Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

VARTIOTORNI (TUTKITTAVA) ELOKUU 2016

 ELÄMÄKERTA

Löysin antamisesta tulevan onnellisuuden

Löysin antamisesta tulevan onnellisuuden

OLLESSANI 12-vuotias tajusin ensimmäistä kertaa, että minulla oli jotakin arvokasta annettavaa. Konventissa eräs veli kysyi minulta, haluaisinko lähteä saarnaamaan. Vastasin ”kyllä”, vaikken ollut koskaan aikaisemmin osallistunut tuohon työhön. Kun pääsimme alueelle, hän antoi minulle joitakin Jumalan valtakunnasta kertovia kirjasia ja sanoi: ”Käy sinä kadun tuolla puolella asuvien ihmisten luona, ja minä hoidan tämän puolen.” Pelokkaana aloitin talosta taloon -työn, ja yllätyksekseni olin pian levittänyt kaikki kirjaset. Monet halusivat ilmiselvästi sitä, mitä pystyin heille antamaan.

Synnyin vuonna 1923 Chathamissa Kentissä Englannissa ja kasvoin maailmassa, joka oli täynnä pettyneitä ihmisiä. Suuri sota ei ollutkaan tehnyt maailmasta parempaa paikkaa. Vanhempani olivat pettyneitä myös baptistipappeihin, jotka näyttivät tavoittelevan omaa etuaan liian innokkaasti. Kun olin noin yhdeksänvuotias, äitini alkoi käydä Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran salissa. Siellä itseään Jehovan todistajiksi kutsuvat ihmiset pitivät kokouksiaan. Yksi sisarista järjesti meille lapsille raamattutunteja, jotka perustuivat Raamattuun ja kirjaan Jumalan harppu. Pidin kovasti siitä, mitä opin.

OPIN PALJON IÄKKÄILTÄ VELJILTÄ

Teini-ikäisenä minusta oli mahtavaa antaa ihmisille Jumalan sanaan perustuva toivo. Vaikka tein usein talosta taloon -työtä yksin, opin paljon myös kenttäpalvelustovereiltani. Esimerkiksi kun kerran pyöräilimme erään iäkkään veljen kanssa kenttäalueelle ja ohitimme papin, minä sanoin: ”Tuossa kulkee vuohi.” Veli hyppäsi pyöränsä selästä ja pyysi minua istumaan kanssaan puunrungolle. Hän sanoi: ”Keneltä olet saanut valtuuden tuomita joku vuoheksi? Nautitaan me vain siitä, että meillä on hyvä uutinen vietäväksi ihmisille, ja jätetään tuominta Jehovalle.” Noina nuoruuteni päivinä opin paljon siitä, miten antaminen tuo onnellisuutta. (Matt. 25:31–33; Apt. 20:35.)

Toinen iäkäs veli opetti minulle, että saadaksemme antamisesta tulevaa onnellisuutta meidän täytyy joskus kestää kärsivällisesti. Hänen vaimonsa ei pitänyt Jehovan todistajista. Erään kerran tuo veli kutsui minut luokseen haukkaamaan välipalaa. Kun vaimo sai kuulla, että olimme tulossa saarnaamistyöstä, hän alkoi suutuspäissään viskellä teepaketteja meitä kohti. Sen sijaan että veli olisi torunut vaimoaan, hän laittoi hyväntuulisena teepaketit takaisin paikoilleen. Hänen kärsivällisyytensä  palkittiin vuosia myöhemmin, kun hänen vaimonsa kastettiin Jehovan todistajaksi.

Suuri haluni antaa toisille tulevaisuudentoivo kasvoi kasvamistaan, ja äitini ja minut kastettiin Doverissa vuoden 1940 maaliskuussa. Britannia oli julistanut sodan Saksalle syyskuussa 1939 ollessani 16-vuotias. Kesäkuussa 1940 katselin etuoven portailta, miten tuhansia traumatisoituneita sotilaita kuljettavat kuorma-autot lipuivat ohitseni. Nämä sotilaat olivat selviytyneet elossa Dunkirkin taistelusta. En nähnyt toivon pilkahdustakaan heidän silmissään, ja halusin kovasti kertoa heille Jumalan valtakunnasta. Myöhemmin tuona samana vuonna Britanniaa alettiin pommittaa yhtenään. Katselin, kun saksalaisten pommikoneiden laivueet lensivät joka yö alueemme yli. Pelkoa lisäsi se, että kuulimme pommien ujeltavan niiden pudotessa. Kun aamuisin menimme ulos, näimme, miten talo toisensa perään oli tuhottu. Tajusin entistä selvemmin, että Valtakunta oli ainoa tulevaisuudentoivoni.

