Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) HELMIKUU 2017

 ELÄMÄKERTA

Olemme kokeneet Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden monin tavoin

Olemme kokeneet Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden monin tavoin

ISÄNI Arthur Guest oli jumalaapelkäävä mies. Nuorena isä haaveili, että hänestä tulisi jonain päivänä metodistipappi. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuivat, kun hän luki raamatuntutkijoiden kirjallisuutta ja alkoi olla heidän kanssaan tekemisissä. Hänet kastettiin vuonna 1914 hänen ollessaan 17-vuotias. Tuolloin raivosi ensimmäinen maailmansota, ja isä kutsuttiin sotapalvelukseen. Koska hän ei suostunut ottamaan asetta, hänet passitettiin kymmeneksi kuukaudeksi Kingstonin vankilaan, joka sijaitsi Ontariossa Kanadassa. Vapautumisensa jälkeen hän aloitti kokoaikaisen palveluksen kolporteeraajana (tienraivaajana).

Vuonna 1926 isä avioitui Hazel Wilkinsonin kanssa, jonka äiti oli oppinut totuuden vuonna 1908. Minä synnyin 24. huhtikuuta 1931 toisena heidän neljästä lapsestaan. Elämämme keskittyi Jehovan palvonnan ympärille. Olimme yhdessä perheenä säännöllisesti talosta taloon -työssä (Apt. 20:20). Isä kunnioitti syvästi Raamattua, ja hänen esimerkkinsä juurrutti meihin elinikäisen arvostuksen Jumalan sanaa kohtaan.

SÄILYTIN PUOLUEETTOMUUDEN JA PALVELIN TIENRAIVAAJANA ISÄN TAVOIN

Toinen maailmansota syttyi vuonna 1939. Seuraavana vuonna Jehovan todistajien työ kiellettiin Kanadassa. Kouluissa järjestettiin isänmaallisia seremonioita, joihin kuului lipun tervehtimistä ja kansallislaulun laulamista. Opettajat antoivat minun ja isosiskoni Dorothyn yleensä olla tuolloin poissa luokasta. Eräänä päivänä opettajani yritti kuitenkin nolata minut syyttämällä, että olin pelkuri. Koulun jälkeen  muutamat luokkakaverit hyökkäsivät kimppuuni ja iskivät minut maahan. Hyökkäys vain vahvisti päätöstäni ”totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä” (Apt. 5:29).

Minut kastettiin erään maatilan vesisäiliössä heinäkuussa 1942, kun olin 11-vuotias. Koulun loma-aikoina toimin lomatienraivaajana (kutsutaan nykyään osa-aikaiseksi tienraivaajaksi). Eräänä vuonna lähdin kolmen veljen kanssa Ontarion pohjoisosaan vapaalle alueelle. Siellä saimme todistaa metsureille.

Aloitin vakituisen tienraivauksen 1. toukokuuta 1949. Haaratoimistossa oli tuolloin meneillään rakennushanke, ja minut kutsuttiin sinne auttamaan. Minusta tuli Kanadan Betel-perheen jäsen 1. joulukuuta. Työskentelin painossa ja opin siellä käyttämään arkkikohopainokonetta. Olin monta viikkoa yövuorossa painamassa traktaattia, jossa kerrottiin siitä, miten Jehovan todistajia vainottiin Kanadassa.

Myöhemmin työskennellessäni palvelusosastolla sain tehtäväksi haastatella tienraivaajia, jotka olivat tulleet käymään haaratoimistossa. He olivat menossa kertomaan hyvää uutista Québeciin, missä todistajia vainottiin ankarasti. Yksi vierailijoista oli Mary Zazula, joka oli kotoisin Edmontonista Albertasta. Maryn vanhemmat olivat kiihkeitä ortodokseja, ja he olivat ajaneet hänet ja hänen isoveljensä Joen pois kotoa, koska nämä olivat kieltäytyneet lopettamasta Raamatun tutkimista. Mary ja Joe olivat käyneet kasteella kesäkuussa 1951 ja aloittaneet puoli vuotta myöhemmin tienraivauksen. Haastattelun aikana Maryn hengellisyys teki minuun vaikutuksen. Mietin itsekseni, että jos mitään kielteistä ei ilmene, tämän tytön kanssa minä vielä menen naimisiin. Avioiduimme yhdeksän kuukauden kuluttua, 30. tammikuuta 1954. Viikon päästä siitä meidät kutsuttiin saamaan valmennusta kierrostyöhön, ja seuraavat kaksi vuotta palvelimme kierroksella Ontarion pohjoisosassa.

Koska maailmanlaajuinen saarnaamistyö kasvoi voimakkaasti, tarvittiin lisää lähetystyöntekijöitä. Ajattelimme, että jos kerran selviämme Kanadan hyytävän kylmistä talvista ja kesällä kiusaavista hyttysistä, selviämme kyllä minkä tahansa tehtävän tuomista haasteista. Valmistuimme Gilead-koulun 27. kurssilta heinäkuussa 1956, ja marraskuussa olimme määräalueellamme Brasiliassa.

