAN KOETTELEMUKSEN YHDESSÄ

Rakastimme Betel-elämää heti alusta alkaen. Danièlesta, joka oli opiskellut englantia viisi kuukautta ennen Gileadiin lähtöä, tuli julkaisujemme taitava kääntäjä. Nautimme kovasti työstämme Betelissä, ja seurakunnan toimintaan osallistuminen lisäsi iloamme entisestään. Muistan ne kerrat, joina palasimme kotiin Pariisin metrolla myöhään illalla – väsyneinä mutta onnellisina siitä, että olimme yhdessä johtaneet edistyviä raamattukursseja. Valitettavasti Danièlen terveydentilassa tapahtui nopea muutos, joka esti häntä olemasta niin aktiivinen kuin hän olisi halunnut.

Vuonna 1993 Danièlella todettiin rintasyöpä. Sitä hoidettiin leikkauksella ja kemoterapialla, ja hoidot olivat rankkoja. 15 vuotta myöhemmin hänellä todettiin jälleen syöpä, tällä kertaa entistä aggressiivisempi. Danièle kuitenkin piti käännöstyöstä niin paljon, että hän jatkoi sitä heti, kun hänen tilansa oli vakiintunut.

Danièlen vakavasta sairaudesta huolimatta Betelistä lähtö ei edes käväissyt mielessämme. Betelissä sairastamisessa on omat haasteensa, varsinkin jos toiset eivät tiedä, miten vakavasta sairaudesta on kyse (Sananl. 14:13). Vaikka Danièle oli sairas ja hänellä oli ikää lähes 80 vuotta, hänellä oli yhä lempeät kasvot ja tyylikäs olemus. Hän ei vaipunut itsesääliin. Sen sijaan hän keskittyi toisten auttamiseen. Hän tiesi, että toisten kärsimyksiä voi suuresti helpottaa kuuntelemalla heitä (Sananl. 17:17). Danièle ei koskaan ottanut itselleen neuvonantajan roolia, mutta hän hyödynsi omaa kokemustaan siten, että hän auttoi monia sisaria olemaan pelkäämättä syöpää.

Myös uusiin rajoituksiin sopeutumisessa oli omat haasteensa. Kun Danièle ei enää pystynyt työskentelemään kokoaikaisesti, hän pyrki tukemaan minua aiempaa enemmän. Hän helpotti  elämääni monella tavalla, ja sen ansiosta pystyin palvelemaan 37 vuotta haaratoimistokomitean koordinaattorina. Hän esimerkiksi järjesti kaiken valmiiksi, jotta saatoimme joka päivä syödä lounaan huoneessamme ja levähtää hetken aikaa yhdessä (Sananl. 18:22).

PÄIVITTÄISTÄ KAMPPAILUA HUOLIA VASTAAN

Danièle oli aina erityisen optimistinen ja elämänhaluinen. Sitten hän sairastui syöpään kolmannen kerran. Tunsimme itsemme avuttomiksi. Kemoterapia ja sädehoito verottivat hänen voimiaan niin paljon, että joskus hän pystyi hädin tuskin kävelemään. Minusta oli surullista nähdä rakkaan vaimoni etsivän sanoja, vaikka hän oli ollut lahjakas kääntäjä.

Olimme neuvottomia, mutta rukoilimme hellittämättä. Olimme varmoja, ettei Jehova koskaan sallisi meille sellaisia kärsimyksiä, joita emme pystyisi kestämään (1. Kor. 10:13). Pyrimme aina arvostamaan apua ja huolenpitoa, jota Jehova antoi meille Sanansa, Betelin hoitohenkilöstön ja hengellisen perheemme välityksellä.

Pyysimme usein Jehovalta opastusta oikeanlaisen hoidon valintaan. Yhdessä vaiheessa ei ollut saatavilla mitään hoitoa. Danièlea 23 vuotta hoitanut lääkäri ei osannut selittää, miksi tämä menetti tajuntansa aina kemoterapian jälkeen. Lääkärillä ei ollut tarjota mitään vaihtoehtoista hoitoa. Meistä tuntui, että olimme jääneet oman onnemme nojaan, ja ihmettelimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sitten löysimme toisen syöpälääkärin, joka suostui hoitamaan Danièlea. Aivan niin kuin Jehova olisi järjestänyt meille ulospääsyn umpikujalta tuntuvasta tilanteestamme.

Opimme selviytymään huolista elämällä päivän kerrallaan. Kuten Jeesus sanoi, ”kullekin päivälle riittää sen oma pahuus” (Matt. 6:34). Myös myönteisestä asenteesta ja huumorintajusta oli apua. Esimerkiksi kun Danièle ei saanut kahteen kuukauteen kemoterapiaa, hän sanoi minulle ilkikurinen hymy kasvoillaan: ”Tiedätkö, en ole koskaan tuntenut oloani paremmaksi!” (Sananl. 17:22.) Vaikka hänellä oli vaikeaa, hän harjoitteli mielellään uusia valtakunnanlauluja varmalla äänellä.

Danièlen myönteisyys auttoi minuakin selviytymään. Täytyy tunnustaa, että hän huolehti minusta 57 avioliittovuotemme aikana kaikin tavoin. Hän ei edes halunnut näyttää minulle, miten kananmunat paistetaan! Kun hänen tilansa sitten heikkeni, minun täytyi opetella tiskaamaan astioita, pesemään pyykkiä ja valmistamaan yksinkertaisia aterioita. Minulta on näinä vuosina särkynyt muutama juomalasi, mutta sain paljon iloa siitä, että pystyin auttamaan vaimoani. *

KIITOLLINEN JEHOVAN USKOLLISESTA RAKKAUDESTA

Näin jälkikäteen ymmärrän, että kamppailu terveysongelmien ja iän tuomien rajoitusten kanssa on opettanut minulle tärkeitä asioita. Ensinnäkään meidän ei tulisi koskaan olla niin kiireisiä, ettemme ehtisi osoittaa rakkautta puolisollemme. Meidän täytyy käyttää mahdollisimman hyvin ne vuodet, jolloin meillä on eniten voimaa pitää huolta läheisistämme (Saarn. 9:9). Toiseksi meidän ei pitäisi murehtia liikaa pikkuasioista. Muuten ne monet ilonaiheet, joista saamme nauttia joka päivä, saattaisivat jäädä meiltä huomaamatta (Sananl. 15:15).

Kun muistelen elämäämme kokoaikaisessa palveluksessa, huomaan, että Jehova on siunannut meitä yli kaikkien odotustemme. Minusta tuntuu samalta kuin psalminkirjoittajasta, joka sanoi, että Jehova oli kohdellut häntä hyvin (Ps. 116:7).

^ kpl 32 Sisar Danièle Bockaert kuoli, kun tätä kirjoitusta valmisteltiin. Hän oli kuollessaan 78-vuotias.