ALOITAN ANTAMISEEN KESKITTYVÄN ELÄMÄNTAVAN

Vuosi 1941 oli minulle käännekohta, koska aloitin elämäntavan, joka on tehnyt minut hyvin onnelliseksi. Sitä ennen olin työskennellyt Chathamin kuninkaallisella telakalla, jossa harjoittelin laivanrakentajan ammattia varten. Se oli haluttu työ, jossa oli hyvät edut. Jehovan palvelijat olivat jo kauan ymmärtäneet, että kristittyjen ei tulisi taistella yhden kansan puolesta toista vastaan. Noihin aikoihin aloimme tajuta, ettei meidän myöskään pitänyt työskennellä aseteollisuuden hyväksi. (Joh. 18:36.) Koska telakalla valmistettiin sukellusveneitä, päätin jättää työni ja astua kokoaikaiseen palvelukseen. Ensimmäinen määräalueeni oli Cirencester, maalauksellinen kaupunki Cotswoldsissa.

Kun täytin 18 vuotta, minut vangittiin yhdeksäksi kuukaudeksi, koska olin kieltäytynyt sotapalveluksesta. Tuntui kauhealta, kun sellini ovi paiskattiin ensimmäistä kertaa kiinni ja jäin yksin. Mutta pian vartijat ja vangit alkoivat kysellä, miksi olin siellä, ja kerroin heille mielihyvin vakaumuksestani.

Vapautumiseni jälkeen minua pyydettiin saarnaamaan monissa kaupungeissa kotiseudullamme Kentissä yhdessä Leonard Smithin * kanssa. Vuodesta 1944 lähtien Kentiin putosi yli tuhat miehittämätöntä suihkukonetta, jotka oli täytetty räjähteillä. Olimme aivan natsien valtaaman Euroopan ja Lontoon välisellä lentoreitillä. Nuo lentävät pommit olivat V1-ohjuksia. Meitä pidettiin kauhun vallassa. Usein kuulimme moottorin sammuvan, ja  silloin tiesimme, että muutaman sekunnin päästä kone putoaisi ja räjähtäisi. Joillakin kerroilla kun johdimme raamatuntutkistelua eräälle viisihenkiselle perheelle, istuimme raudasta tehdyn pöydän alla, joka oli suunniteltu suojaamaan perhettä talon luhistuessa. Kaikki tuon perheen jäsenet kävivät lopulta kasteella.

VIEN HYVÄÄ UUTISTA ULKOMAILLE

Mainostamassa konventtia nuorena tienraivaajana Irlannissa

Sodan jälkeen toimin kaksi vuotta tienraivaajana Etelä-Irlannissa. Emme olleet tajunneet, miten paljon Irlanti erosi Englannista. Kuljimme ovelta ovelle pyytämässä majoitusta ja kerroimme olevamme lähetystyöntekijöitä sekä tarjosimme lehtiämme kadulla. Tämä oli kaikkea muuta kuin järkevää tuossa katolisessa maassa! Kun eräs mies uhkasi kohdella meitä väkivaltaisesti ja valitin asiasta poliisille, tämä sanoi: ”No, mitäs muuta voit odottaa?” Emme ymmärtäneet, miten paljon valtaa papeilla oli. He pitivät huolta siitä, että ihmiset sanottiin irti työpaikoiltaan, jos he olivat ottaneet vastaan kirjojamme. Lisäksi he järjestivät meille häädön majapaikoistamme.