LÄHETYSTYÖSSÄ BRASILIASSA

Saavuttuamme Brasilian haaratoimistoon aloimme tutustua portugalin kieleen. Kun olimme opetelleet joitakin tervehdyksiä ja osasimme ulkoa minuutin mittaisen lehtiesityksen, aloitimme kenttäpalveluksen. Jos ovenavaaja osoitti kiinnostusta, pyrimme lukemaan joitakin raamatunjakeita,  joissa kuvaillaan elämää Jumalan valtakunnan alaisuudessa. Ensimmäisenä päivänä tapasimme naisen, joka kuunteli meitä tarkkaavaisesti, joten luin hänelle Ilmestyksen 21:3, 4:n – ja sitten pyörryin! Elimistöni ei ollut tottunut kuumaan ja kosteaan ilmaan. Kuumuus olikin minulle jatkuva haaste.

Saimme määräalueeksemme Camposin kaupungin, jossa on nykyään 15 seurakuntaa. Silloin kun tulimme Camposiin, siellä oli vain yksi julistajien ryhmä ja yksi lähetyskoti, jossa asui neljä sisarta: Esther Tracy, Ramona Bauer, Luiza Schwarz ja Lorraine Brookes (nykyään Wallen). Minun tehtäväni lähetyskodissa oli auttaa pyykinpesussa ja hankkia polttopuita ruoan valmistusta varten. Eräänä maanantai-iltana Vartiotornin tutkistelun jälkeen huomasimme, että meillä oli kutsumaton vieras. Vaimoni oli oikaissut itsensä sohvalle sillä aikaa kun me juttelimme päivän tapahtumista. Kun hän aikoi nousta ylös ja nosti päänsä tyynyltä, esiin luikerteli käärme! Tästä kehkeytyi melkoinen mylläkkä, mutta lopulta sain käärmeen hengiltä.

Kun olimme opiskelleet portugalia vuoden, minut nimitettiin kierrosvalvojaksi. Elämä maaseudulla oli yksinkertaista: käytössä ei ollut sähköä, nukuimme pelkän maton päällä ja kuljimme hevoskärryillä. Kerran kun olimme vapaalla alueella, matkustimme junalla erääseen vuorilla sijaitsevaan kaupunkiin ja vuokrasimme majatalosta huoneen. Haaratoimisto lähetti meille 800 lehteä levitettäväksi kentällä. Jouduimme tekemään monta matkaa postikonttoriin, jotta saimme lehtipaketit kannettua majapaikkaamme.

Vuonna 1962 eri puolilla Brasiliaa järjestettiin Valtakunnan palveluskouluja veljille ja lähetystyöntekijäsisarille. Matkustin puolen vuoden ajan koulusta toiseen, mutta ilman Marya. Sain tehtäväksi pitää kursseja Manausissa, Belémissä, Fortalezassa, Recifessä ja Salvadorissa. Manausissa järjestin piirikonventin kuuluisassa oopperatalossa. Rankkasateiden vuoksi suurin osa juomavedestä saastui ja ruokala-alueesta tuli käyttökelvoton. (Tuohon aikaan konventeissa tarjottiin aterioita.) Otin yhteyttä armeijaan, ja ystävällinen upseeri järjesti mielihyvin juomavettä koko konventille. Lisäksi hän lähetti sotilaita pystyttämään kaksi suurta telttaa konventin keittiötä ja ruokalaa varten.

Sillä aikaa kun olin poissa, Mary todisti portugalilaisten ylläpitämässä liike-elämän keskuksessa, jossa oltiin kiinnostuneita vain rahasta. Kukaan ei ollut halukas keskustelemaan Raamatusta. Niinpä Mary sanoi joillekin beteliläisille: ”Viimeinen paikka, jossa haluaisin asua, on Portugali.” Pian tämän jälkeen saimme yllätykseksemme kirjeen, jossa meitä pyydettiin  palvelemaan Portugalissa. Tuohon aikaan saarnaamistyö oli siellä kielletty, mutta otimme tehtävän vastaan Maryn alkujärkytyksestä huolimatta.

PALVELUSTA PORTUGALISSA

Saavuimme Lissaboniin elokuussa 1964. Portugalin salainen poliisi vainosi kiihkeästi veljiämme. Siksi oli viisasta, ettei kukaan ollut meitä vastassa ja ettemme ottaneet yhteyttä paikallisiin todistajiin. Majoituimme asuntolaan ja jäimme odottamaan oleskeluluvan saamista. Kun saimme lupa-asiat kuntoon, vuokrasimme asunnon. Vihdoin tammikuussa 1965 otimme yhteyttä haaratoimistoon. Olimme olleet maassa viisi kuukautta, ja viimeinkin pääsimme ensimmäiseen kokoukseemme. Se oli ilon päivä!

Saimme tietää, että poliisi teki päivittäin ratsioita veljien koteihin. Koska valtakunnansalit oli suljettu, seurakunnat kokoontuivat yksityiskodeissa. Satoja todistajia vietiin poliisiasemille kuulusteltaviksi. Veljiä kohdeltiin väkivaltaisesti, kun heidät yritettiin saada paljastamaan, ketkä johtivat kokouksiamme. Sen vuoksi veljillä oli tapana käyttää toisistaan pelkkiä etunimiä, kuten José ja Paulo, eikä lainkaan sukunimiä. Me toimimme samoin.