Opimme pian, että saapuessamme uudelle alueelle meidän oli parasta pyöräillä majapaikastamme pitkän matkan päähän saarnaamaan ihmisille, joilla oli eri pappi. Kävimme lähistöllä asuvien luona kaikkein viimeiseksi. Kilkennyssä tutkimme erään nuoren miehen kanssa kolmesti viikossa, vaikka väkivaltaiset ihmisjoukot uhkailivat meitä. Nautin niin suuresti Raamatun totuuksien opettamisesta, että päätin hakea Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, jossa annettiin valmennusta lähetystyöhön.

Sibia-niminen kuunari toimi lähetyskotinamme vuosina 1948–53

Kun New Yorkin osavaltiossa pidetty viiden kuukauden kurssi oli ohi, neljä meistä Gileadista valmistuneista sai aluemääräyksen Karibianmeren pienille saarille. Marraskuussa 1948 lähdimme New Yorkin kaupungista 18-metrisellä kuunarilla nimeltään Sibia. En ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut, joten olin innoissani. Yksi meistä, Gust Maki, oli kokenut merikapteeni. Hän opetti meille merenkulun perustaitoja. Opimme, miten lisätä ja vähentää purjeita, miten pitää kompassin määrittämä kurssi ja miten luovia vastatuuleen. Gust ohjasi taitavasti laivaamme 30 päivää kestävällä matkalla läpi vaarallisten myrskyjen, kunnes pääsimme perille Bahamasaarille.

”KERTOKAA SE – – SAARISSA”

Sen jälkeen kun olimme saarnanneet muutaman kuukauden ajan pienillä Bahamasaarilla, nostimme purjeet kohti Leewardsaaria ja Windwardsaaria, jotka levittäytyvät noin 800 kilometrin matkalle Neitsytsaarista läheltä Puerto Ricoa melkein Trinidadiin saakka. Viisi vuotta teimme saarnaamistyötä pääasiassa syrjäisillä saarilla, joilla ei ollut todistajia. Joskus emme pystyneet lähettämään tai vastaanottamaan postia viikkokausiin. Olimme kuitenkin hyvin onnellisia voidessamme julistaa Jehovan sanaa näillä saarilla (Jer. 31:10).

Lähetystyöntekijöistä koostuva miehistö Sibian kannella (vasemmalta oikealle): Ron Parkin, Dick Ryde, Gust Maki ja Stanley Carter.

Kun laskimme ankkurit lahdenpoukamaan, saapumisemme nostatti yleensä kovan hälinän kyläläisten keskuudessa. Ihmisiä kerääntyi rantalaiturille katsomaan, keitä me olimme. Jotkut eivät olleet koskaan ennen nähneet kuunaria tai valkoista miestä. Saarien asukkaat olivat ystävällisiä, uskonnollisia ihmisiä, jotka tunsivat Raamatun hyvin. Usein he tarjosivat meille tuoretta kalaa, avokadoja ja maapähkinöitä. Pienessä aluksessamme oli vain vähän tilaa nukkumiseen, ruoanlaittoon tai vaatteiden pesuun, mutta me selviydyimme.

Soudettuamme rantaan kävimme päivän mittaan ihmisten luona. Kerroimme heille, että myöhemmin pidettäisiin raamatullinen puhe. Iltahämärissä  soitimme laivan kelloa. Oli hienoa katsella saarelaisten saapumista. Heidän öljylamppunsa olivat kuin tuikkivia tähtiä, jotka laskeutuivat alas mäenrinteitä. Joinakin kertoina paikalle tuli sata ihmistä. He viipyivät myöhään ja esittivät kysymyksiä. Koska he nauttivat laulamisesta, kirjoitimme koneella joidenkin valtakunnanlaulujen sanat ja jaoimme ne heille. Kun me neljä yritimme parhaamme mukaan laulaa kappaleet, ihmiset yhtyivät lauluumme ja heidän äänensä sointuivat yhteen kauniisti. Miten onnellisia aikoja ne olivatkaan!

Kun olimme pitäneet raamatuntutkistelun, jotkut oppilaat kävelivät kanssamme seuraavan perheen luo voidakseen olla mukana myös heidän tutkistelussaan. Vaikka meidän täytyi muutaman viikon jälkeen purjehtia eteenpäin, pyysimme usein kaikkein kiinnostuneimpia ihmisiä jatkamaan tutkimista toisten kanssa siihen asti kun palaisimme. Oli sydäntä lämmittävää nähdä, miten vakavasti jotkut heistä suhtautuivat tehtäväänsä.

Nykyään monet noista saarista ovat vilkkaita turistikohteita, mutta tuohon aikaan noissa syrjäisissä paikoissa oli vain turkooseja laguuneja, hiekkarantoja ja palmupuita. Yleensä purjehdimme saarelta toiselle yöaikaan. Delfiinit kisailivat laivamme vieressä, ja ainoa erottuva ääni oli kohina, joka kuului laivan keulasta sen halkoessa aaltoja. Kuun säteet maalasivat merenpintaan hopeisen sillan, joka ulottui kauas horisonttiin.

Sen jälkeen kun olimme viettäneet viisi vuotta saarnaamistyössä saarilla, purjehdimme Puerto Ricoon voidaksemme vaihtaa kuunarin moottorialukseen. Pian saavuttuamme tapasin kauniin lähetystyöntekijäsisaren Maxine Boydin, johon rakastuin. Hän oli ollut lapsesta lähtien innokas hyvän uutisen saarnaaja. Myöhemmin hän palveli lähetystyöntekijänä Dominikaanisessa tasavallassa, kunnes katolinen hallitus karkotti hänet maasta vuonna 1950. Laivan miehistön jäsenenä minulla oli lupa viipyä Puerto Ricossa ainoastaan yhden kuukauden ajan. Pian purjehtisin takaisin saarille ja olisin poissa vielä muutaman vuoden. Siksi sanoin itselleni: ”Ronald, jos haluat tämän tytön, sinun täytyy toimia nopeasti.” Kolmen viikon kuluttua kosin, ja kuuden viikon kuluttua menimme naimisiin. Maxine ja minä saimme määräyksen lähetystyöhön Puerto Ricoon, joten en koskaan lähtenyt uuden laivan matkaan.

Vuonna 1956 aloitimme kierrostyön. Meistä oli ilo vierailla seurakunnissa, vaikka monet veljet olivat köyhiä. Esimerkiksi Potala Pastillon kylässä oli kaksi monilapsista todistajaperhettä, ja minulla oli tapana soittaa lapsille huilua. Kysyin Hilda-nimiseltä pikkutytöltä, halusiko hän tulla mukaamme saarnaamaan. Hän vastasi: ”Haluan, mutta en voi tulla. Minulla ei ole kenkiä.” Ostimme hänelle kengät, ja hän lähti kanssamme saarnaamistyöhön. Paljon myöhemmin, vuonna 1972, kun Maxine ja minä vierailimme Brooklynin Betelissä, eräs juuri Gilead-koulusta valmistunut sisar lähestyi meitä. Hän oli lähdössä Ecuadoriin, johon oli saanut määräyksen. Hän sanoi: ”Ette taida tunnistaa minua. Olen se pieni tyttö Pastillosta, jolla ei ollut kenkiä.” Tyttö oli Hilda! Itkimme onnesta nähdessämme hänet.

Vuonna 1960 meitä pyydettiin palvelemaan Puerto Ricon haaratoimistossa, joka sijaitsi pienessä kaksikerroksisessa talossa Santurcessa San Juanissa. Aluksi Lennart Johnson ja minä teimme suurimman osan työstä. Hän ja hänen vaimonsa olivat olleet Dominikaanisen tasavallan ensimmäiset Jehovan todistajat, ja he olivat saapuneet Puerto Ricoon vuonna 1957. Myöhemmin Maxine käsitteli lehtitilaukset, joita tuli yli tuhat viikossa. Hän nautti tämän työn tekemisestä, koska hän ajatteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka saisivat hengellistä ruokaa.