Tärkein tehtävämme oli järjestää veljille ja sisarille hengellistä ruokaa. Mary naputteli kirjoituskoneella Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia ja muiden julkaisujen aineistoa vahaksille, joiden avulla tehtiin monisteita.

HYVÄÄ UUTISTA PUOLUSTETAAN TUOMIOISTUIMISSA

Kesäkuussa 1966 Lissabonissa pidettiin merkittävä oikeudenkäynti. Kaikkia Feijón seurakunnan 49:ää julistajaa syytettiin siitä, että he olivat olleet laittomassa kokouksessa yksityiskodissa. Valmistin heitä oikeudenkäyntiä ja ristikuulusteluja varten esittämällä syyttäjää. Tiesimme etukäteen, että tulisimme häviämään jutun, mutta ymmärsimme, että oikeudenkäynti oli tilaisuus antaa hyvää todistusta. Asianajajamme päätti puolustuspuheensa rohkeasti lainaamalla ensimmäisellä vuosisadalla elänyttä Gamalielia (Apt. 5:33–39). Tapaus pääsi lehtien palstoille, ja 49 veljeä ja sisarta saivat tuomioita, joiden pituus vaihteli 45 päivästä viiteen ja puoleen kuukauteen. Olimme hyvin iloisia, kun rohkea asianajajamme alkoi ennen kuolemaansa tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa.

Joulukuussa 1966 minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, ja suuri osa ajastani kului lakiasioiden parissa. Teimme kaikkemme, jotta Jehovan todistajien oikeus uskonnonvapauteen vahvistettaisiin tuomioistuimissa (Fil. 1:7). Lopulta 18. joulukuuta 1974 työllemme saatiin laillinen tunnustus. Veljet Nathan Knorr ja Frederick Franz tulivat päätoimistosta jakamaan ilon kanssamme. Järjestimme Portossa ja Lissabonissa  historiallisen tilaisuuden, jossa oli läsnä yhteensä 46 870 henkeä.

Jehovan tuen ansiosta todistustyö oli kantanut hedelmää monissa saarissa, joissa puhutaan portugalia. Näitä olivat muun muassa Azorit, Kap Verde, Madeira sekä São Tomé ja Príncipe. Kasvun vuoksi tuli tarpeelliseksi rakentaa suurempi haaratoimisto. Uudet tilat vihittiin 23. huhtikuuta 1988, ja veli Milton Henschel piti vihkiäispuheen 45 522 innostuneelle kuulijalle. Tähän ikimuistoiseen tilaisuuteen tuli myös 20 veljeä ja sisarta, jotka olivat aiemmin palvelleet lähetystyössä Portugalissa.

OPIMME USKOLLISTEN ESIMERKISTÄ

Yhteistoiminta uskollisten veljien ja sisarten kanssa on vuosien saatossa rikastuttanut elämäämme. Opin erään arvokkaan läksyn ollessani veli Theodore Jaraczin apuna vyöhykevierailulla. Haaratoimistossa, jossa kävimme, kamppailtiin vakavan ongelman kanssa, ja haaratoimistokomitean jäsenet olivat tehneet asiassa kaiken, mitä järkevästi pystyivät. Veli Jaracz rauhoitteli heitä sanomalla: ”Nyt on aika jättää tilaa pyhän hengen toiminnalle.” Joitakin kymmeniä vuosia sitten Mary ja minä kävimme Brooklynissa ja saimme viettää yhden illan veli Franzin ja joidenkin muiden kanssa. Kun illan päätteeksi pyysimme veli Franzia kertomaan jotain pitkästä urastaan Jehovan palveluksessa, hän sanoi: ”Suosittelen tätä: Pysykää Jehovan näkyvän järjestön yhteydessä helppoina ja vaikeina aikoina. Vain tämä järjestö tekee työtä, jota Jeesus käski opetuslastensa tehdä – saarnaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista!”

Olemme Maryn kanssa huomanneet, että tämän ohjeen noudattaminen on tuottanut meille paljon iloa. Meillä on monia rakkaita muistoja haaratoimistoihin tekemiltämme vyöhykevierailuilta. Oli hienoa tavata nuoria ja iäkkäitä Jehovan palvelijoita, ja halusimme vakuuttaa heille, että heidän työnsä oli hyvin arvokasta. Kannustimme heitä jatkamaan Jehovan palvelusta erikoistehtävässään.

Vuodet ovat vierineet, ja meille molemmille on karttunut ikää yli 80 vuotta. Marylla on monia terveysongelmia. (2. Kor. 12:9.) Koettelemukset ovat jalostaneet uskoamme ja vahvistaneet päätöstämme pysyä uskollisina. Kun muistelemme menneitä vuosia, voimme vähääkään epäröimättä todeta, että olemme kokeneet Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden todella monin tavoin. *

^ kpl 29 Kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi, Douglas Guest kuoli uskollisena Jehovalle 25. lokakuuta 2015.