Pidän kovasti Betel-palveluksesta, koska voin keskittyä antamiseen. Siinä on kuitenkin omat haasteensa. Esimerkiksi Puerto Ricon ensimmäisen kansainvälisen konventin aikana vuonna 1967 tunsin musertuvani painavan vastuun alla. Silloin Jehovan todistajien työn johdossa oli Nathan Knorr, ja hän tuli Puerto Ricoon. Hän oletti virheellisesti, että olin laiminlyönyt kuljetuksen järjestämisen vieraileville lähetystyöntekijöille, vaikka olin hoitanut sen. Myöhemmin hän antoi minulle suorasanaista neuvontaa siitä, miten olla järjestyksellinen, ja sanoi olevansa pettynyt minuun. En halunnut väittää hänelle vastaan, mutta tunsin silti, että minut oli tuomittu väärin, ja olin  melko pitkään poissa tolaltani. Seuraavan kerran kun Maxine ja minä tapasimme veli Knorrin, hän kuitenkin kutsui meidät huoneeseensa ja valmisti meille aterian.

Puerto Ricossa asuessamme kävimme perheeni luona Englannissa monia kertoja. Isäni ei ollut omaksunut totuutta samaan aikaan kuin äiti ja minä. Mutta kun Betelistä tuli puhujia, äiti tarjosi heille usein majapaikan kodissamme. Isä näki, miten nöyriä nämä Betelin valvojat olivat verrattuina pappeihin, jotka olivat vuosia aikaisemmin herättäneet hänessä vastenmielisyyttä. Lopulta vuonna 1962 hänet kastettiin Jehovan todistajaksi.

Ronald ja Maxine Parkin pian avioitumisensa jälkeen ja 50-vuotishääpäivänään

Rakas vaimoni Maxine kuoli vuonna 2011. Odotan hartaasti tapaavani hänet taas ylösnousemuksen jälkeen. Miten ilahduttava ajatus! Yhdessä viettämiemme 58 vuoden aikana Maxine ja minä näimme Jehovan kansan kasvavan Puerto Ricossa 650 todistajasta 26 000:een. Vuonna 2013 Puerto Ricon haaratoimisto yhdistettiin Yhdysvaltojen haaratoimistoon ja minua pyydettiin palvelemaan Wallkillissa New Yorkin osavaltiossa. Elettyäni 60 vuotta Puerto Ricossa tunsin olevani yhtä puertoricolainen kuin coquí, yleinen puussa asuva sammakko, joka illan hämärtyessä laulaa ku-kii, ku-kii. Mutta oli aika mennä elämässä eteenpäin.

”JUMALA RAKASTAA ILOISTA ANTAJAA”

Nautin edelleen Jumalan palvelemisesta Betelissä. Olen nyt yli 90-vuotias, ja työnäni on rohkaista Betel-perheen jäseniä hengellisenä paimenena. Minulle on kerrottu, että olen Wallkilliin saapumiseni jälkeen tavannut näissä merkeissä yli 600 ihmistä. Jotkut luokseni tulevat haluavat keskustella henkilökohtaisista tai perheeseen liittyvistä ongelmista. Toiset pyytävät neuvoja menestyäkseen Betel-palveluksessaan. Jotkut vasta-avioituneet taas etsivät ohjeita avioliittoon. Joitakuita on pyydetty siirtymään kentälle. Kuuntelen kaikkia, jotka puhuvat minulle, ja sopivan hetken tullen sanon heille usein: ” ’Jumala rakastaa iloista antajaa.’ Iloitse siis työssäsi. Teet sen Jehovalle.” (2. Kor. 9:7.)

Onnellisuuden salaisuus Betelissä on sama kuin muuallakin: pidä mielessä, miksi työsi on tärkeää. Kaikki Betelissä tehtävä työ on pyhää palvelusta. Se auttaa ”uskollista ja ymmärtäväistä orjaa” hengellisen ruoan jakelemisessa maailmanlaajuiselle veljesseuralle (Matt. 24:45). Missä tahansa palvelemmekin Jehovaa, meillä on tilaisuuksia ylistää häntä. Haluamme nauttia siitä, mitä hän pyytää meitä tekemään, koska ”Jumala rakastaa iloista antajaa”.

^ kpl 13 Leonard Smithin elämäkerta ilmestyi Vartiotornissa 15. 4.2012.